Sivut

23.2.2020

Timna Parkin karua kauneutta

Timnan luonnonpuisto on yksi niistä kohteista, joissa lomaillessaan Eilatissa kannattaa käydä. Me olimme varanneet matkanjärjestäjän valmiin pakettimatkan, jossa kuljettiin kohteesta toiseen bussilla. Matkaa voi taittaa myös esimerkiksi pyörällä, joka olisi kieltämättä ollut houkuttava vaihtoehto. No, ehkä ensi kerralla. Timna Parkin kokonaispinta-ala on 60 km2 ja etäisyydet kuuluisimmilta nähtävyyksiltä toisille sen verran pitkät, että kävellen puistoon ei ole järkevää lähteä ainakaan päiväretkelle.
















Bussin kaartaessa kohti ensimmäistä kohdettamme, hiekkakaaria (The Arches), avautui paikan koko konkreettisesti. Kuinka suurta kaikki oli. Hiekkakaaret näkyivät aluksi pienen pieninä "reikinä" kalliossa, mutta lähemmäksi kävellessä ne vain kasvoivat ja kasvoivat ja olivat lopulta aika vaikuttava näky.



Tällaiseen vaaleaan hiekkakiveen en ole elämässäni vielä törmännyt ja läheltä sitä tutkiessa näkee kaikki ne kerrokset ja eroosion tekemät uurteet, joka niiden muovautumisen on aiheuttanut. Itselleni tuli mieleen puun vuosirenkaat, mutta todellisuudessa niillä ei varmaankaan ole mitään yhteistä.

Kaarien läpi pääsi kulkemaan kiipeämällä ensin kallioon kiinnitettyjä tikkaita myöten ylös ja sen jälkeen alas. Alhaalla sola oli kapeakulkuinen ja jos mieltää itsensä kovin ahtaanpaikankammoiseksi, pääsee onneksi takaisin samaa reittiä, kuin mistä tultiin.














Kävelymatkan päässä kaarilta, oli kuparikaivos, jonka läpi pääsi kulkemaan. Sitä aina jotenkin kuvittelee kaivokset sellaisiksi, joihin mennään syvälle maan alle ja tilaa on liikkua vaikka kuinka. Tämä oli kuitenkin poikkeus sääntöön. Kaivos oli vain noin 2 metrin syvyydessä ja kuilu oli juuri yhden ihmisen mentävä. Paikka paikoin käytävässä joutui konttaamaan ja välillä jopa mietin, että jäänkö pyrstöstäni jonnekin kiinni, kuten Nalle Puh Veli Kanin oviaukkoon.








Täältä jatkoimme matkaa bussin kyydillä kohti seuraavaa kohdetta, sientä (The Mushroom). Kaukaa katsoessa sieni näytti mitättömän pieneltä tatilta keskellä erämaata, mutta lähemmäs kävellessä sitä tunsi itsensä todella pieneksi kallion alla seisoessaan.



Sieni on muotoutunut ajan saatossa eroosion, veden ja tuulen vaikutuksesta niin, että alempi osa on ollut näille alttiimpana, jolloin yläosa on jäänyt kuin hatuksi varren päähän.



Viimeinen kohteemme oli Salomonin pylväät, jotka ovat myöskin eroosion muovaamia. Pilarien vierestä lähtee raput, jotka kulkevat kallion läpi muodostelman toiselle puolelle. Matkalla voi ihastella maisemia hieman korkeammalta ja etsiä kallion seinämässä olevan kalliomaalauksen.



Reitin lopussa on Hathor-jumalattarelle omistettu temppeli. Hathor on yksi vanhimmista egyptiläisistä jumalattarista, joka suojeli myös kuparikaivostyöläisiä.

Jos näillä nurkilla lomailet, niin tämä on kohde, jonne suosittelen tekemään päiväretken.















22.2.2020

Kuinka opetella rakastamaan uudelleen?

