Sivut

27.2.2019

Juuri nyt parasta on pidentynyt päivä

Tässä välillä itsekin hämmentyy, kun tajuaa, kuinka nopeasti aika on taas mennyt. Ei ole kauaakaan, kun odotin talvipäivänseisausta ja sitä, että päivä alkaisi pidentymään. Syksyn ja alkutalven pimeälle kaudellekin on oma paikkansa ja aikansa. Rehellisesti olen jopa oppinut nauttimaan siitä, mutta kyllähän elämä vain on helpompaa valossa. Monessakin merkityksessä.



Jo hetken aikaa jatkuneet aurinkoiset ilmat ja ihan oikeasti jo pidemmiltä tuntuvat päivät ovat vihdoinkin kääntyneet myös omassa kropassa energiaksi. Varsinkin keväisin kärsin hieman tästä vuodenajan muutoksesta, kun oma kroppa ei meinaakaan sopeutua kasvaneeseen auringon määrään niin nopeasti, kuin järki sanoisi.

Taas tänäkin vuonna ensin seurailin sääennusteita ja odotin aurinkoisia päiviä. Kun niitä vihdoin alkoi tulla, huomasin vain kaikista ennakko-odotuksista ja suurista ulkoilusuunnitelmistani huolimatta laahustavani sisällä otsa kurtussa ja ärsyyntyväni jo ihan vain siitä, että ei minua sitten huvittanutkaan lähteä ulos. Aivan kuin yhtäkkinen valo olisikin liikaa. Huomaan vuosi toisensa jälkeen törmääväni tähän samaan ilmiöön, jonka tunnun unohtavan vuosi toisensa jälkeen. Ehkä pitäisi merkitä ensi vuoden kalenteriin valmiiksi "muista valoärsytys" tai jotain vastaavaa muistuttamaan, että on ihan ok, että kroppa/mieli laahaa vähän jäljessä.




Onneksi tämä on kuitenkin nopeasti ohi menevä ilmiö ja muutamien aurinkoisten päivien jälkeen minäkin lähden ulos siristelemään silmiäni ja annan auringon paistaa kasvoilleni. Keväinen auringonpaiste, kimmeltävä hanki, pidentynyt päivä ja valossa kylpevä järvenjää sekä metsään puiden lomasta taittuvat auringonsäteet ovat kyllä juuri nyt ihan parasta nollausta arkeen. Nautitaan tästä(kin) vuodenajasta.
 


Kuvat minusta: Anna-Karoliina Pelto

20.2.2019

Tänään on sellainen päivä


Huh, kun joskus tuntuu siltä, että päivä ei aukene millään. Töitä olen tehnyt jo useamman tunnin, mutta pää vain ei meinaa päästä mukaan tähän päivään. Kyllä se tästä, tiedän, mutta kuinka mukavaa olisi herätä jokainen aamu virkeänä ja sellaisella innolla, kuin mitä vaikka tuolla meidän koiralla on: "Jee, uusi päivä, lähdetään juoksemaan, anna herkku, ei haittaa vaikka sataa, jeejeejee." Huh.

Ikkunasta ulos katsoessa ilmakaan ei varsinaisesti piristä olotilaa harmaudellaan ja sateillaan.  Nastakengät on vedettävä jalkaan kävelylle lähtiessään ja kotona heitetyt lausahdukset siitä, kuinka "piha on liukas" ja vastaukseksi saatu "ja pulukin kaatui" alkavat olla enemmän kuin kuluneita ja arkisia, sivulauseisiin upotettuja lausahduksia.

Tiedän, että tähän auttaisi se, kun vetäisi vain reippaasti ulkovaatteet päälle, ottaisi pienen irtioton exceltaulukoista ja lähtisi pienelle kävelylle. Mutta tiedättekö, joskus on vain niin mukavaa kääriytyä sellaiseen ankeusviittaan ja mököttää kaikelle. Tänään on sellainen päivä.


