Sivut

30.8.2020

Ajatuksia metsäpoluilta

 

Eilen vietettiin Suomen luonnon päivää. Oli mukavaa huomata vaikka omaa instaa selaillessa, kuinka moni toivotteli tuota kyseistä päivää metsäisten kuvien kera. Suomen luonnon päivää on vietetty vuodesta 2013 ja viime vuosina se on ollut myös liputuspäivä. Ihmettelen vain, kuinka tätä päivää ei ole vietetty aiemmin. Ehkä luonto on niin läheinen osa meitä suomalaisia, että se on tuntunut liian itsestäänselvältä. 
 
Suomen luonnon päivää edelsi Viherympäristöliiton puunhalausviikko, joka haluaa nostaa tietoisuutta lähiympäristön arvostukseen. Monipuoliset viheralueet, kuten lähimetsät, luontopolut ja puistot ovat meidän jokaisen ulottuvilla ja uskoisin, että varsinkin tänä vuonna niiden arvostus on kasvanut entisestään. Puunhalausviikko ja Suomen luonnon päivä huipentui vielä Suomen ladun Nuku yö ulkona -kampanjaan, jonka tavoitteena on saada ihmiset nauttimaan luonnosta ja mahdollisuudesta yöpyä ulkona

Itsellänikin kävi mielessä yöpyminen ulkona, mutta tällä kertaa se jäi toteuttamatta. Kävin kuitenkin eilen työpäivän jälkeen rauhallisella metsäkävelyllä ja nautin hiljaisuudesta. Viime aikoina olen käyttänyt paljon aikaa omaa puutarhaa laitellen ja vaikka se onkin kovin rauhoittavaa ja mukavaa, niin ei se silti voita metsän aikaansaamaa sisäistä rauhaa.

 

Kovin montaa askelta ei tarvitse luonnossa ottaa, kun mieli alkaa rauhoittua ja viime viikon kiireet ja mieltä painavat asiat alkavat loksahdella omille paikoilleen. Ja hetken päästä ne tuntuvat aika pieniltä murheilta.

Aurinko taittaa iltapäivällä valon suoraan lehtiin ja luonto tuntuu olevan aidoimmillaan. Tunnen alkavan syksyn ja sen odotuksen, kun luonto ei enää kasva ja voimistu. Se odottaa kaikessa rauhassa syksyn saapumista ja talven tuloa. Luonto rauhoittuu ja antaa auringonsäteiden osua kasvien lehdille, josta ne nauttivat vielä hetken, samalla keräten voimaa juuristoonsa. Ne juurtuvat ja maadoittuvat vahvoiksi selvitäkseen talven yli.

Ajattelin metsäpolkuja tallatessa, kuinka luonnollista se oikein onkaan; rauhoittua talvea kohti, juurtua ja kerätä voimia. Ja keväällä päivän pidentyessä taas herätä eloon uudella energialla.

 

Olen miettinyt paljon tulevaa syksyä ja talvea. Kuinka paljon ja mitä teen talvella. Toisaalta olisi ihanaa vaipua syksyn mukana talviteloille ja hengähtää. Olla läsnä ihan vain omassa arjessa. Toisaaltaan taas järkisyyt, kuten se, että taloudellisesti se tuskin olisi mahdollista, ajaa minut pienen konfliktin partaalle. Vaikka kuinka haluan ajatella, että kaikki järjestyy kyllä, en voi taloudellista syistä vain heittäytyä ja olla. On tehtävä plan B.

 


20.8.2020

Ongelmaa ei voi ratkaista samalla tasolla kuin se on luotu

Nyt puhutaan paljon koronan toisesta aallosta. 

Ensimmäisen aallon rantautuessa Suomeen tuntui, että kaikki muuttui, vaikka mikään ei varsinaisesti muuttunut. Aurinko nousi edelleen, kevät tuli ja toi tullessaan kesän. Luonto heräsi ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. Silti tuntui, että liian moni asia muuttui. Kun rajoitetaan ja kielletään. Kun rajat määrätään jonkun muun toimesta ja se tehdään äkkiä.