Kun aikanaan jouduin jättämään tauolle kaiken kuluttavan ja sykkeitä nostavan treenaamisen, jäi jäljelle kuitenkin onneksi jooga ja kävely. Kävelylenkit metsässä ja eri muodot joogasta olivatkin enemmän kuin juuri niitä oikeita juttuja siihen hetkeen, kun kroppa kaipasi huolellisempaa lepoa ja armollisuutta.

Kropan alettua toimiaan taas normaalisti, lisäsin treenipalettiin kuntosalilla treenaamisen. Aamuisin ei tarvinnut motivaatiota turhaan haeskella, vaan treenikassi heilahti olalle helposti ja askel kuntosalille oli kepeä. Oli ihanaa huomata, että kroppa palautui, kuten sen kuuluikin ja treenaaminen kulki.

Salitreenaaminen, niin kivaa kuin se onkin, ei vain ole se suurin rakkauteni. Mieleen hiipi jossain kohtaa, että olisikohan kropasta jo kokeilemaan jotain toiminnallisempaakin treeniä. Aloin kuluttamaan salilla juoksumattoa enemmän ja enemmän sekä kehittelemään treeneistä toiminnallisempia.

Tätä aikani tehtyäni siirryin treenailemaan kerran, kaksi viikossa treenini CrossFit-salille ja lopulta tulin siihen pisteeseen, että jo ihan ajankäytöllisesti piti miettiä, mitä kaikkea ehdin oikein harrastamaan ja mitä en. Vaikka kipinä salitreenaamiseen olikin taas herännyt, huomasin valitsevani mieluummin CrossFitin, kuin salin.


Joogasta ja metsälenkeistä en tule varmasti koskaan luopumaan. Ne ovat erottamaton osa mentaalista ja tietenkin myös fyysisistä jaksamistani. Metsälenkit tarjoavat hengähdyshetken arjen keskelle ja jooga rauhoittaa sisäisesti, vaikka olisi dynaamisempaakin. Tästä treenipaletistani puuttuu enää oikeastaan säännöllinen juoksuharjoitus, jonka varmasti lisään mukaan jossain vaiheessa.



Parasta tässä palaamisessa treenaamisen pariin on kuitenkin tämä progressiivisuus ja se, että kyse ei ole mistään täysin uudesta. Vanhan tuominen takaisin kuvioihin minimoi ainakin omalla kohdallani sen riskin, mitä uuteen rakastuminen helposti tuo tullessaan. Kun innostuu jostain, saattaa järki unohtua matkasta ja siinä rakastumisvaiheessa tulee tehtyä kerralla aivan liikaa.

Nyt tämä vanhan lämmittely, rakastamaan opettelu uudelleen, tuo hieman rauhallisemman ja maltillisemman tavan suhtautua näihin asioihin. Järjelläkin voi rakastaa.

Kuvat minusta viime kesältä Mustilan arboretumista: Anna-Karoliina Pelto




20.2.2020

Elämä ei koostu niistä päivistä, jotka ovat menneet, vaan niistä, jotka jäivät muistiin

Siitä on päivälleen 15 vuotta, kun minusta tuli äiti. Muistan ikuisesti kun olin saanut  lapseni vihdoin yli vuorokauden rupeaman jälkeen myöhään illalla syliini ja kun seuraavana aamuna heräsin aivan epätodelliseen "taisin eilen saada lapsen"-oloon. Kun väsymys oli jotain sanoinkuvaamatonta, mutta jota ei edes muistanut kun aika meni ihmetellessä uutta tulokasta. Meidän esikoista.

Muutama päivä katseltiin sairaalan ikkunasta talvista maisemaa, kunnes vihdoin päästiin kotiin. En varmasti koskaan unohda myöskään sitä hetkeä, kun saavuimme kotiin kolmisin. Elina nukkui turvakaukalossa ja me tuoreet vanhemmat mietimme, että mitäs nyt? Ja keitimme kahvit. Istuimme hiljaa keittiönpöydän ääressä katsellen sen talven kylmintä pakkaspäivää. Veikkaan, että mielessä pyöri samanlaisia ajatuksia, joita emme silloin saaneet sanoiksi.

