Sivut

29.10.2019

Huhtiniemen rantaraitilla

Kuinka monta kertaa minun on jo ollut tarkoitus käydä kävelemässä Huhtiniemen rantaraittia käydessäni Lappeenrannassa? No monta ja aina se on hautautunut jonkun muun tähdellisemmän tekemisen tai kiireen alle. Viime lauantaina pienessä vihmovassa syyssateessa kävimme Mummin ja koiran kanssa haukkaamassa happea ja kävelemässä pätkän reittiä.




Jo alkumatkasta olisin halunnut vain poiketa tuon tuosta rantaan kuvailemaan, mutta sade piti huolta siitä, että kameraa ei voinut ulkoiluttaa pitkiä aikoja kerrallaan. Vaikka syksyn alastomuus ja kylmä sade eivät tuoneetkaan reitin parhaita puolia esiin, oli sen potentiaali silti helposti havaittavissa. Mielessäni kuvittelin tämän saman reitin ruska-aikaan tai keväällä, kun lehdet ovat jo puhjenneet ja luonto olisi täynnä erilaisia vihreän eri sävyjä.




Reitillä tuli sateesta huolimatta vastaan paljon ihmisiä. Voi heitä onnekkaita, jotka asuvat lähellä tätä reittiä ja he pääsevät nauttimaan tästä vaikka päivittäin. Ei sillä, etteikö täällä omilla kulmillanikin kauniita reittejä ja polkuja olisi, mutta kyllä historian havinaa ja nostalgista tunnelmaa nostivat esiin mm. vanha Chymoksen tehdas ja Huhtiniemen laskettelumäki. Täältä rannan puolelta en ollut näitä aiemmin tarkastellutkaan.

Erityisesti laskettelurinne toi mieleen monia mukavia muistoja. Ja kuinka paljon loivempi ja lyhyempi tuo mäki olikaan, kuin mitä muistin. Siinä rinteessä olen aikanaan ensimmäiset laskut laskettelusuksilla laskenut ja nyt jäljellä oli vain rinne, jonne onneksi oli rakennettu portaat. Kieltämättä mieli teki ottaa pikku spurtti rappusjuoksuja, mutta farkut ja villakangastakki eivät olisi olleet siihen kovin katu-uskottava asukokonaisuus. Mutta ehkä ensi kerralla osaan pukeutua asiaankuuluvalla varustuksella ja käydä juoksemassa pienet välikuolemat rapuissa.





Reitti oli kokonaisuudessaan kaunis ja jos ilma olisi ollut yhtään parempi, olisin heittämällä viettänyt aikaa enemmänkin tutkien ja fiilistellen. Olisin jopa kiivennyt ne kaikki reilut 100 porrasta ja ihaillut maisemia hieman korkeammalta, muistellut laskettelurinteen kulta-aikoja rinteen yläreunalta, kävellyt aivan rannassa ja jäänyt ihastelemaan maisemia, ottanut selvää saarten nimistä ja jutellut Korkkitehtaan rannassa olleille sorsille.



26.10.2019

Aina joskus on hyvä päästää irti

Hyppään autoon kymmenen maissa aamulla. Edessä on kolmen tunnin ajomatka. Vettä sataa ja maisema on harmaa. Viimeisetkin lehdet alkavat tippua puista ja on todella aika kääriytyä syksyyn. Lähdin onneksi niin ajoissa liikkeelle, että voin ajella kaikessa rauhassa, antaa kiireisempien ohitella ja nauttia itse matkasta. Ihastelen viimeisiä ruskan rippeitä, pidän radion kiinni ja annan ajatusten vain tulla ja mennä.

Mieleen tulvii muistoja vuoden takaa, kun ajelimme samaa reittiä ystäväni kanssa heidän mökilleen. Kuinka pienistä hetkistä ja vähän villeistäkin ideoista syntyy ikimuistoisia päiviä ja muistoja. Naurattaa vieläkin, kun pakkasimme tavarat pikkuruiseen veneeseen ja soudimme lähellä olevaan saareen. En voinut sanoa olleeni millään lailla siinä aallokossa mukavuusalueellani, mutta päivä saaressa oli ehdottomasti jopa sen pienen pelon arvoinen. Ruska oli silloin kauneimmillaan ja löytämämme paikat huokuivat pysähtyneisyyttä ja siitä aiheutunutta kauneutta, kerroksellisuutta, jota vain ajan kuluminen saa aikaiseksi.

