Sivut

31.12.2019

Annetaan ajan hoitaa asiat ensi vuonna


Olen tässä parina iltana lueskellut tänä vuonna kirjoittamiani blogitekstejä ja miettinyt kulunutta vuotta. Se, että edes silloin tällöin päivittelee tätä blogia, auttaa siihen, että monet sellaiset asiat ja ajatukset, jotka ehkä muuten saattaisivat unohtua, palautuvat mieliin näitä omia tekstejä lukiessa. 





Taas on se aika vuodesta, kun saan summailla kuluneen vuoden ja avata ns. uuden sivun vaihtuvan vuoden myötä. Ne perinteiset uuden vuoden lupaukset olen jo vuosia sitten todennut aika toimimattomiksi, mutta se, että pysähtyy hetkeksi ja piirtelee mielessään uusia ääriviivoja vanhojen päälle, pyyhkii pois tarpeettomat ja miettii, millaisilla väreillä lähtee tulevia värittelemään. Se on parasta.


 


Viime vuonna tähän aikaan kirjoittelin ajatuksia tulevasta vuodesta ja kyllä, ihan jokaisen ajatuksen olen saanut teoriasta käytäntöön tässä vuoden aikana. Silloin olin juuri toipunut aikamoisesta väsymyksestä ja päätin, että ei koskaan enää. Tänä vuonna osasin jo onneksi mitoittaa oman jaksamiseni oikein ja energiaa on riittänyt aika tasaisesti läpi vuoden. 



Vuoden alussa kävin mittauttamassa veriarvoni ja kun vihdoin ferritiinit ja muutamat muutkin hieman vinksallaan olleet arvot ovat taas siellä, missä kuuluukin, on olo aivan erilainen. Tuntuu, kuin olisin päässyt takaisin jaloilleni ja löytänyt taas kadotetun minäni. Ajatus kulkee itselleni normaaliin tahtiin ja kroppa palautuu treeneistä, kuten kuuluukin. Yksi huonommin nukuttu yö ei kaada maailmaa ja kynnys tarttua toimeen on taas oikealla mataluudella. Asioita, joita pitää aika itsestään selvinä, kun kaikki toimii oikein, mutta jotka voivat olla hyvinkin arkea kuluttavia, kun kropassa on jotain vialla.

Kun tällaiset terveyteen liittyvät asiat saa kuntoon, on huomattavasti helpompi lähteä purkamaan pään sisäistä kaaosta ja jopa suunnitella tulevaa. Asiat tuntuvat huomattavasti kirkkaammilta ja jopa sitä kaaostakin on helpompi kestää ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan.

Vuoden 2019 alussa huomaan olleeni järjestelmällisempi tai ainakin kaivannut järjestystä ja olen laittanut asioita selkeästi omiin lokeroihin, jäsennellyt, ajoittanut, budjetoinut. Nyt en rehellisesti sanottuna edes tiedä, mistä aloittaisin tai kuinka edes järjestelisin asioita. Mistä edes lähtisin liikkeelle? Niin monet asiat tuntuvat olevan vähän levällään ja toisaaltaan, sitä ne saavat nyt ollakin. Ehkä annan niille vain aikaa järjestyä. Aika moni kestävä asia syntyy vain ajan kanssa, eikö?

Mitä sinä toivot alkavalta vuodelta?




29.12.2019

Päiväretkikohteena Mikonsaari


Pari viikkoa sitten kävimme päiväkävelyllä Mikonsaaressa, Lappeenrannassa. Näitä Lappeenrannan ja lähialueiden luontopolkuja tallaillessa tulee väkisinkin mietittyä, että miksiköhän en ole täälläkään tullut aikaisemmin käyneeksi. Olen kuitenkin elämästäni noin puolet asunut Lappeenrannassa, mutta ehkä sitä vasta näin hieman vanhemmalla iällä alkaa arvostaa näitä maisemia ja paikallista luontoa. Lapsena ja nuorena se oli niin itsestäänselvä asia, että järveä on ns. joka puolella.