Hiljaisuuden keskeytti pieni, mutta vaativa ääni makuuhuoneesta. Ja siitä se lähti, meidän perheen täysin uusi arki.


Mikään ei ole kasvattanut minua niin paljon, kuin näiden omien lasten kasvattaminen. Välillä on kysytty neuvoa ja kuunneltu, suurimmaksi osaksi kuitenkin luotettu omiin arvoihin ja tilanteisiin. Olen kiertänyt kaukaa tai ainakin antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kaikki "oikeassa" olevat ja mielipiteitään jakavat ihmiset, niin oikeassa elämässä kuin somen keskustelupalstoilla.

En varmasti ole ollut täydellinen äiti, saati tehnyt aina oikeita ratkaisuja. Lapsemme ovat kuitenkin eläneet kanssamme läpi sen, mitä kutsutaan elämäksi ja meidän arjeksi ja jossa ratkaisut on tehty siihen hetkeen parhaimman mukaan.

Nyt tuo meidän 15-vuotias käy läpi omaa irtaantumistaan, murrosikää, ylä- ja alamäkineen. Hän on herkkä, vastuuntuntoinen, pohtii elämää, seisoo omien asioidensa takana. Oikeudenmukaisuus on ollut vahvana häneen luonteessaan aina. Hän puuttuu vääryyteen, eikä epäile sanoa sitä ääneen. Hän on introvertti, joka sulkeutuu aika ajoin latamaan akkujaan omiin oloihinsa pois kaikelta muulta maailmalta.

Hän katsoo maailmaa omista arvoistaan ja monesti miettii, miksi joku toinen käyttäytyy toisin kuin hän; miten ihmiset näkevät asiat niin eri tavoin. Hän ei lähde maailman tai muiden vietäviksi, vaan palaa kotiin ja kääriytyy kainaloon.

Hän on monissa asioissa jo niin kypsä ja omilla jaloillaan seisova. Ja toisaaltaan taas se pieni, herkkä lapsi, joka kaipaa vielä tukea ja turvaa.



Onnea Elina <3

18.2.2020

Päiväreippailulla Kyykoskella

Tammikuun alkupuolella kävimme piipahtamassa ystäväni kanssa Kyykoskella päiväretkellä. Päivä oli niitä yksiä harvoja aurinkoisia päiviä, kun paistoi koko päivän. Silloin piti tosin lähteä niin, että auringonnnousun aikaan oli perillä, jotta oli edes hetki valoisaa. Nythän alkaa jo oikeasti tuntua aika keväiseltä. Päivä on jo huomattavsti pidempi ja valokin taittuu jo ihan toisella tapaa.



Edellisestä Kyykosken retkestä olikin jo melkein kolme vuotta. Ja tähän täytyy taas todeta, että mihin ihmeeseen tämä aika menee. Jo kolme vuotta siitä, kun kävimme ystäväni kanssa siellä yön yli retkellä. Sen tarinan voit lukea TÄSTÄ.

"Kävellessämme takaisinpäin kodalle Kati alkoi viittoa (mykkää huutoa) vettä kohti ja todentotta, siellähän ui majava. Seurailimme majavaa pidemmänkin tovin ja se selvästi oli huomannut läsnäolomme, kun tasaisin väliajoin se läiskäytti kunnon pärskeet. Ehkä se vinkkasi meille, että voitte poistua tai varoitti muita kanssaeläjiään meidän läsnäolosta. En kyllä muista nähneeni majavaa koskaan livenä luonnossa, joten ainakin itselleni tämä oli aika vaikuttava kokemus."


Tällä kertaa emme nähneet majavaa, emmekä oikeastaan muutakaan luontoon kuuluvaa eläintä. Sitäkin enemmän vastaan tuli muita retkeilijöitä, enkä epäile ollenkaan, miksi. Retkikohteena Kyykoski on kaunis ja helppokulkuinen. Reitti lähtee Sulunkosken parkkipaikalta ja jos mielessä on vain makkaranpaisto, onnistuu se hyvin heti parkkipaikan vieressä olevalla Sulunkosken nuotiopaikalla.