Me emme ehtineet sopeutua. Mielemme ei ehtinyt sopeutua.

Sopeutuminen alkoi vasta hetken kuluttua. Kenelle se oli helpompi, kenelle raskaampi. Varmasti tuntui epäreilulta, jos vaikutukset kohdistuivat talouteen tai menetettyihin etuihin. Tai mihin tahansa, missä jo olemassa oleva, positiivinen asia otetaan äkisti pois.

Kesä antoi kuitenkin aikaa sopeutua, etsiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Hetken ehkä jo ehti ajatella, että entä jos sitä toista aaltoa ei tulekaan. Ihmisen mieli unohtaa helposti.

Korona on kuitenkin ollut ja tulee olemaan niin iso osa meidän historiaa, että tuskinpa tässä on kyse mistään hetkellisestä, puolessa vuodessa selätetystä asiasta. Se jättää jälkensä meihin jokaiseen ja vaikuttaa ainakin jonkinlaisena tunteena lopun elämäämme. 

Kaikki suuret asiat tekevät niin. Voisin väittää, että jokainen vanhempi muistaa oman lapsen syntymän, kun maailma muuttui kerrasta, vaikka mikään ei muuttunut. Edelleen luonto jatkoi elämäänsä samalla tavalla kuin ennenkin. Tai aikanaan syyskuun 11. päivä, kun koko maailma pysähtyi hetkeksi siihen järjettömyyteen ja järkytykseen. Kun yhtäkkiä ei tuntunutkaan enää turvalliselta. Tai Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus, jolloin itse olin 12-vuotias ja mietin, että kuolemmeko me kaikki ja onko meille varmasti tilaa kerrostalon väestönsuojassa.

Maaliskuussa kirjoitin muutoksesta mm. näin: 

 

Muutoksessa monesti turvaudutaan nopeaan mielihyvään näkemättä kauskantoisempia, kestäviä ratkaisuja. Vanhoista, totutuista tavoista on vaikea päästää irti, koska ne tuovat turvan, hyvää mieltä, ne koetaan omaksi oikeudeksi.

Muutoksen edessä kyse on kuitenkin sen hyväksymisestä. Sen vastaanottamisesta ja ymmärtämisestä, että muutos vaatii myös epämukavuutta. Silti oltaisiin valmiita näkemään ja luottamaan myös siihen, että muutos tuo ajan kanssa kestävämpiä, parempia ratkaisuja, kuin nopean mielihyvän tavoittelu. Kun hyväksymme muutoksen, tulemme samalla myös tietoisiksi todellisuudesta.

Loppupeleissä emme pysty muuttamaan muita kuin itseämme. Ohjeet ja työkalut muutokseen voimme saada muualta, mutta varsinainen muutos on tehtävä itse. Kohtaamalla muutoksen tuomat hyvät asiat, haasteet, todellisuuden sellaisena kuin se on, on tärkeä osa onnistunutta muutosta.

 Tällaisessa tilanteessa kieltäminen on kuitenkin niin paljon helpompaa, koska muutos on tuotu ulkoa päin. Sisäinen motivaatiomme ei ole samaa mieltä ulkoisen muutoksen tuomista paineista ja helpoin sekä nopein tapa on kieltää asia. Syyttää muita. Emme halua reagoida asiaan hyväksymällä, koska se tuntuu antautumiselta, epäreilulta. Silti toivon, että alun kieltämisen jälkeen mahdollisimman monilla heräisi tunne siitä, että hyväksymisellä pääsisimme paremmin eteenpäin. Loisimme jokainen oman tapamme hyväksyä muutos, mutta se tapahtuisi hyväksymisen, ei kieltämisen kautta.

 
 

En tarkoita, että meidän pitäisi kulkea yhtenä määkivänä lammaslaumana kyseenalaistamatta mitään. On hyvä, että kyseenalaistetaan, nähdään asiasta erilaisia puolia. Mutta niiden tulisi kuitenkin perustua aina faktaan, eikä pelkkään mielipiteeseen.