14.2.2019

Ystävänpäivää ja auringonpaistetta

Tänä aamuna töihin lähtiessä alkoi aurinko pikkuhiljaa nousta ja metsästä kuului linnun laulu. Oikeasti. Lintujen laulua. Sehän on selvä merkki kevään tulosta ja siitä, että pimein talvi alkaa olla takanapäin. Yhtään ei myöskään harmittanut se, että koko päivän on paistanut aurinko. Jopa auringonlaskukin on saanut jo hieman keväisiä piirteitä. Säteet osuvat hieman eri kulmasta ja saa aikaan sellaisen fiiliksen, kuin mitä viimeistään pääsiäisenä tulee. Aavistuksen lämmöstä. Tiedättekö, mitä tarkoitan?


 
Tänään on juhlittu ystävänpäivää ja some on täyttynyt erilaisista ystävänpäivätoivotuksista. Itsekin ajattelin muutaman sanasen kirjoitella ystävyydestä tänne, mutta jotenkin juuri nyt tuntuu aika laimealta kirjoittaa vaikka siitä, millainen olen ystävänä tai millainen on hyvä ystävä. Laimealta siksi, että viime aikoina olen valitettavasti kuullut aivan liian monta tarinaa vakavasta sairaudesta tai kuolemasta. Ja tähän vielä nämä viime aikaiset julkisuuden henkilöiden äkilliset poismenot.

Tämän vuoksi tuntuu jotenkin niin "turhalta" ja pinnalliselta ajatukselta kirjoittaa ystävyydestä, kun itseasiassa juuri nyt tuntuu siltä, että olen äärettömän onnellinen jo ihan siitä, että kaikki ne ihmiset, kenelle saan toivottaa hyvää ystävänpäivää ovat elossa (ja ne, jotka eivät ole, elävät sydämessäni). Tiedän, vähän karun kuuloista näin kirjoitettuna, mutta tällä hetkellä tämä ajatus on paljon voimakkaampi, kuin se, että määrittelisin ystävyyttä jollain lailla.

Jotta ei ihan synkistelyksi menisi, niin kirjoittelin jo viime vuonna erilaisista ystävistä ja siitä, miten pitäisi muistaa olla myös itse itsensä paras ystävä:

Ja hei. Mikä tärkeintä, niin muistathan olla myös itse itsesi ystävä? Ainakin itse elin aikanaan niin monta vuotta sättien itseäni ties mistä jutuista. Kun en ollut tarpeeksi hyvä tai liian jotain. Miksi sitä ei kohtelisi itseäänkin, kuten kohtelee ystäviään? Kysyisi aina silloin tällöin, mitä sinulle kuuluu, kuuntelisi omia murheitaan empaattisesti, ei syyllistävästi, iloitsisi onnistumisista eikä vähättelisi.

Lisäksi lueskelin viime vuosien muitakin kirjoituksiani ystävänpäivästä. Ja jos tämän perusteella tekisi jonkun yhteenvedon, niin ystävänpäiviin kuuluu ainakin seuraavat asiat:
Tulppaanit

Raakasuklaa

Kahvi

Auringonpaiste

Ja tietenkin ne toivotukset, eli oikein ihanaa Ystävänpäivää ihan kaikille!



9.2.2019

Viikonloppuheipat

Pikaiset lauantaiheipat meidän residenssisistä!

Lauantaiaamut ovat kyllä omia suosikkejani viikonpäivistä. Näinä aamuina harvoin tarvitsee herätä herätyskellon ääneen, ellei ole niin urpo, että unohtaa ottaa herätyksen pois päältä edellisenä iltana. Onneksi sitä kuitenkin aina nukahtaa vielä uudestaan ja parin tunnin päästä tuosta vahinkoherätyksestä on kuin uudet yöunet nukkunut.


Tällaisina kiireettöminä ja ilman suunnitelmia olevissa viikonlopuissa on parasta kaikki ne vaihtoehdot, mitä voisi tehdä tai olla tekemättä. Sen verran sokerista päätin olla ainakin nyt tuon pahimman vesisateen aikana, että ulkojutut jätän jollekin toiselle päivälle. Ainut poikkeus tähän on se, että pihan linnut katsovat jo aika pahalla, kun niiden ruokapötkylä on ihan finaalissa ja uusi pitäisi käydä laittamassa paikalleen. Nuorempi neiti lupasi vielä eilen lähteä lumisukeltamaan polun auki, mutta niin se mieli muuttui tuon vesisateen vuoksi ja homma taitaa jäädä täysin minun kontolleni.