Kyykoskelle matkaa on kuitenkin vain vajaa kilometri, joten se kannattaa kyllä käydä ehdottomasti katsomassa. Reitti kulkee metsäosuuden jälkeen pitkin pitkospuita. Kyykoskella on nuotiopaikan lisäksi kota, jonne voi viritellä tulet tuulelta ja sateelta suojaan.

Kävelimme pienen matkaa rannanviertä pikkupolkuja pitkin. Jos matkaa olisi tehnyt hieman pidempään, olisi vastaan tullut Niskakoski. Tänne emme tällä kertaa kuitenkaan kävelleet. Täytyyhän sitä jättää jotain nähtävää seuraavallekin kerralle.


Maisemat reitillä ovat kauniit ja suuria nousuja ei ole. Oikeastaan ainoan miinuksen annan pitkospuiden välityksille. Itseäni ne eivät haitanneet, mutta koiran jouduin aika ajoin ottamaan kantoon, koska koiran tassut lipesivät tuon tuosta rakoihin.



Palattuamme Kyykoskelta, nautimme vielä Sulunkosken nuotiopaikalla kahvit ja eväät. Eväistä ehdinkin jo kirjoitella tänne aiemmin. Lämmin suositus niin retkikohteelle, kuin eväillekin.


Kuvat minusta: Anna-Karoliina Pelto

17.2.2020

Lempeydestä ja itsekurista

Lauantaina alkoi vihdoin tuntua siltä, että josko tässä edes yrittäisi tehdä jotain muutakin, kuin vain huilailla. Kävelylenkki on yksi hyvä tapa testata, onko lenssu jo voiton puolella, mutta itse turvauduin tällä kertaa siivoamiseen. Ihan vain silleen kevyesti, sanoin ja homma eskaloitui kahden päivän maratoniksi. No, siivoamisessa on se hyvä puoli vaikka töihin verrattuna, että voi lopettaa juuri kun itsestä siltä tuntuu ja kaivautua hetkeksi päiväunille.

Jos sanoin lenssuilun ja siitä aiheutuneen levon aiheuttavan kaikenlaista ylimääräistä hälinää pääkoppaan, samaa tekee myös siivous. Kuinka monta loistokasta ideaa sitä saakaan maalaillessa (maalaaminenkin luettiin nyt siivoamiseksi) rappuja tai putsaillessa keittiön kaapinovia. Aivan oikein, aika monta.

Mielessä on pyörinyt viime aikoina sanskriitinkieliset sanat, johtuen siitä, että joogaopekoulutus alkaa olla jo niin loppusuoralla, että ensi kerralla pitäisi osata ns. kaikki. Viimeinen moduli ja tentti. Siinä siivoillessa päähän jäi pyörimään tapas ja ahimsa. Tapas tarkoittaa itsekuria, sitoutumista, ahimsa väkivallattomuutta.

Edellisessä kirjoituksessani pyörittelin menneitä vuosia ja sitä, kuinka ajatuksena olisi nyt hieman hidastaa ja karsia, priorisoida ja muokata omaa elämää enemmän itsensä näköiseksi. Tämä kaikki vaatii yllättävän paljon sitä itsekuria. Unohtamatta kuitenkaan samalla ahimsaa, väkivallattomuutta. Kuinka löytää siis sellainen polku, joka johtaa kohti omia, kestäviä tavoitteita kuitenkaan "satuttamatta" itseä tai muita.


Mikä on järkevää itsekuria ja mikä ei? Itsekurin kanssa voi helposti mennä överiksi, kun katsoo asiaa liian mustavalkoisten lasien läpi nähden vain seuraavan hetken. Kieltämällä kaikki harvoin saa mitään kestävää aikaan. Pitäisi aina jaksaa miettiä, minkälaisella itsekurilla saisi mahdollisimman pitkäaikaisia tuloksia ja kestäviä muutoksia, jotka kantaisivat vielä vuosienkin päähän. Sellaisia asioita, jotka ajan kanssa muuttuvat tavoiksi. Kun säännöllisellä epämukavuusalueelle menemisellä laajennetaan lopulta mukavuusaluetta.