Hyväksymisen jälkeen tulee sopeutuminen. Tai no, sopeutuminen tulee, vaikka asiaa ei hyväksyisikään. On pakko luoda uusia toimintamalleja, jos aikoo jatkaa eteenpäin. Sopeutumisen ja jatkamisen myötä myös ikävät asiat helpottavat aikanaan. Askel askeleelta, päivä päivältä.

Nähtäväksi jää, kuinka paljon pystymme palaamaan vanhaan ja mistä joudumme luopumaan. Saavutetuista eduista on vaikea luopua. Varsinkin, kun emme kukaan tiedä, mistä ja missä määrin mistäkin on luovuttava.


Korona todennäköisesti jää elämään maailmaan, mutta himmenee ajanmittaan. Pala palalta siirrymme ensin ihan perusasioissa takaisin sinne omalle mukavuusalueelle, josta lähdemme laajentamaan asioihin, jotka koemme oikeudeksemme ja johon olimme tottuneet. Kuka varovaisemmin, kuka nopeammin.

Itselleni tämä korona-aika on ollut tavallaan kuin matka. Minusta on ollut mielenkiintoista seurata omia reaktioitani ja käyttäytymistäni. Hyväksymistä ja sopeutumista. Olen kuunnellut muiden kertomuksia ja kokemuksia, koittanut nähdä asiaa eri kulmista. 

Olen joutunut priorisoimaan asioita uudelleen, korvannut menetettyjä asioita toisilla, koittanut löytää olemassa olevista asioista voimaa ja positiivisuutta. Kiukutellut, luopunut ja tuntenut surua. Silti olen tuntenut kiitollisuutta aivan toisella tavalla. Asiat, jotka olivat ennen itsestäänselviä, ovat saaneet minulta nyt aivan toisenlaista arvostusta. Ja nämä ovat asioita, jotka ovat tehneet tästä matkasta tärkeän. Todella tärkeän.

Nämä kuvat ovat neljän vuoden takaiselta matkaltamme Espanjaan, kun kävelimme pätkän Santiago de Compostelan reittiä. Ja jostain syystä nämä kuvat sopivat tähän tekstiin paremmin kuin hyvin. 

19.8.2020

Oma aika

Oman ajan käsite on muuttunut lasten kasvaessa. Nykyään omaa aikaa on helppo ottaa, kun lapset ovat jo sen verran isoja, että pärjäävät arjessa jo pääosin omillaan. 

Muistan kuitenkin vielä ne ajat, kun oma aika arjessa piti ottaa vaikka istumalla viisi ylimääräistä minuuttia vessassa. Se tuntui monesti olevan se ainoa paikka, jossa sai edes hetken olla omissa ajatuksissaan arjen keskellä. Tai lasten ollessa jo hieman vanhempia toimivat feikatut päiväunet. Aina niinä hetkinä, kun kuuli lapsen askeleet, leikki nukkuvaa. Heh.

Olen aina tarvinnut omaa aikaa. Mitä kiireisempää arki on, sitä enemmän tarvitsen aikaa latautumiselle ja omissa oloissa olemiselle. Varmasti ihan normaalia myös monelle muulle, mutta itse tunnistin tämän tarpeen aika myöhään. Olin jo ehtinyt uuvuttaa itseni pariin otteeseen ruuhkavuosissa ja kiireessä, kunnes ymmärsin, että avain palautumiseen hyvien yöunien lisäksi ovat hiljaisuus ja oma aika.

Jooga oli yksi ensimmäisistä askeleista, joita otin kohti tietoista omaa aikaa. Joogasalissa, joogamatolla kukaan ei tarvinnut minua. Sain tehdä omaa harjoitusta, käpertyä omiin ajatuksiini tai olla ajattelematta mitään ja olla vain siinä hetkessä. 

