Sivut

26.11.2019

Ihan kuin tekisin jotain oikein

Joskus sitä pitää muistutella itselleen aika itsestäänselvistä asioista, mutta miten sellainenkin asia, kuin järkevä treenaaminen pääsee aina välillä unohtumaan. Iän karttuessa mittariin aika hyvä sanonta on se, että tulee treenata juuri niin kovaa, kuin mitä pystyy palautumaan. Tässä palautumisjutussa voisin sanoa olevani jo ns. kokemusasiantuntija, mutta nykyään tilanne on onneksi se, että pystyn treenailemaan matalasykkeisiä treenejä useampana päivänä viikossa ja palautumaan niistä, kuten kuuluukin. Juoksua olen aloitellut pienillä matkoilla kuntosalitreenin päätteeksi juoksumatolla ja tuntuu hyvältä, kun sykkeet pysyvät normaalin rajoissa, eivätkä nouse enää kattoon.




Järkevää treenaamisesta tulee silloin, kun ei päivästä toiseen vedä treenien kanssa mittari punaisella tai tee liian yksipuolisesti kuormittavaa treeniä aina samoilla sykkeillä. Oma ideaalitreeniviikkoni koostuu voimaharjoittelusta, eli kuntosalitreeneistä, oman kehon painolla tehtävistä treeneistä eli dynaamisemmasta joogasta, sekä palauttavasta treenistä, joka on pääasiassa yin-joogaa tai muuta palauttavaa joogaa. Lisäksi muutama sykettä nostava treeni (mm. juoksu) viikkoon pitäisi hyvää huolta sydämestä ja keuhkoista.

Lisäksi joskus on hyvä pitää aivan täysin toimettomia päiviä, jolloin itse puuhastelen kotona jotain pientä, luen kirjaa, kirjoitan. Nämä ovat niitä vaikeimpia toteuttaa, koska yllättävän tiukassa istuu ajatus lepopäivästä, jolloin voi tehdä jotain kevyempää treeniä. Vaikka lepopäivä usein onkin se vähän pidempi metsälenkki koiran kanssa tai yin-joogaa/palauttavaa joogaa, on näille täysin fyysisesti toimettomille päiville myös oma paikkansa.

Viime kesänä innostuin yin-joogasta, koska se oli mitä parhain tapa nollata pitkä työpäivä ja maadoittaa itsensä takaisin omien raamien sisälle. Olen myös huomannut, että illalla tehty yin-joogaharjoitus auttaa monesti nukkumaan paremmin. Ja se on iso asia, koska ainakin itse olen todennut iän tuovan katkonaisuutta öihin.

Toinen lempeä joogamuoto on palauttava jooga, jossa ei jäädä asanoihin niin pitkäksi aikaa, kuin yin-joogassa, mutta liike on kuitenkin rauhallista ja matalasykkeistä.




Se, että saan kaiken tämän treenaamisen ja levon kulkemaan arjessani sopusoinnussa vaatii ehkä enemmän työstöä pääkopaltani, jotta osaan kuunnella, milloin voisin painaa vähän lisää kaasua ja milloin olisi taas hyvä vähän jarrutella. Mutta juuri tällä hetkellä koen, että olen vihdoin päässyt tässä sinne jonnekin keskilinjalle, jossa ei ole kuin satunnaisia lihaskipuja (doms) perille menneistä treeneistä.


Kuvat on otettu uudelta joogasalilta (Annelin Aika), jossa itsekin tällä hetkellä tuurailen muutamia tunteja marras-joulukuulla.

24.11.2019

Lisää askeleita joogapolulla

Leppoisaa sunnuntaita. Itse olen linnoittautunut sängylle ja ympärilleni on räjähtänyt kiitettävä määrä kirjallisuutta, kyniä, kalenteri, muistiinpanovälineitä ja tämä tietokone. Hetken jo suunnittelin lähteväni Repovedelle koiran kanssa, mutta aikaisin laskeva päivä sai minut kuitenkin jäämään kotiin ja suuntaamaan energiani opiskeluun ja kaikkien pikkujuttujen tekemiseen.

Joogaopintoni ovat tällä hetkellä siinä vaiheessa, että tankkaan kuumeisesti sanskriitin kielisiä asentoja mieleeni ja uppoudun koko ajan yhä syvemmälle joogan maailmaan. Kun kirjoittelin kesällä joogaopettajan opinnoistani tänne ensimmäistä kertaa, en oikein vielä itsekään tiennyt, mihin tämä johtaa, vai johtaako mihinkään. Edelleenkään en osaa sanoa, mihin tämä tie minua vie, mutta kyllä tässä kieltämättä ollaan eteenpäin menty. Välillä tunnen olevani aivan solmussa ja kyseenalaistan kaiken eteentulevan ja varsinkin itseni ja välillä polku on ollut taas helpompi kulkea.