Itsekurin tulisi mielestäni aina lähteä sisäisestä motivaatiosta. Työkaluja itsekurin ylläpitämiseen voi toki aina hakea ulkopuolelta, mutta kukaan muu ei kuitenkaan voi ottaa vastuuta kenenkään toisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Jos oma itsekuri pettää, ei se ole kenenkään muun syy. Vika löytyy omien rajojen sisäpuolelta.

Itsekurinkin kanssa pitää olla armollinen. Omat realiteetit kannattaa tiedostaa ja toimia niiden mukaan. Äkkiseltään mieleen tulee juuri nyt, että vaikka olo lenssuilun jälkimainingeissa alkaa ollakin jo parempi, kannattaa kuulostella rehellisesti omaa oloa, eikä sitä, kuinka pää huutaa jo treenaamaan tai töihin kodin seinien ulkopuolelle. Pitkin hampain peruin vielä tämän ja huomisen töitä ja odotan, että olen varmasti terve.

Järkevä ajankäyttö on myös osa itsekuria ja siinä pysymistä. Jos aikataulut ja priorisointi ovat pielessä, eivät ne kohtaa todellisuuden kanssa. Päinvastoin, siitä tulee helposti raskasta ja haastavaa, tuntuu kuin suossa tarpoisi. Tällöin myös itsekuri pettää helpommin tai ainakin siitä tulee hyvin suorittamista. Suorittaminen ei taas oikein resonoi ahimsan, lempeyden, kanssa.

Itsekuri on myös nöyryyttä ja ymmärrystä. Nöyryyttä löytää säännöllisestä tekemisestä eri tunteita sekä myös lempeyttä, sekoittamatta niitä kuitenkaan laiskuuteen tai tekosyihin. Nöyryys on myös rehellisyyttä hyväksyä asioita sellaisina kuin ne on, niin hyvässä kuin pahassa. Itsekuria kun ei kannata pakottaa, vaan löytää se ei ketään satuttava puoli asioista.

Itsekuri ei myöskään ole täydellisyydentavoittelua, sillä täydellinen meistä kukaan ei ole. Tietynlaista väkivaltaa itseä kohtaan on myös vertailu muihin. Se, että sukeltaa omaan sisimpään ja kaivaa omat voimavaransa, hyväksyy itsensä juuri niin epätäydellisenä, kuin on, lopettaa vertailun ja menee läpi. Sieltä löytyy varmasti se oikeanlainen itsekuri ja lempeys omaa itseä kohtaan.

Kuvat ovat lomaltamme Eilatista delfiiniriutalta (Dolphin Reef), jonka sanotaan olevan ekologinen matkailukohde ja jossa delfiinien hyvinvointi on etusijalla.

13.2.2020

Se kahdeksas kerta

"Joku aika sitten jäin tuijottamaan mainoksen naista, joka makasi kauniisti ruskettuneena, hyvässä fyysisessä kunnossa hiekkarannalla. Ja mä ajattelin siinä sivua kääntäessäni, että mä haluaisin olla tollainen. Jes, nyt alkoi kuulostamaan tosi syvälliseltä. Ei vaan, se mitä mä näin tuon lisäksi, oli se tunnelma siitä, että sillä oli hyvä olla ja se nautti elämästä ja siitä hetkestä. Se ajatus jäi kaihertamaan mieleen ja viime viikon ryvettyäni jossain flunssan ja väsymyksen rajapinnassa, päätin, että nyt se loppui. Mäkin haluan olla se nainen siellä rannalla."

Tämä on poiminta aivan ensimmäisestä blogikirjoituksestani helmikuulta vuodelta 2012. Muistan tuon kuvan vieläkin. Ja pystyn täysin samaistumaan tuohon olotilaan täällä kotona maatessani reissun viimeisinä päivinä alkaneen flunssan jälkimainingeissa.