Metsä on ollut myös tärkeässä roolissa oman ajan ottoon. Mikään ei rauhoita niin hyvin, kuin polkujen tallaaminen metsässä, luonnon ääniä kuunnellen. Ajatukset saavat harhailla tai olla harhailematta. Askel kevenee, mitä pidemmälle metsään pääsee. Joskus akkujen lataamiseen riittää se tunnin metsälenkki, joskus on mukavaa lähteä yön yli retkelle.

Aina oma aika ei kuitenkaan tarkoita hiljaisuutta ja vetäytymistä pois ihmisten ympäriltä. Joskus on jopa ihan mukavaa olla ns. sivistyksen keskellä ja viettää aikaa hengaillen, jutellen, nauttia olemassa olevasta hetkestä. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä helpompaa on jättää arkiset ajatukset välillä pidemmäksikin aikaa tauolle. Tiedän, että he pärjäävät. Enää en saa sydäntäsärkeviä "äitiiiii, mulla kauhea ikävä suaaaa. Ikäväikäväikävääää" ja monta surunaamaa vuodatuksen perässä. Vaikka ikävän tunteet ovat monesti vain niitä hetkittäisiä ja ohimeneviä asioita, tuntui aina, että on täysin väärässä paikassa ja pärjäävätköhän ne nyt siellä kotona kuitenkaan. Ihan varmasti pärjäsivät.

Olen huomannut, että oma aika ja ajoittaiset irtiotot ovat myös tärkeitä jo senkin vuoksi, että toimii yrittäjänä. Työt seuraavat helposti mukana ja rajaa vapaa-ajan ja työn välille on vaikea välillä vetää kotona ollessa. Kun tarve omalle ajalle tulee, on helpoin ja varmin tapa pakata kassi ja lähteä itse pois arkisista ympyröistä ja jättää työasiat hetkeksi kotiin. Harvoin ne kuitenkaan seurailevat kovin pitkälle, vaan ymmärtävät jäädä jonnekin matkalle.


Puutarhassa puuhastelu on myös mitä parhain keino ottaa omaa aikaa. Parasta on, kun pääsee tekemään sellaista ei niin tavoitteellista puuhaa; napsimaan oksasaksilla oksan sieltä, toisen täältä, korjaamaan satoa, istahtamaan hetkeksi ja suunnittelemaan uusia puutarhaunelmia.

Näissä kuvissa olen ystävän luona Lappeenrannassa ottamassa omaa aikaa nauttien hyvästä seurasta, lasista tai parista hyvää viiniä, kauniista kesäillasta ja ehkä maailman ihanimmasta kesäkaupungista. Todellista laatuaikaa.

 

13.8.2020

Arkisia juttuja

Koulut alkoivat tiistaina ja se tietää myös oman arjen rutiineiden palaamista kuvioihin. Kesä elellään aina enemmän tai vähemmän vähän sinnepäin, mutta koulujen alettua täytyy palata takaisin rytmiin. Lapset ovat toki jo sen verran isoja, että koulu hoituu aika pitkälle itsenäisesti. Mutta arjen pitäminen säännöllisenä ja tiettyihin rutiineihin rytmitettynä onkin sitten meidän vanhempien homma.

Aikataulujen sovittaminen yhteen on välillä aikamoista palapeliä ja aika ajoin mietinkin, että kuinka ihmeessä joku pystyy aina hoitamaan tämän kaiken onnistuneesti; käymään töissä, hoitamaan ruoka- ja pyykkihuollon, siivoamaan, viemään harrastuksiin, auttamaan tarvittaessa koulunkäynnissä ja olisihan se ihan mukavaa, jos olisi vielä sitä omaakin aikaa harrastuksiin ja vaikka ihan vain olemiseen.


No. Ei kai se ole tarkoituskaan, että aina onnistuu täydellisesti, vaan ehkä tässäkin tasapaino on se juttu. Mietin vain, että missäköhän kohtaa noille teini-ikäsille alkaa hahmottumaan se, kuinka tärkeää on syödä säännöllisesti ja nukkua tarpeeksi. Aamuisin ei ole koskaan nälkä (en voi ymmärtää tätä), koulun jälkeen syöminen menee närkkimiseksi, jos asiasta ei muistuttele ("jääkaapissa on ruokaa"-klassikko) ja illalla on kamala nälkä ja valitus, kun koko päivään ei ole saanut ruokaa.