Muita suuria suunnitelmia tälle päivälle on arpoa, lähtisinkö salille vai starttaisinko viime syksystä jääneen pienen tapetointiprojektin tulille vai tekisinkö molemmat. Sain ystävältäni viime syksynä muutaman rullan tapettia, mutta ainut hidaste tälle projektille on ollut se, että olen vähän epävarma itsestäni tuon tapetoinnin suhteen. Edellinen ja ainut kertani tapetointimestarina on noin 10 vuoden takaa, kun ystäväni kanssa tapetoimme yhden seinän makuuhuoneestamme. En sano, että siitä kerrasta oli mitään traumoja jäänyt, mutta olihan sekin projekti. 

Niin, ja nythän alkaa pikkuhiljaa olla hyvä aika vaihtaa viherkasveillekin multia. Perintöpuuna saatu suuri kiinanruusu olohuoneemme nurkassa on huutanut jo hyvän tovin uusiin multiin. Olisiko tänä viikonloppuna senkin aika?



7.2.2019

10 x paras arki

Tänä aamuna vähän silmät ristissä totesin miehelle kahvikupin takaa, että onpa tämä viikko ollut ihan tosi kiva, mutta yllättävän raskas. Jäin oikein miettimään tuota sanomaani lausetta, koska ihan rehellinen ollakseni, tämä viikkohan on ollut oikeasti täynnä kaikkia kivoja juttuja ja tuon viime viikkoisen miniloman jälkeen paluu arkeen on ollut ihan supermukavaa. Mutta näköjään myös ne kivatkin jutut vievät joskus vähän liikaa energiaa.

Positiivisen puolelle tämä viikko on kuitenkin taittunut, koska olen kiinnittänyt niin moneen kivaan juttuun huomiota.

- Eilen paistoi pitkästä aikaa oikein taivaan täydeltä aurinko. Mukavaa vaihtelua lumisateille ;)

- Ostin vohveliraudan hajonneen tilalle ja ollaan koko perheen voimin paisteltu parina aamuna vohveleita. Kuka tykkää makeasta ja kuka suolaisesta versiosta, perusohje sopii molempiin vaihtoehtoihin.

- Kun unohdin rahapussin kotiin, mutta löysin laukun sivutaskusta 20 €, jolla kävin ostamassa sushia ja proteiinivanukasta evääksi.

- Niin, ja kun kauppoihin on tullut kookoksen makuinen proteiinisuklaavanukas. Parasta!

- Useamman huonosti nukutun yön jälkeen nukuin niiiin hyvät yöunet, että aamulla hymyilytti tosi leveästi.

- Kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä.

- On ihanaa huomata, kuinka hyvät energiat ja ideat pompsahtelevat pintaan, kun ei ole väsynyt.

- Naurattaa vieläkin mieheni ilme, kun hän kuuli väärin nuorimman tenavamme tunteella lausutun lauseen "Mä vihaan iskää (oikea versio oli yskää)". Ja juuri sen jälkeen, kun hän oli luvannut viedä neidin autokyydillä kouluun. Kiittämättömyys on maailman palkka, jos menee kuulemaan lauseet väärin.

- Vanhempi lapseni halusi itse järjestää syntymäpäivänsä, eikä siihen kuulemma tarvita äidin apuja (jee!)

- Viikonlopuksi kalenteri näyttää täysin tyhjää.







6.2.2019

"Paraneminen alkoi rehellisyydestä itseäni kohtaan" - Mitä ylikunnosta jäi käteen?

Tässä jokunen tovi sitten sain yhteydenoton Fit-lehdestä, jonne pyydettiin haastattelua koskien vuosien takaista ylikuntoani. Täytyy sanoa, että mietin asiaa hetken jos toisenkin ja meinasin jo vastata kieltävästi, koska juuri sillä hetkellä oli hieman sellainen "en jaksa enää muistella koko asiaa" -olo. Päädyin kuitenkin siihen ajatukseen, että jos voin omalla kokemuksellani auttaa edes yhtä ihmistä, on tuo juttu muistelemisen arvoinen.


