Sivut

29.9.2019

Niinkuin aikaiset linnut

Herätyskello soi kello 5. Jos olisin ollut lähdössä yksin, olisin hyvin valvotun yön (kiitos keski-ikä tästäkin pikkukivasta) ehkä vain kääntänyt kylkeä ja koittanut saada edes muutaman tunnin lisää unta yöhön. Raapaisin itseni kuitenkin ylös sängystä ja ensimmäisen kahvikupin ja aamupalan jälkeen olo tuntui jo ihan inhimilliseltä. Aamukahvia hörppiessäni mietin, että en taida kuitenkaan aloittaa 5 AM Clubia. Vaikka aamuihminen olenkin, on tuo kello viisi aamulla hieman liian aikaisin. Tai ehkä vannomatta paras.



Kello kuusi laittelin jo eteisessä kenkiä jalkaan ja kertailin, onko kaikki tarvittava mukana. Kamera ainakin, se on tärkein. Olin lähdössä Valkmusan kansallispuistoon Katariinan järjestämälle metsäkävelylle ja kuvausretkelle. Tapasimme seitsemältä Valkmusan parkkipaikalla ja aurinko antoi itsestään jo ensimerkit, vaikka hieman hämärässä saimme ensimmäisen kilometrin vielä kävelläkin.




Suolla ruska alkoi olla pikkuhiljaa parhaimmillaan ja erilaiset murretut punaiset, keltaiset ja ruskeat sävyt loistivat päivän valjetessa.  Pikkuhiljaa pilvet alkoivat putomaan alemmas ja sadepisarat tipahtelemaan pitkospuille. Maisema muuttui hetki hetkeltä harmaammaksi ja tuntui, että värit korostuivat entisestään.





Pidimme pienen tauon Simonsaaressa, keittelimme kahvit ja söimme eväitä, kapusimme luontotorniin ja bongailimme karpaloita. Kiire ei ollut oikeastaan mihinkään ja aamun nahkea herääminen ei painanut juuri siinä hetkessä. Ennemminkin sitä tunsi ehkä kiitollisuutta siitä, että tuli noustua ja lähdettyä.




Valkmusan rengasreitti, joka kulkee pääsääntöisesti pitkospuilla on vain 2,5 km pitkä, eli sopii hyvin tuollaiseen aamureippailuun. Suomaisema on karun kaunis ja erityisesti laskiessaan katseen alas, voi bongata suomaiseman monimuotoisuuden.

Kotipihaan kaartaessani totesin kellon olevan vasta kymmenen. Minullahan olisi koko päivä aikaa tehdä vaikka mitä.
















Kuva minusta: Katariina Tirkkonen

24.9.2019

Syksyinen Joogaretki Repovedelle

Kesän viimeinen Joogaretki on takanapäin ja vaikka näitä reissuja onkin kesässä vain kaksi, on molemmissa muisteltavaa pitkäksi aikaa. Heinäkuun Joogaretki osui kesän kuumimpaan viikonloppuun ja tuntui, että järvessä olisi voinut uida koko viikonlopun, eikä kylmyys päässyt iholle edes yöllä. Syksyn Joogaretki oli taas tunnelmallinen pimenevine iltoineen ja nuotiotulineen.




Pari viikkoa sitten kokoonnuimme Repovedellä Saarijärven sisääntulon edustalle energisellä naisporukalla. Osa oli ollut Joogaretkellä jo aiemminkin, osa pääsi kokemaan tämän ensimmäistä kertaa. Reitti Saarijärveltä Mustavuoren kodalle kulki kauniin Valkjärven reunaa myöten. Matkalla istahdimme hetkeksi rantakallioille ja suljimme silmämme. Annoimme metsän rauhan viedä arjen ja sen tuomat kiireet pois. Syksyn aurinkoinen, mutta jo kirpeän viileä ilma tuntui kasvoilla ja hetki hetkeltä tuntui helpommalta hengittää ja olla läsnä.



Viikonlopun säästä ei oikein osannut ottaa selvää, olisiko satanut vain paistanut, mutta onneksemme lauantai oli säiden puolesta aurinkoinen, joskin hieman tuulinen. Päivä kului ulkona joogaillen, luonnosta nauttien ja pihalla syöden. Syksyn Joogaretkellä ei ole onneksi kertaakaan ollut voimassa metsäpalovaroitusta ja mikäpä onkaan mukavampaa, kuin muiden joogatessa laitella valmiiksi tulet nuotioon ja valmistella ruokaa, jotta kaikki pääsisivät joogasta suoraan päivälliselle.




Hieman ennen auringonlaskua kävelimme Mustavuoren laelle ihastelemaan maisemia ja auringonlaskua. Ruska ei ollut vielä kunnolla alkanut, vaikka keltaista näkyi siellä täällä puiden latvoissa. Mustavuoren laella katselimme kaukana roikkuvia pilviä, jotka muodostivat pieniä saderintamia. Onneksi ne eivät tulleet kohti, vaan lipuivat kauempaa ohi.