Itseltä taas meinaa välillä pää räjähtää, kun yritän keksiä arkeen ruokia, jotka tulisivat syötyä, eivät pääsisi kyllästyttämään, maistuisivat ja ennenkaikkea sopisivat kaikille, olisivat tarpeeksi helppoja ja nopeita tehdä ja kuitenkin terveellisiä. Ennakoinnilla ja luovuudella toki tästäkin selviää, enkä usko, että olen ihan yksin näiden pohdintojeni kanssa.

Arkista torstaita kaikille! 

6.8.2020

Treenaaminen on jatkuvaa opettelua

Kirjoittelin viikko sitten instagrampäivitykseeni alla olevan kuvan kera aiheesta treenaaminen ja kehitys.

Treenatessa porukalla on usein vaikeaa keskittyä vain omaan kehitykseen. Nähdä ne realiteetit ja kokonaisuuden, jossa elää. Olisi mukavaa kehittyä nopeasti, omien asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Mutta kohtaavatko ne todellisuuden kanssa?

Aloittaessani crossfitin uudestaan, kävin mieleni kanssa pitkän keskustelun siitä, miten lähden liikkeelle, mitkä ovat odotukseni. Revin karusti auki kaikki epärealistiset odotukset ja palasin nöyränä hattu kourassa salille ehkä huonommassa kunnossa kuin ikinä. Toppuuttelin valtavaa innostustani ja aloitin siitä, että treenin jälkeen palautuisin. Viikottaisit treenimäärät eivät päätä huimanneet. Pikkuhiljaa, maltilla lisäsin viikottaisia treenikertoja ja opin pitämään tarvittaessa välipäivän tai tekemään treenin kevyemmin.

"Treenatessa olisi mukavaa laittaa lisää painoja, tehdä uusia ennätyksiä. Sen aika ei ole kuitenkaan vielä. Nyt hion tekniikkaa ja iloitsen niistä pienistä, mutta itselle merkityksellisistä jutuista. Kuinka soutu kulkee jo paremmin, jaksan roikkua tangossa pidempään, kroppani palautuu hyvin treeneistä, kolmesti operoitu polvi ei ota enää itseensä ihan kaikesta, vaan olemme löytäneet sen kanssa jonkinlaisen "yhteyden". Ja mikä parasta, olen löytänyt treenaamisen ilon.

Edelleen aika ajoin tulee vilkuiltua muiden tekemistä ja mietittyä, mihin on pystynyt joskus aiemmin. Instagramkin muistutteli minua viiden vuoden takaisella kuvalla, jossa olen kyykkäämässä 20 kiloa isommilla painoilla kuin nyt. Kieltämättä vähän tylyä, mutta nyt on näin.

Toisaaltaan en tiedä, osaisinko arvostaa kaikkea tätä, jos en olisi tässä välissä ruopaissut pohjamutien kautta. Asettaisinko vieläkin epärealistisia tavoitteita ja ajaisin kroppaani jatkuvasti kohti äärirajoja, turhautuisin siitä, että en kehity tarpeeksi nopeasti. Ehkä.

Ja kaikesta heikkoudestani huolimatta tunnen nyt olevani vahvempi kuin koskaan. Seisovani omalla, realistisella maaperällä."

Näiden asioiden äärellä olen ollut vahvasti tässä viime aikoina, kun olen yrittänyt etsiä sopivaa määrää treeniä, kuinka syödä mahdollisimman järkevästi, miten saan optimoitua palautumisen ja levon. Ja mikä tärkeintä, kuinka suhteuttaa elämän kokonaiskuorma tähän kaikkeen. Mitään osa-aluetta kun ei voi irroittaa kokonaisuudesta.