Ajomatkalla ehdin vaihtaa myös kuulumiset ystäväni kanssa, samalla kuulla, kuinka taustalla aika ajoin vasta kolme viikkoa sitten maailmaan tullut pieni ihmisenalku kertoi omia juttujaan. Ja saapuessani perille, lopettelin vielä töihin liittyvän puhelun. Toivottelemme toisillemme mukavaa loppuviikkoa ja lupaan nauttia retriitistä.

Olen saapunut lähes keskelle en mitään, jonnekin Jämsänkosken perukoille ja juuri tuo "keskelle ei mitään" tuntuu siinä hetkessä aivan äärimmäisen hyvältä ajatukselta. Kun ympäriltä on karsittu kaikki ylimääräinen meno ja häly ja on lupa pysähtyä.

Silmiini osui joku aika sitten ilmoitus joogaretriitistä, jonka teemana oli "Let go". Omaan maailmaani ja elämänrytmiini tämä resonoi aivan täydellisesti ja lukiessani retriitin esittelytekstiä, tuntui, kuin olisin lukenut omia ajatuksiani.


"Respecting and connecting with the natural cycles of our world can give us great insights into ourselves. Winter is usually the time when we northern people work harder and spend less time resting. In our view, the cold season should be the time we slow down and go from outward expansion to inward inspection. It’s the time when we let go of the “old”, we stop and reflect on what is truly important. It’s a great time for examining our “story” and to maybe let go of some of it."



Astuessani taloon sisään, tuntui, kuin olisi astunut keskelle toisten arkea. Tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä tekemässä erilaisia asioita; laittamassa ruokaa, kokoamassa pöytää, viemässä tavaroita paikasta toiseen. Ja sitähän minä hetken olinkin, muukalainen toisten arjessa. Tässä talossa oikeasti asuu ihmisiä, jotka elävät omaa arkeaan. Arkea, joka saa silloin tällöin lisäväriä erilaisista retriiteille tulleista ihmisistä. Silloin talo herää toisenlaiseen eloon ja saa sävyjä, jotka kuulostavat ulospäin erilaisten kielten sekamelskalta, naurulta ja samaan aikaan voi erottaa palan syvällisempääkin keskustelua. Tuntuu, kuin talokin nauttisi tästä elämästä ja äänestä. Ja siihenhän se oli alunperin luotukin, kouluksi, joka lakkautettiin vuonna 1965. Toisessa kerroksessa on suuri sali, joka on toiminut luokkahuoneena ja joka sopii nykyään paremmin kuin hyvin tilaksi, jonne rullata auki joogamatto ja nauttia samalla takkatulen ritinästä.



Itse saavuin retriitille jo keskiviikkona, mutta viikonloppua kohti ihmisten määrä alkoi pikkuhiljaa lisääntyä. Valittavana oli juuri sen pituinen irtiotto arjesta, mikä kenellekin sopi. Aamut alkoivat ohjatulla astangajoogaharjoituksella, päivällä oli hyvin aikaa omille jutuille, iltapäivästä kävimme läpi ohjatun meditaation tai keskustelimme erilaisista aiheista. Illemmalla teimme yinjoogaharjoituksen ja halukkaille oli tarjolla vielä saunomismahdollisuus. Erityisesti mieltäni lämmitti se, että porukkamme oli pieni, jossa jokainen sai halutessaan kertoa oman tarinansa tai vain kuunnella.


Lisäksi vapaata aikaa oli tarjolla juuri sopiva määrä. Nautin suuresti siitä, että aika ajoin koin jopa joutilaisuutta, josta omassa arjessa saa vain haaveilla. Minulla oli aikaa käydä kävelyllä metsässä, kerätä suppilovahveroita, neuloa, kirjoittaa ja antaa pään levätä. Sopiva määrä vapaata aikaa takasi myös sen, että keskusteluiden sekä ohjattujen meditaatioiden jälkeen ajatukset saivat vähän tasaantua ja järjestyä omille paikoilleen. Retriitin aikana ehdin tehdä hyvin juuri niitä asioita, joita halusin ja olla tekemättä, jos siltä tuntui.