Tämä on onneksi jo mennyttä aikaa ja vaikka edelleen huomaan tietyt asiat kropassani, jotka ylikunto jätti jälkeensä, en anna niiden häiritä arkeani. Yksi näistä asioista nivelkivut, joista en siis koskaan kärsinyt ennen ylikuntoa. Lisäksi huomaan olevani paljon varovaisempi treenaaja, koska ylikunto jätti sen verran pahat henkiset jäljet pitkän toipumisen vuoksi, että en vahingossakaan halua ajautua edes siihen suuntaan, mitä voi kutsua ylikunnoksi tai alipalautumiseksi.

Itse asiassa haluaisin kertoa myös siitä, kuinka tuo ylikunto on yksi parhaista asioista, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Ei uskoisi, että sanon tämän ääneen, mutta näin jälkikäteen asia vain on näin. Vastoinkäymiset ovat ainakin omalla kohdallani olleet aina niitä kasvattavimpia kokemuksia. Toki aina on se toinen vaihtoehto, eli jäädä murehtimaan asiaa ja voivotella, kuinka minulle (miksi juuri minä?) kävikin näin. Tai ottaa kokemus henkisesti kasvattavana paikkana. Katsoa peiliin ja etsiä syitä myös itsestä eikä jäädä vain olosuhteiden uhriksi.

Itselleni tuo ylikunto oli ihan kirjaimellisesti pysäyttävä kokemus ja vaikka hetkittäin pers edeltä puuhun on menty senkin jälkeen, on oma maailmani muuttunut melkoisesti noista ajoista. Ylikunnosta paraneminen oli hidas prosessi ja tiettyjä asioita varsinkin henkisellä puolella kannan mukanani vieläkin. Kun ensin mennään liian kovaa liian pitkään ja sitten tulee ensin pakkohuilia, jonka jälkeen tulee arkuus tehdä asioita, ettei sama vain toistu. Ja vielä kun tälle kaikelle löytäisi jonkun tasapainon. Mikä on korvien välissä ja mikä todellista, ei ole aina helppo erottaa.




Ylikunnon jälkeen arvostus omaa kroppaa kohtaan on kuitenkin kasvanut melkoisesti. Osa asioista (mm. miltä oma kroppa näyttää), jotka ovat menettäneet aika paljon merkitystään. Tilalle on astunut se ajatus, mihin oma kroppa pystyy ja miten sitä pitäisi kohdella, ettei ego juoksisi koko ajan edellä.

Samalla oman kropan arvostuksen myötä on kasvanut myös se tietoisuus, että itse on aika pieni osa kokonaisuutta täällä ja loppujen lopuksi me kaikki olemme yhtä. Tämän ajatusmaailman mukana on tullut myös se, että ei halua satuttaa muitakaan. Ei ihmisiä eikä eläimiä. Tiedän rämpiväni aika syvän kautta usein näissä ajatuksissani. Siinä missä jollekin olisi riittänyt vain se "huh, selvisin ylikunnosta", menee oma pääkoppani astetta syvempiin ajatuksiin.

Samalla, kun koin palautuneeni ylikunnosta ja päättäneeni, että ei koskaan enää tätä matkaa, koin myös, että se on ollut yksi parhaista matkoista ikinä. Veikkaan, että tuskin mikään muu olisi pysäyttänyt minua, kuin oman kropan pettäminen. Liikkuminen on minulle kuitenkin niin iso osa elämää. Olen myös tietenkin kiitollinen siitä, että kyseessä oli "vain" ylikunto, eikä mikään sen vakavampi sairaus. Tämän koko matkan kuljettuani olen noussut ainakin henkisesti vahvempana ihmisenä, joka uskaltaa luottaa siihen, että kun elää omien arvojen mukaisesti, vie se aina oikeaan suuntaan. Ei välttämättä sitä suorinta tietä, mutta kuitenkin.