Illalla auringon laskettua alkoi hetki, jota olin jo hetken ehtinyt odottaa; tähtien syttyminen taivaalle. Taivas oli täysin pilvetön ja yksi tähti toisensa jälkeen alkoi ilmestyä esiin. Pian niitä oli koko taivaankansi täynnä laiturilla istuskellessamme yläpuolellemme ilmaantui koko linnunrata. Täysikuu nousi pikkuhiljaa puiden takaa ja lopulta voitti kirkkaudessaan tähtien loisteen.



Aamu valkeni kauniin aamuruskon kannattelemana, mutta kuten sananlaskukin sanoo aamuruskon olevan se päivän pasko, osasimme mekin odottaa sateista päivää. Aamujoogan aikana alkoi muutama pisara ensin tipahdella taivaalta ja lopulta vettä tuli jo sen verran, että oli parempi siirtyä aamupalalle kodan suojaan.





Kotimatkalla poikkesimme Olhavanvuoren kautta. Onneksi olimme kaikki varustautuneet hyvin, eikä sade haitannut kulkemista. Itseasiassa jopa päinvastoin. Oli vaihteeksi jopa piristävää kulkea sateessa ja antaa pisaroiden valua pitkin nenänvartta. Kylmä ei päässyt tulemaan, koska olimme liikkeessä koko ajan.



Olemme perinteisesti tehneet kaksi Joogaretkeä kesän aikana, mutta kieltämättä puheissa on Katan kanssa ollut retken järjestäminen myös talvella. Näinköhän sellaiselle olisi lähtijöitä?

3. ja 5. kuva Katariinan ottamia

5.9.2019

Hei, hei elokuu

Otsikko ja kuvat ovat odottaneet jatkoa aina viime sunnuntaiaamusta asti. "Minä kirjoitan illalla". "Huomenna". "Huomenna". Aika on tuntunut taas kiitävän tällä viikolla normaalia nopeammin ja ilta on tullut kuin huomaamatta. Päivät täyttyvät töiden ja kotihommien lisäksi monista pienistä hoidettavista asioista, kuten auton huollosta, katsastuksesta, joogatuntien suunnittelusta.

Kotona perheen kanssa vietetty aika rajautuu aika pitkälle aamuihin, kun istumme miehen kanssa aamupalapöydässä keskustelemassa töihin liittyvistä asioista, lasten oivalluksista tai mitä koiria tuli vastaan aamulenkillä. Ihanan arkisia, mutta meille niin tärkeitä ja hauskoja puheenaiheita.

Illalla kotiin tullessa saan keittiönpöydän ääreen jälkikasvun. Tällä hetkellä päivän polttavia puheenaiheita ovat vanhemman neidin tuleva rippikoulu, mopokortin hankinta, tukioppilastyö ja mitä nyt 14-vuotiaan maailmassa milloinkin on tapahtunut. Nuoremman neidin mieltä painaa milloin koulukuvien valinta, move-testit ja ylipäätään kaikesta huolehtivana ihmistyyppinä milloin mikäkin ärsytys, epäoikeudenmukaisuus tai huoli muista. On iltoja, kun halaillaan koko ilta ja iltoja, kun kaverien seura onkin sitä parasta.



Elokuu oli kokonaisuudessaan vauhdikas kokonaisuus puutarha-alan töitä, ryhmäliikuntatuntien ohjaamista ja PT-töitä. Syyskuu tuo onneksi aikaa tasata tekemättä jääneitä juttuja ja ihan rehellisyyden nimissä jopa odotan jo vähän lokakuuta, jolloin pääsen jo hengähtämään paremmin ja kalenterin sivut ovat väljemmät.

Elokuun loppu tietää aina myös keventynyttä työmäärää, kun puutarha-alan sesonki päättyy. Vaikka tätä hetkeä joka vuosi jo vähän odottaakiin, tuntuu se silti samalla myös haikealta. Kun on neljä kuukautta tehnyt lähes taukoamatta töitä, on ihanaa heittää puutarhahanskat hetkeksi nurkkaan, mutta samalla jättää taakseen myös kesä ja sen tuoma energia.



Siinä missä keväällä ovat ihan parasta pidentyneet päivät ja aamut, kun ei olekaan enää pimeää, on näin alkusyksystä ihan parasta aamuisin se, kuinka valo taittuu eri kulmasta ja ulkona tuoksuu syksy. Aamujen kirpakka ilma yön jäljiltä, sumuiset aamut ja sen takaa pilkistävä aurinko, joka työntää säteitään sinnikkäästi sumuverhon läpi. Aamukaste kasvien lehdillä ja aavistus ruskasta. Vaikka on vielä ihanan lämmintä, kasvit vain tietävät, että on syksy ja aloittavat valmistautumisen talveen. Hidastavat kasvua, kypsyttävät satoa ja lopulta pudottavat lehtensä valmistautuakseen selviämään talvesta ja odottamaan taas seuraavaa kevättä.

Vuosi vuodelta tuntuu, että pääsen paremmin mukaan tähän samaan rytmiin luonnon kanssa. Kuinka kesällä tulee elettyä vähän enemmän ja kuinka syksyllä se on taas ihan ok hidastaa. Vaikka olisikin ihanaa pitää se kesän energia ja syke yllä läpi vuoden, taitaa se kuitenkin olla enemmän egon huutelua kuin osa luonnollista rytmiä.