Sunnuntai-iltana pimeässä kotiin ajellessani satoi koko matkan ja syksy pisti parastaan. Tämän ankeammaksi ja pimeämmäksi ei luonto voi mennä sateen imiessä kaiken valon. Mieleni oli kuitenkin levännyt ja tuntui, kuin olisin jättänyt aimolastillisen turhaa sälää pääkoppani sisältä taakseni. Tunsin aitoa kiitollisuutta ja käsi sydämellä voin todeta viikonlopun antaneen juuri sen, mitä halusinkin. Irtipäästämisen. Let go.

Ja kyllä, se oli paras joogaretriittikokemukseni ikinä :)



22.10.2019

Onneksi toivoin

Lokakuussa toivon, että minulla olisi energiaa enemmän, kuin menneenä vuonna oli ja palautuminen olisi nopeampaa. Haluaisin nauttia syksyn ruskasta ja kauniista väreistä ajan kanssa, kulkea eri kohteissa sitä kuvailemassa.

Tällaisia ajatuksia kirjoittelin lokakuusta vuoden alussa. Tuoreessa muistissa oli edellisen vuoden kiire ja loppuvuonna iskenyt väsymys. Olotila, jota en välttämättä halunnut kokea uudestaan. Kesä on puutarha-alan sesongin vuoksi kiireistä aikaa ja työpäivät venyvät helposti pitkiksi. Lisäksi työ vaatii myös fysiikalta sen verran, että aktiivinen treenaaminen kesäkaudella on rajallista, jotta kroppa palautuisi seuraavaksi aamuksi. Tämän vuoksi jätän kesäksi ryhmäliikuntatuntien vedot tauolle ja tänä kesänä vähensin myös pt-tuntien vetoja huomattavasti. 

Ja nyt lokakuussa voin sanoa, että se oli erittäin järkevää. Vaikka lenssu pääsikin iskemään, ei olo tunnu samalla lailla väsyneeltä, kuin viime vuonna tähän aikaan. Oppia ikä kaikki.




Tällaisia ajatuksia ja toiveita kannattaa sanoa ääneen, koska usein aivan huomaamattaan alkaakin toimia niitä kohti. Lueskelin lenssuillessani blogin tämän vuoden kirjoituksiani, vähän samalla muistellen, mihin jäinkään, ennenkuin kesä vei mennessään ja blogiin kirjoittelu jäi vähemmälle.



Vuoden alussa aloitin myös "tasapainottelun vuosi" -projektin, joka on ollut ehkä fiksuin ajatukseni hetkeen. Vaikka aiheesta kirjoittelu tänne jäikin maaliskuuhun, ei projekti itsessään kadonnut minnekään. Päinvastoin. Vaikka aikaa ei samalla tavalla ollutkaan kesäkuukausina jäsennellä ajatuksia ja tasapainottelua, huomaan, että se on silti kulkenut mukanani.

Nyt syksyllä, kun aikaa on taas jäsennellä enemmän ajatuksiani ja tasapainottaa tekemisiäni, huomaan kuljettaneeni ehkä jopa tiedostamattani mukanani tiettyjä toiveitani ja juurruttaneeni niitä arkeeni. Ehkä yksi merkityksellisimpiä juttuja on ollut löytää oma sisäinen ääneni ja minäni, joka kysyy, teenkö asioita koska itse haluan vai siksi, että minulta odotetaan niitä.






Edelleen huomaan tekeväni asioita ihan vain vanhasta tottumuksesta, mutta pikkuhiljaa kyseenalaistaessani asioita huomaan tekeväni henkistä konmaritusta jopa niissä jutuissa, joihin en edes ajatellut muutosta tarvitsevani. Loppuvuoden pyörittelen mielessäni enemmän asioita, joita tulevaisuudessa haluan ja luotan enemmän intuitiooni. Samalla juurrutan syvemmälle niitä juttuja, joiden koen olevan osa minua ja sitä sisäistä ääntäni, joka nyökyttelee hyväksyvästi.





13.10.2019

Kuka sammutti valot?

Eipä tähän ole viikolla tullut kiinnittäneeksi huomiota, kun olen iltaisin töissä ja on ihan ok, että töistä lähtiessä aurinko on jo laskenut. Mutta nyt viikonloppuna havahduin siihen, että joku oikeasti on sammuttanut valon ulkoa jo ennen seitsemää. Kyllä, pikaisella tarkistuksella tulen tietoiseksi siitä faktasta, että aurinko nousee hieman ennen kahdeksaa ja tipahtaa horisonttiin jo heti illalla kello kuuden jälkeen. Eikä olla vielä lähelläkään talvipäivänseisausta (22.12.), eli tulossa on entistä lyhyempiä päivä. Huh. 