Vaikka olen ohjannut jo muutaman vuoden joogaa ja sitäkin useamman muita ryhmäliikuntatunteja, olen ollut enemmän kuin innostunut harjoitustuntien ohjaamisesta. Ideahan on tehdä ohjauksia täysin pro bonona ja toivoa, että mahdollisimman moni antaisi palautetta ohjauksista. En usko, että meistä kukaan on koskaan ohjaajana valmis ja ainakin itse olen enemmän kuin otettu asiallisesta palautteesta. Itse on aika vaikea arvioida itseään ohjaajana, saati huomata omia maneerejaan. Olen saanut tässä muutamien harjoitustuntien aikana enemmän palautetta, kuin koskaan ja olen siitä todella kiitollinen.



Välillä kun tulee miettineeksi tätä omaa polkua aina nyrkkeilystä tähän päivään, ei voi kuin hymyillä. Muistan, kuinka rakastuin 19-vuotiaana nyrkkeilyyn. Se oli minunlaiselleni suorittajaluonteelle niin täydellinen laji, jossa sai haastaa oman fysiikkansa aivan äärirajoille. Nyrkkeily kulki mukanani Lappeenrannasta opiskelujen mukana, minne ikinä meninkin. Jokaisesta kaupungista löytyi joku sali, joita yhdisti se sama nyrkkeilysalin tuoksu. Hieman paikasta riippui, kuinka naispuoleinen nyrkkeilijä otetiin 1990-luvulla vastaan. Voisin sanoa törmänneeni kaikkeen.

Lopetettuani aktiivisen nyrkkeilyn ja kilpailemisen, jäin hetkeksi eräänlaiseen tyhjiöön. Mikään ei tuntunut korvaavan sitä tunnetta, minkä nyrkkeily antoi. Kunnes löysin crossfitin. Suorittajaminäni nautti taas siitä, että sain haastaa itseni niin henkisesti ja fyysisesti kohtaamaan kipurajani. Suorittajaminä ei vain ymmärtänyt, että suorittaminen itsessään ei ole mikään vahvuus, vaan itseasiassa heikkous, joka aiheuttaa sen, että oman itsen jaksamisen kuuntelu jää täysin taka-alalle.  Lopulta monien asioiden summana oli vain hyväksyttävä se, että suorittaminen ei voi vain jatkua.



Olin löytänyt astangajoogan ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin 14 vuotta sitten ja nautin siitä, kuinka sain muutaman kerran viikossa istua matolle ja olla läsnä vain itselleni. Vähemmän suorittavalle ihmiselle se olisi ollut hengähdyshetki oman minän kuunteluun, mutta itse onnistuin suorittamaan myös joogamatolla. Alkeiskurssia seurasi nopeasti alkeisjatko ja sitä taas joku siitä seuraava kurssi. Joogamatolla etsin aina hyvää fiilistä ja huonosti mennyt harjoitus oli vain huono harjoitus, jonka jouti unohtaa.

Jooga kulki kuitenkin mukanani kaikki nämä välissä olleet vuodet, vaikka se olikin aina se, joka hyllytettiin muiden juttujen tieltä. En edes muista, kuinka monta paluuta joogamatolle olen tehnyt. Onneksi se on aina ottanut minut pyytettömästi takaisin.



Crossfitaikoinani muistan, kun makasin salin lattialla toisen ohjaajan vetäessä yin-joogatuntia. Maatessani selälläni asanassa, ajatus siitä, että haluan ohjata joogaa tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Hämmentävää sinänsä, koska en ollut koskaan ajatellut itseäni joogaohjaajana vaan ennemminkin pitänyt joogaa asiana, jota en veisi työmoodiin.

Aloitin joogan ohjaamisen vinyasa flow-tyyppisenä harjoitteena ja otin paljon vaikutteita astangasta ja erilaisista joogatunneista, joilla olin käynyt. Pienellä porukalla treenailimme pari kertaa viikossa. Hetken ohjattuani löysin kuin vahingossa Yogafuncin, joka vahvisti sitä, mitä olin jo itsekin tehnyt. Nyt joku muu valitsi vain musiikin ja tehtävät liikkeet. Tämä kieltämättä helpotti tuntien vetämistä ja imin uutta tietoa ohjelmista ja ohjauksesta. Yogafuncin myötä kyseenalaistin astangajoogan ja monet siihen liittyvät asiat. Pikkuhiljaa astanga alkoi siirtyä taka-alalle ja huomasin oman harjoituksen muuttuneen aika luovaksi joogaksi, joka kaipasi kaikkea muuta, kuin astangan (jopa sotilaallista) jäykkyyttä.