Tämä kaikki on itseasiassa teorian tasolla erittäin yksinkertaista ja osaan kyllä kertoa muille, kuinka toimia. Mutta kun kyse on omasta itsestä, ei asia olekaan enää niin yksinkertainen. Itseltä tulee aina vaadittua enemän kuin muilta ja realismi katoaa aika ajoin egon alle.

Oma perisyntini on liika innostuminen. Kun huomaan kehitystä, hyppään aivan liian helposti asioiden edelle ja jalat eivät meinaa enää pysyä maassa. Unohdan siinä hetkessä, että en voi vain loikata heti kehitystä kohdatessani suoraan maaliin. Ja tästä sitten syntyy ajoittaisia kompastumisia.

Tästä hyvänä esimerkkinä on omien treenimäärien lisääminen suhteessa palautumiseen. Alussa jaksoin olla hyvin maltillinen ja kuunnella kroppaa, pitää lepopäiviä ja tarvittaessa keventää treenejä. Kroppa alkoi pikkuhiljaa tottua uudentyyppiseen treeniin, jossa sykkeet nousivat, vastus oli oman kropan painoa suurempi. Oma kroppa oli kyllä tottunut joogan aiheuttamaan rasitukseen, mutta koska crossfit on hyvin erityyppistä, piti tämä totuttelu aloittaa lähes alusta. Olin jotenkin todella ylpeä tästä omasta maltillisuudestani.

Meidän salilla treenikierto menee niin, että 3 viikkoa treenataan kovempaa ja yksi viikko on aina kevyempää treeniä. Siinä kohtaa, kun jaksoin treenata 5 kertaa viikossa, meinasin langeta siihen ajatukseen, että näin jaksan joka viikko ja olenkin jo ns. maalissa treenimäärien kanssa. Että pystyisin treenamaan jatkuvasti viisi kertaa viikossa, ensin kolme viikkoa kovaa ja sitten yhden kevyemmin.

Tässä kohtaa olisi pitänyt ymmärtää palautuminen lyhyellä aikavälillä ja vähän pidemmällä aikavälillä. Että en voi vain täyttää kalenteria treeneillä, vaan oikeasti kuunnella, milloin kroppa vaatii lepoa. Kompastuin siis siihen, että kaksi viikkoa jaksoin treenata hyvin, mutta kolmannella viikolla alkoi takkuamaan. Ja silti vain jatkoin, koska olin viikkotasolla päässyt jo siihen viiden treenin rytmiin. Kuinka tyhmää näin jälkikäteen ajateltuna. Kun oikeasti olisi pitänyt ymmärtää jakaa treenimäärät ensin viikkotasolla oikein ja sen jälkeen kuukausitasolla.

No, tämä on varmasti ikuista opettelua ja aina tulee silloin tällöin törmättyä näihin kompastumisiin. Mutta se lienee ihan inhimillistä. Tärkeää on kuitenkin se, että kompastumisen jälkeen ei jatka enää kompurointia, vaan ymmärtää nousta seisomaan ja katsoa asiaa, niinkuin se oikeasti on. Rehellisesti.

5.8.2020

Elokuu tuo arjen

Elokuu tuntuu aina muutokselta. Kesä alkaa olla jo suuremmalti osin takanapäin, vaikka lämpimiä päiviä on varmasti vielä luvassa montakin. Koulut alkavat ja tuntuu, että yhtäkkiä hoidettavia asioita on enemmän kuin tarpeeksi. Kesällä monet asiat saavat olla vähän sinnepäin, mutta elokuun alkaessa tuntuu, että asiat täytyy saada järjestykseen.

Aloitin järjestyksen luomisen varaamalla itselleni ajan verikokeisiin. Nyt odotan jännityksellä, mitä kuuluu mm. ferritiiniarvoille, jotka nousevat tuskaisen hitaasti. Rautaa pystyn syömään vain kuureissa ja sitten täytyy pitää pieni tauko, jotta suolisto saa hieman palautua. Olo on kuitenkin sen verran hyvä, että alaspäin nuo arvot tuskin ovat tulleet.