Siinä missä talvi yllättää autoilijat joka vuosi, pääsee tämä päivän lyheneminen yllättämään minut. Se hiipii salakavalasti minuutti minuutilta yhä lyhyemmäksi ja aivan varkain pääsee ravistelemaan mieltä ja laittamaan päivän suunnitelmat uusiksi. Jos siis haluaa ulkoilla valoisalla. Enää kävelylenkkejä ei voi tehdä ennen töitä tai töiden jälkeen vaan jos viikolla haluaa päästä valoisan aikaan ulos, on koneelta noustava kesken työpäivän ja käytävä tankkaamassa valoa. Tämän mahdollisuuden luen ehdottomasti yrittäjyyden etuihin.




Haluan hyödyntää päivän valoisan ajan tekemällä edes pienen lenkin ulkona koiran kanssa, kerätä valoenergiaa talteen. Koira on onneksi siitä mukava, että sitä ei ilmojen vaihtelut hetkauta ja lenkkiseuraa saa niin aurinkoisella kuin vettä vihmovalla säälläkin. Riemulla ei ole rajaa, kun vain mainitsee sanan metsä.

Valojen sammumisen myötä täytyy tänä vuonna muistaa kiinnittää erityisen paljon huomiota myös d-vitamiinin saantiin. Olin luullut nauttivani talvisin tarpeeksi deetä purkista, mutta viime talvena tuli verikokeiden tulosten myötä todettua, että oma tarpeeksi ei olekaan tarpeeksi, vaan tasot olivat aivan liian matalalla. Tämäkin on niin yksilöllistä, miten tuo d-vitamiini imeytyy ja mikä on kenellekin sopiva määrä.

Ehkäpä tässä voisi olla pari tekijää, ulkoilu ja deet, joilla saa pahimman kärjen taitettua tulevista pimeistä kuukausista.


12.10.2019

Ei kai aina niin kivaa tarvitse ollakaan

Viikko sitten totesin syysflunssan saapuneen. Juuri sopivasti seuraavana päivänä, kun olimme viettäneet työporukalla kauden lopettajaisia. Aika klassista, sanoisin. Kuinka pitkään sinnitellyt kroppa päästää irti ja vihjaa selväsanaisesti, että nainen, nyt on aika huilata. Ja kuinka silti toivon päivän flunssaa ja ihmeparantumista. Joita en yllättäen kokenut.

Viikon kestänyt flunssa nollasi univelat, tasoitti energiat ja vähintään sai tekevän mieleni hermoromahduksen partaalle. Aamu toisensa jälkeen odotin flunssan väistyvän, mutta silläpä olikin ihan muita suunnitelmia. Annetaanpa sen luulla, että flunssa on ohi, mutta pistetäänpä vielä vähän yskää kaupanpäälle aina kun se yrittää puhua kolmea sanaa pidempiä lauseita. Tai miten olisi pienet päänsäryt.



Nyt viikon sairastelun jälkeen olo alkaa olla jo parempi, vaikka meno aika tahmeaa onkin. Pieni väsymys jäi päälle ja todella tuntuu, että olen siirtynyt lehtien putoillessa maahan ja sateen rummuttaessa ikkunaan todelliseen energiansäästötilaan. Hetki tässä taas menee, että pääkin ehtii tulla mukaan. Välillä tekisi mieli kiukutella kuin pikkulapset, että ei ole yhtään kivaa.



Vaikka rehellinen ollakseni, eipä se ole pöhkömpää tämäkään. Koiran kanssa metsälenkeillä huomaan hidastavani askeleita, jos en muusta syystä, niin poiketakseni polulta metsään kurkkimaan, joko pikkuiset suppilovahverot olisivat kasvaneet hieman kokoa. Tai poikkean pitkospuilta rantaan ihastelemaan Kymijokea ja vastarannalla hehkuvaa ruskaa. Saatan jäädä seisomaan lehtisateeseen tuulen napatessa puun oksiin tiputtaen kasan lehtiä niskaani. En tiedä, kyllästyykö tähän vuodenaikaan ja sen tarjoamiin väreihin koskaan.