Lopulta tuntui, että olin aivan liian solmussa joogan ja ajatusteni kanssa. Tiesin, että jooga on se, mitä haluan ohjata ja tehdä, mutta kaipasin hieman ulkopuolista tönäisyä. Joogaopettajakoulutus oli ainakin omalla kohdallani se oikea ratkaisu. Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut laiteltua paloja oikeille paikoille, saanut varmuutta valita, mikä on minun joogaani ja mitä asioita en ihan allekirjoita. Lisäksi on ollut mukava huomata, että olen luovan tauon jälkeen palautellut myös astangaa takaisin harjoituksiini. En ainoana oikeana harjoitusnmuotona, vaan yhtenä niistä.

Ja kuten jo tuolla tekstin alussa mainitsin, välillä polku on helpompi kulkea ja välillä tulee vastaan isojakin solmuja. Kun vielä oppisin kestämään paremmin tätä epätietoisuutta ja antaisin asioiden vain olla. Hengittää syvään. Ja astua eteenpäin.


Kuvat ovat loppukesältä, mutta ovat jääneet julkaisematta. Jotenkin ne nyt vain sopivat tähän joogahenkiseen tekstiin.


9.11.2019

Kun marraskuun pimeys kietoo helmoihinsa

En ole edes laskenut, kuinka monen ihmisen suusta olen kuullut huokaisun marraskuusta ja pimeästä ja väsymyksestä. Vaikka olen yrittänyt todeta aina johonkin väliin, että ehkä sen kuuluukin olla lepokuukausi kesän jälkeen ja lupa hidastaa luonnon mukana, huomaan aika ajoin itsekin vähän tipahtavani tähän pimeyden kuoppaan. Ihanaahan olisi todellakin vain vetäytyä omaan kotiin takkatulen ääreen ja nauttia siitä, että suurimman osan töistä pystyy hoitamaan kodin seinien sisäpuolella. Silti tässä oikeassa elämässä on kuitenkin astuttava ulos, oli ilma tai valoisuusaste mikä tahansa. 


Tälle pimeälle ajanjaksolle olen kuitenkin päättänyt kasata kaikkea mukavaa, joka auttaa siihen, että pimeys ei pääsisi niin herkästi ihon alle.

- Olen päättänyt nukkua juuri niin paljon kuin itsestä tuntuu. En katso illalla kelloa vaan, menen nukkumaan juuri siinä kohtaa, kun alkaa väsyttämään. Joskus se on kello 10 illalla ja viikonloppuisin, kun se on mahdollista, huomaan vetäytyväni kohti vaakatasoa jo seitsemän maissa. Päiväunet otan tarvittaessa hyvällä omallatunnolla.

- Käsityöt, eli sukkien neulominen on taas hyvässä vauhdissa. Eilen illalla istuin hyvän tovin katsellen samalla Yle Areenasta norjalaista dokumenttisarjaa Tiettömän taipaleen takana ja neuloin samalla sukan valmiiksi. Pitkästä aikaa todella katsomisen arvoinen sarja (kiitos vinkistä Nina). Sarja kertoo ihmisistä, jotka ovat muuttaneet syrjäseudulle, keskelle ei mitään, hypäten pois oravanpyörästä omasta tahdostaan elää hiljaisuudessa. Suosittelen.


- Päiväkävelyt koiran kanssa valoisaan aikaan. Eikä aina tarvitse tehdä edes tunnin lenkkiä vaan lyhyempikin aika riittää. Pääasia, että käy ulkona edes hetken, kun on valoisaa.

-Joskus myös pimeällä ulkona liikkuminen on aika terapeuttista. Silloin tosin pitää hidastaa askelta ja jopa pysähtyä. Antaa pimeyden laskeutua päälle ja kuunnella. 

- Olen arkisin aika huonosti kotona siihen aikaan, kun aurinko alkaa laskea, mutta aina kun mahdollista, minusta on kiva viettää hämärähyssyä. Istua hämärässä kodissa ja antaa auringon laskea mailleen, ennenkuin sytytän valot.