Tässä kuussa tuntuu olevan joka viikolle jotain ylimääräistä ohjelmaa, lasten lääkärikäyntejä, rippijuhlia, auton katsastuksia ja ylipäätään kaikkia hoidettavia asioita, jotka kesän jälkeen ovat kasaantuneet hoidettaviksi. Toisaaltaan se tuo mukavaa ryhtiä arkeen, mutta osa minusta olisi voinut jatkaa kesän rennompaa arkea vielä hetken.


Tänä syksynä en ottanut enää ryhmäliikuntatunteja ohjattaviksi. En sano, etten ohjaisi niitä enää koskaan, mutta nyt ratkaisu tuntui oikealta. Tarvitsen hieman väljempää aikataulua ja vähemmän sitovia asioita. Tämä korona-aika hidastamisineen on saanut minut miettimään, mikä on tarpeeksi. Vuosia olen tehnyt vain asioita, joita olen tottunut tekemään. Vaikka nautin jokaisesta ohjatusta tunnista, tuntui, että nyt on hyvä hetki hengähtää ja antaa pientä etäisyyttä. Arjessa on nyt niin paljon muitakin asioita, jotka haluan tällä hetkellä priorisoida. Tiedän, että syksyn mittaan tulen varmasti kaipaamaan ohjaamista, mutta silti ratkaisu tuntuu nyt oikealta.

Aurinkoista päivää ja nautitaan arjesta :)


2.8.2020

Elokuussa korjataan satoa

Heipä hei elokuu.

Sadonkorjuukausi alkaa olla vahvasti läsnä ja viimeiset päivät olen vapaa-ajallani poiminut saskatooneja. Aikanaan istutin meille marjatuomipihlajasta aidanteen, jonka pituus on noin 13 metriä. Ja siitähän riittää näin loppukesästä marjoja niin meille, kuin linnuillekin. Viime vuonna meille jäi niin vähän marjoja lintujen tehtyä pensaisiin suurhyökkäyksen, että tänä vuonna päätin varmistaa sadon ohjautumisen meille isolla verkolla. Se toimi loistavasti kaikkein ahneimpiin lintuihin, eli räkättirastaisiin, mutta pikkulinnut vain sujahtivat verkon silmukoiden läpi. Ne onneksi ovat niin pieniruokaisia suhteessa pensaiden tuottamaan satoon, että niille ruokailut pensaissa suotakoon.

Ensimmäiset satokauden aarteet, kirsikat, ovat jo muokkautuneet mehuksi, piirakaksi, hilloksi ja tekeytyämässä on kirsikkalikööriä talvi-iltojen iloksi. Saskatooneista en ole vielä jatkojalosteita tehnyt, vaan pistänyt niitä suoraan pakkaseen. Niin, ja syönyt niitä kohta jo kyllästymiseen asti tuoreena sellaisenaan, rahkaan tai puuroon sekoitettuna.




Omassa pihassa puuhastelu on saanut tänä kesänä ihan toisenlaiset mittasuhteet, kuin aiemmin. Alkukesästä tein lähes maanisesti puutarhatöitä myös omassa pihassani ja totuushan on se, että koskaan ei tule valmista, vaikka aikaa siellä viettäisi 24/7. Nyt sadonkorjuun aikaan puutarhassa käytetty aika lähes tuplaantuu, koska sato täytyy saada muiden puuhastelujen ohella talteen ja sadepäivät ovat hyvää aikaa jatkojalostukseen.

Seuraavaksi satoa alkavat antaa luumut ja päärynät. Olen tänä vuonna yrittänyt hieman karsia päärynöiden määrää napsimalla niitä sieltä täältä pois, mutta näyttäisi siltä, että niitä tulee silti aika runsaasti. Olen googletellut päärynäsiiderin valmistuksesta, mutta aika heikoin tuloksin. Päärynä itsessään on sen verran hapoton, että vaatisi kaverikseen omenaa. Ja niitä ei meidän pihasta vielä oikein tule. Ehkä tyydyn mehun valmistukseen ja jään odottelemaan omenapuun kasvamista kunnolla satoikäiseksi.