3.2.2019

Viisi asiaa, jotka ehtii (ja kannattaa) tehdä parin päivän reissulla Amsterdamissa

Palaan vielä hetkeksi fiilistelemään meidän Amsterdamin reissua, kun sain viimeisetkin kuvat ulos kamerasta. Amsterdam on siitä kiva kaupunki, että parissa päivässä ehtii nähdä muutakin kuin hämmennystä herättävät punaiset lyhdyt ja coffee shopit. Vaikka meidän päätavoite oli saada nuoriso Day6:n keikalle, ehdimme toki kokea reissussa paljon muutakin.



1. Moco Museum. Jos ystäväni ei olisi ollut niin valveutunut, olisi tämä kohde jäänyt itseltäni väliin. Mutta hyvä ettei jäänyt. Tutustumisen arvoisia olivat mm. Banksy ja Arsham. Ihan ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja nuorisokin viihtyi. Banksysta on muuten ihan mielenkiintoinen dokumentti Ylellä; linkki Areenaan TÄSTÄ.
Ihan vieressä oli myös Van Gogh-museo, Rijksmuseum ja jos hieman erilainen "taide" kiinnostaa, on kivenheiton päässä myös Heineken-olutmuseo.





2. Anne Frankin talo. Aika hiljaiseksi veti tämä kierros koko porukan. Anne Frank ei varmasti esittelyjä kaipaa, mutta kierros antoi kyllä syvyyttä hänen kokemalleen. Liput kannattaa varata hyvissä ajoin etukäteen.




3. Kävely. Itselleni se odotetuin juttu tällä reissulla oli ihan vain kaupungissa kävely ja kuvailu. Kanaalit, kauniit talot ja varsinkin ilta-aikaan kanaaleiden kaarissa ja puissa olevat valot olivat näkemisen arvoisia.



4. Geokätköily. Liittyy toki tuohon edelliseen aika vahvasti, mutta mikä onkaan parempi tapa päästä tutustumaan paikkoihin, jonne ei olisi ehkä muuten tullut menneeksi. Amsterdamin keskustan alue ei ole varsinaisesti kyllästetty geokätköillä, mutta oikein mukavan aamulenkin me saimme metsästäessämme muutamia kätköjä.


5. Shoppailu. En todellakaan kannusta ketään shoppailemaan, varsinkaan pikamuotia, mutta käymisen arvoinen second hand -kauppa oli Episode, jossa sovittelin muutamat vaatteet ja fiilistelin nuoruuttani tuttujen kasari/ysärihenkisten vaatteiden parissa. Mukaan lähti 501 Levikset ja vähän jäi harmittamaan, että en tullut ostaneeksi saman merkin samettihousuja.





2.2.2019

Tasapainottelun vuosi: Tammikuu

Tiedättekö, kun joskus mielessä pyörii aivan älyttömästi juttuja, jotka tavallaan liittyvät toisiinsa, mutta kelat vain pyörivät, eikä asioita meinaa saada yhdeksi kokonaisuudeksi? Itselläni tätä kelailua on tapahtunut jo pidemmän aikaa ja niiden osasista olen kirjoittanut tännekin erinäisiä tekstejä.

Tätä blogia seuranneet eivät ole voineet välttyä siltä tosiasialta, että edellinen vuoteni oli vauhdikas. Se on tullut ilmi hitaana postaustahtina, rivien välistä sekä ihan suoraankin luettuina fiiliksinä. Tällaista tahtia en enää toista vuotta jaksaisi ja huilittuani hetken viime vuoden lopulla ymmärsin, että eihän minun tarvitsekaan. Kirjoittelin vuoden vaihteessa siitä, kuinka tuo viime vuosi antoi ääriviivat tulevalle ja sitä se todellakin teki. Viime vuonna mietin kerran jos toisenkin, kuinka ironiselta jopa tämä blogin nimi kuulosti. Tasapainossa. "Todellakin."