 
- Rauhalliset aamut ovat ihan parhaita. Hoitaa ensin joku oikeasti tärkeä asia pois päiväjärjestyksestä (kuten kirjanpitäjän paperit) ja istua sen jälkeen joko kirjoittamaan blogia tai istua sohvannurkkaan hetkeksi neulomaan. Jättää muu maailma täysin ulkopuolelle, unohtaa, että olin suunnitellut meneväni salille ja nauttia vielä toinen kupillinen kahvia. Nauttia siitä, että koti on hiljainen. 


Kuvat on otettu syksyllä pienellä päiväkävelyllä Hämmäauteensuolla Lappeenrannassa. Nyt siellä näyttää varmasti ihan erilaiselta.

3.11.2019

Yksin olemisen onni

Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut otsikoivani mitään, mikä liittyy itseeni sanalla yksin. En voi sanoa koskaan olleeni mikään suurien massojen ystävä ja paikat, joissa on paljon ihmisiä, ennemminkin ajaa minua kauemmas, kuin kutsuu luokseen.

Mutta yksin olemisesta. Siitä on tullut viime vuosina ja varsinkin tänä vuonna erityisen tärkeää. Yksin ollessa huomaan akkujen latautuvan vauhdilla ja hiljaisuudessa pääsen oikeasti käsiksi niihin ajatuksiin, joilla jaksan taas eteenpäin. Hiljaisuudessa tunnen, kuinka ylimääräinen kiire ja häly pään sisältä katoaa ja olo tuntuu taas omalta.Varmasti tuttua myös monille meistä.





Tiedän lähteväni helposti muiden tunteisiin ja juttuihin mukaan. Pääsääntöisesti se onkin mukavaa ja nautin pienellä porukalla vietetyistä hetkistä. Sellaisista pienistä kuplista, jonne voi aika ajoin sukeltaa. Huomaan kuitenkin olevani ihminen, joka katoaa helposti muiden juttuihin ja roolien taakse hukaten samalla hetkeksi palan itsestään. Tämä aiheuttaa taas sen, että huomaan suorittajaminäni nousevan tai vaihtoehtoisesti huomaan alkavani elää ulkopuolelta asetettujen roolien mukaan, mukautuen ja sopeutuen aina olemassaolevaan.






Mietin, että onko tämä joku ikään liittyvä juttu, mutta olen tullut siihen tulokseen että tämä yksin olemisen tarve on varmasti asunut minussa aina, ikä on vain tuonut sen vahvemmin esiin. Vuosien kertyessä mittariin elämä vain automaattisesti rauhoittuu ja pikkuhiljaa pääsee niiden oikeiden asioiden äärelle, joita kutsutaan minuksi.




Tälle on olemassa hieno termikin, jomo, joy of missing out ja se kieltämättä kuvastaa ajatuksiani hyvin. Siinä missä aiemmin koin, että mitä aktiivisempi olin vapaa-aikana, sitä tehokkaampaa on työstä ja arjesta selviytyminen. Ja vaikka totta tässä on toinen puoli, huomasin pikkuhiljaa myös niiden kivojen asioiden alkavan käydä stressaaviksi ja palautuminen oli vain kaunis ajatus. Kun vihdoin pysähdyin ajatusteni äärelle, huomasin, kuinka vähemmän on enemmän, eikä minun tarvitse arvottaa itseäni tekemisen määrällä.





Ymmärrän, että tämä yksinoleminen on omalla kohdallani valinta. Minä en ole koskaan yksinäinen sanan negatiivisessa mielessä, tästä pitää huolta jo oma perheeni. Ollakseni yksin, minun pitää erikseen varata sille oma aikansa ja tarkoituksella jättäytyä pois aktiviteeteista ja erilaisista menoista. Lähteä paikkoihin, joissa saan olla yksin.

Joskus mietin, missä menee itsekkyyden ja kohteliaisuuden raja. Onko ok jättäytyä pois jostain tilaisuudesta siksi, että koen sen olevan liikaa sosiaalisuutta juuri siihen hetkeen? Kun oikeasti tarvitsisin vain aikaa olla yksin. Tähän en ole vielä löytänyt vastausta ja aina vastatessani kieltävästi, tunnen pienen piston siitä, että onko tämä ok, vai onko se oikeasti vain omaa tarvettani miellyttää muita.



Kuvat ovat syksyiseltä Repoveden reissulta, jossa vietimme koiran kanssa päivän lataillen akkuja (minä) ja haistellen puskia (koira).