Hirveä hinku olisi jo liikkumaan ja tekemään niitä omia arjen rutiineja, mutta järkevä ihminen malttaisi tässä kohtaa mielensä. Ja sellainen minä nyt päätin olla. Kumittelin kalenterin uusiksi ja kirjoitin sinne "lepo". Ihan kuin en olisi viime viikolla levännyt tarpeeksi. No, levätään nyt vähän lisää.

Mutta tämän lepäämisputken ansiosta on tullut myös mietittyä mm. kuluneita vuosia (kuinka paljon asioita pulpahteleekaan päähän, kun joutuu hetken huilimaan...). Viime vuodet ovat olleet kieltämättä vähän takkuisia. Sellainen selkeä suunta puuttui pitkään ja elämä oli aika lailla pienimuotoista selviytymistaistelua arjesta. Vaikka kaikki nopeasti katsottuna oli ihan hyvin, niin eihän se kaikki aina päällepäin näy.

Elämä menee tietynlaisissa sykleissä ja löydän itseni taas samojen asioiden ääreltä, kuin blogia aloittaessani. On mukavaa ottaa blogi lukuun ihan alusta, olla oman elämänsä motivaattori, mutta valita siinä kohtaa järkevämpi polku, missä edellinen lähti hieman syöksykierteellä kohti ojan pohjaa. Vaikka tunnistan samat tunteet, on helpottavaa todeta, että kaikkia samoja virheitä ei kannata tehdä uudestaan ja perustat kannattaa rakentaa hieman kestävimmiksi. Tätä olen jo viimeisen vuoden tehnytkin, mutta nyt olen ikäänkuin tullut siihen pisteeseen, jossa voin sanoa olevani niinsanotussa nollapisteessä. Nyt ei tarvitse enää epäröidä, vaan kyse on enemmän tekemisestä. Sanonta "fall seven times, stand up eight" kuvaa näitä vuosia aika hyvin. Alan olla aika varma, että nyt vihdoin käsillä on tuo kahdeksas kerta.

Kahdeksan vuotta sitten minulla oli tarve muutokseen ja sen tottavie sain. Ensimmäisiin vuosiin mahtui siirtyminen täysipäiväiseksi yrittäjäksi kaikkine epävarmuuksineen ja riskeineen, pari vähän henkisesti rankempaa vuotta perheessä, eivätkä ruuhkavuodet helpottaneet asiaa, oman polun etsimistä, ylikuntoa, ylisuorittamista. Noin muutaman jutun luetellakseni. Mutta toisaalta uskon myös siihen, että kaikki tämä loi sen vahvan perustan sille, mitä haluan ja mitä todellakaan en.


Elämästä ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan. Siihen kuitenkin uskon, että elämä kantaa. Ei se tietenkään sitä täysin automaattisesti tee, mutta valitsemalla ja tekemällä oikeita asioita ja olemalla itselleen rehellinen (tämä on se tärkein juttu), tulee varmasti valinneeksi sellaisen polun, joka kantaa.

Tällaisena suorittajaihmisenä (vaikka monesti olenkin uskotellut itselleni päässeeni siitä jo eroon) elämän hidastaminen on vaikeaa. Kun ei enää arvotakaan itseä tekemisen määrällä, vaan laadulla. takana on nyt reilu kuukausi hidastamista ja voin sanoa, että se on vaikeaa. Todella vaikeaa. Hidastaminen täytyy tehdä asteittain, koska vauhko mieleni keksii jatkuvasti uusia projekteja, bongaa kaikkia mielenkiintoisia juttuja ja kursseja. Innostun ja sitten sanon itselleni EI. Pitkä matka on vielä siihen, että osaisin sanoa ei ajoissa.

Hidastamisen tarkoituksena on kuitenkin laittaa ensin ihan perusasiat uudelleen kuntoon, hoitaa vanhat projektit loppuun ja vasta sen jälkeen edes miettiä mitään uutta.