Blogia aloitin kirjoittamaan vuonna 2012 juuri siitä syystä, että halusin kirjoittaa asioista, joista sain iloa ja jotka veivät minua lähemmäs sitä omaa tasapainoani. Täydellistä tasapainoa ei tietenkään ole edes olemassa, koska mikäänhän ei ole niin varmaa, kuin se, että mikään ei ole varmaa. Kuitenkin kirjoittaessani erilaisista arkisista, hyvinkin tavallisista ajatuksista, huomasin, että en tosiaankaan ole yksin "epätasapainoineni". Vaikka elämäntilanteet voivat olla hyvinkin erilaisia, ovat arjen tasapainoilujutut, jos niitä jaksaa yhtään pohtia, aika samanlaisia. Toiset niistä vaativat enemmän suunnittelua ja tekoja, kun taas monet niistä ovat sellaisia, jotka ymmärtää muuttaa vasta asioita kyseenalaistaessaan ja joiden muutos ei vaadi kovin kummoisia.




Siinä missä vielä puoli vuotta kaiken kiireen keskellä oikeastaan ainut syvällisempi ajatus, joka pyöri hyrrän lailla päässäni, oli "tässäeiolemitäänjärkeätässäeiolemitäänjärkeä", tuntuu juuri nyt siltä, että siinäpä olikin itseasiassa kaikessa järjettömyydessään paljonkin järkeä. Joskus asioita täytyy vain kokea ns. kantapään kautta ymmärtääkseen, mikä on tärkeää ja mikä ei.

Sen kaiken kiireen keskellä huomasin aivan liian monen minulle tärkeän asian jäävän ja se ei tuntunut hyvältä. Tuntui, että keskittymiskyky oli aika nollaluokkaa ja esimerkiksi kirjojen lukeminen tuntui haastavalta. Saati kirjoittaminen.

Kiireen loputtua oli ihanaa huomata, että löysin itseni sohvannurkasta kutomassa sukkia tai lukemassa kirjoja. Joulun alla olin jo niin innostunut lukemisesta, että luettua tuli varmasti koko menneen vuoden edestä. On ihanaa sukeltaa kevyen kirjallisuuden pariin (Ferranten Napoli-sarja) ja nyökytellä selfhelp -kirjallisuuden parissa. Todeta olevansa se punakeltainen tyyppi ja hymistä tyytyväisenä, kun joku itseä fiksumpi on koonnut kirjan ajatuksista, kuinka ei tarvitse välittää paskaakaan, lukea ajatuksia siitä, kuinka oikeasti tulee toimeen vähemmällä tai kuinka ihmiset ovat luoneet yhteisöjä, jossa jokainen tuo jotain, mutta yksin ei tarvitse olla kaikkea. Kaikki lukemani kohtaa omaa arvomaailmaani jollain lailla, mutta niiden järjestely omaan arkeen vie aikaa.



Tämän kaiken pähkäilyn, kelojen pyörittämisen, funtsimisen, lukemisen ja suunnittelun jälkeen tulin siihen lopputulokseen, että on tekojen aika. Ihan pienessä hetkessä tuo tasapainoisuuden lisääminen omaan arkeen ei suju, koska muutettavaa ja juurrutettavaa on niin paljon. Harva muutos tapahtuu sormia napsauttamalla, koska vanhat, totutut tavat puskevat pintaan jääräpäisesti.

Päätinkin jakaa tämän projektini moneen pienempään osaan, jotta niinkin isojen asioiden, kuin onnellisuuden, mielenrauhan, vapauden ja terveyden tasapainon saavuttaminen olisi pikkuhiljaa itseni näköistä. Olen ottanut nyt aina kuukauden tavoitteeksi joitain asioita, joita työstän aktiivisemmin, kuin muita. Pidän nuo jo toteutetut jutut mukana jatkossakin, vaikka kuukauden välein painotankin hieman eri juttuja.

Tammikuun pyhitin suunnittelulle, etsin omaan arkeen sopivia ja niitä helpottavia ratkaisuja, siivosin, raivasin, järjestin. Niin kliseiseltä kuin se tässä konmarittamisen valtaamassa maailmassa tuntuukin, tuo kaappien siivoaminen, itselle turhan tavaran kierrätys ja tavaroiden järjestely antoi paljon tilaa myös ajatuksille. Yhtä maanisesti en siivoiluja toteuta, kuin mitä vaikka KonMarissa tehdään, mutta jo se, että käy kaikki kaapit ja hyllyt läpi, järjestelee tavarat omille paikoilleen auttaa siinä, että edes tietää, missä tavarat ovat. Vaikka en voi sanoa mitenkään rakastavani siivoamista, huomaan sen lisäävän onnellisuuttani, kun paikat ovat järjestyksessä.

Järjestellessäni kartoitin myös kodin pullonkauloja, eli sellaisia asioita, jotka koin työläiksi, jotka veivät kerralla paljon aikaa tai jotka ärsyttivät. Kyseenalaistin omia ajatuksiani ja asenteitani, puhuin auki perheen kanssa näistä ja huomasin, kuinka eritavalla asiat näemme. On ollut aika huvittavaa huomata mm. se, kuinka kaksi täysin yhtä sotkuista huonetta (lasten) koetaan kahdella eri tavalla. Siinä missä vanhempi tenava kokee epäsiistin huoneen sotkuiseksi, mutta ei vain jaksa siivota, kokee nuorempi neiti sotkun hallituksi kaaokseksi, eikä hänellä ole mitään tarvetta edes tehdä huoneelleen mitään. Ja siinä missä minä koen vanhemman neidin tavoin epäjärjestyksen sotkuna, ärsyttää miestäni, kun menen sotkemaan hänen hallitun kaaoksensa hänen mancavessaan. Lisäksi olen priorisoinut asioita, jotka koen tärkeiksi, olivat ne isoja tai pieniä ja antanut muiden tehdä työt, jotka eivät pääse omalle top-listalle. Enkä koe huonoa omaatuntoa sen vuoksi, että en kykene kaikkeen.

Mielenrauhan parantamiseksi olen täytellyt exceltaulukoita ja käyttänyt päivittäin aikaa taloudenhallintaan. Budjetoinut ja seurannut, kuinka paljon rahaa kuluu mihinkin. Hoitanut asioita samantien, joihin ei oikeasti mene kauaa aikaa ja kirjoittanut listoja erilaisista asioista, jotta minun ei tarvitse miettiä niitä.

Terveyden parantamiseksi annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi laajat verikokeet, enkä turhaan. Sieltä paljastui asia, jota olinkin epäillyt jo pidemmän aikaa, eli matala ferritiini sekä hieman yllättäen alarajojen alapuolella oleva d-vitamiini. D-vitamiinia syön päivittäin, mutta en ilmeisesti tarpeeksi. Verikokeiden tulosten myötä olen pistänyt myös mm. juustot pannaan, kun verenperintönä oleva korkea kolesteroli oli aika, noh... korkea.

Vuoden vaihteessa aloitin myös herkkulakon ja päätin, että vähennän alkoholin käyttöäni jättämällä viikonloppuisin vähän tavaksi tulleet viinilasilliset juomatta tai saapumalla autolla illanistujaisiin. Olo on ollut virkeämpi, yöunet ovat olleet paremmat ja jos ei ajoittaisia karkinhimoja lasketa, voisin vain miettiä, miksi en tehnyt tätä päätöstä jo aikaa sitten.

Vapaus on oikeastaan näiden kaikkien edellisten summaa; voimalla paremmin, saavuttamalla mielenrauhaa ja onnellisuutta, koen olevani myös vapaampi. Lisäksi olen repinyt auki uskomuksiani ja olettamuksiani, ollut itselleni rehellinen asioissa, joita olen miettinyt, kyseenalaistanut omia toimiani ja miettinyt, mistä lähtökohdista olen mitäkin asioita tehnyt. Olenko uskaltanut olla oikeasti minä vai olenko vain mukautunut ns. normiin tai muiden ajatuksiin? Jo ihan tällainen yleinen ajatusten virta ja itsensä pysäyttäminen omien juttujensa ääreen ja niiden kyseenalaistaminen lisää aika mukavasti vapauden tunnetta.

Jatkossa kirjoittelen joka kuun lopulla/vaihteessa ajatuksia kuluneen kuukauden muutoksista. Toivon, että saat näistä tarvittaessa juttuja mietittäväksi myös omaan arkeen sovellettaviksi :)