Mikonsaaren luontopolun pituus on lähteiden mukaan 2,5 km, mutta pääpolulta tulee ihan väkisinkin poikenneeksi pienille sivupoluille, kun mieli tekee kurkkia järvelle, joten aikaa kannattaa varata enemmän, kuin mitä tuon varsinaisen reitin kulkemiseen menisi. Mikonsaareen pääsee kätevästi autolla ja parkkipaikka on selkeästi merkitty tien oikealle puolelle. Kieltämättä meiltä meinasi kohteeseen ajellessa jo loppua usko kesken ja mietimme, että olikohan se levennys siellä vähän aiemmin se parkkipaikka. Ei ollut.



Reitin varrella on kauniiden maisemien lisäksi paljon opastetauluja, jotka kaikki eivät ehkä pääse oikeuksiinsa näin talvisin kasvillisuuden ollessa talviteloilla. Mutta tämä on kyllä sellainen reitti, jonne täytyy päästä kesälläkin ja olen varma, että koko polku aukeaa silloin aivan uudella tavalla.

Vaikka rengasreitin pituus ei ole kuin tuon alle kolme kilometriä, mahtuu matkan varrelle monenlaista nähtävää. Vastapäivään kierrettäessä järvimaisema ja kalliot ovat pääosassa reitin alkupuolella. Puolenvälin paikkeilla on rannassa laavu, jonne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa maisemia ihastelemaan ja jos olisi ollut eväitä mukana, niin niitä nauttimaan.






Laavulta matka jatkuu poispäin rannasta ja saaren toiselle reunalle, jossa maasto muuttuu jo täysin toisenlaiseksi. Korkeammat rantakalliot muuttuvat alavaksi mäntymetsäksi, puolukoiden ja mustikanvarpujen peittämäksi aluskasvillisuudeksi ja lopulta ennen kierroksen loppua jopa täysin lehtomaiseksi metsäksi.


Lehtomaiseman keskeltä tietä pitkin reitin loppupätkää kävellessä voi bongata lähteen ja kaivon. Tästä reitti jatkuukin metsän läpi kohti parkkipaikkaa.

Kohteesta löytyy lisätietoa mm. Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön sivuilta ja Paulan kirjoittamasta jutusta Retkipaikkaan.







15.12.2019

Tilan luomisesta

Tällaiset auringonnousut (kuvat kahden viikon takaa) tuntuvat olevan kovin harvassa. Ei se toki mikään ihme ole, koska eletään vuoden pimeintä aikaa. Reilun viikon päästä on talvipäivänseisaus, jonka jälkeen päivä alkaa taas minuutti minuutilta valostumaan. Odottavan aika on toki vielä pitkään pitkä ja niitä ihania aurinkoisia päiviä saa varmasti vielä odotella pitkälle tammikuuhun.

Vaikka tämän vuodenajan harmaus välillä tuntuu antavan hieman ekstrapainoa arkeen ja välillä ei tiedä, mistä energiaa ammentaisi, aletaan tässä kuitenkin jo pikkuhiljaa suunnata katsetta kohti kevättä. Tiedän, talvi ei ole ehtinyt edes kunnolla alkaa. Silti huomaan ensi vuoden kalenterin jo täyttyvän pikkuhiljaa ja ainakin näillä näkymin vuosi tulee olemaan hyvin erilainen edeltäjäänsä. Vaikka muutos ottaa itseltäni aina vähän aikaa sopeutua, hymisen tyytyväisyyttä jo nyt.




Joskus tuntuu, että asioita ja ideoita täytyy muhitella ja marinoida oikein kunnolla, ennenkuin niitä saa käytäntöön ja joskus asiat vain tapahtuvat. Itse olen tällä hetkellä jonkinlaisessa välitilassa, jossa osa asioista on saanut vauhtia itseni ulkopuolisista tapahtumista ja samaan aikaan toiset asiat vain napsahtelevat pääni sisällä järjestykseen. Aivan kuin ne vain olisivat odottaneet juuri sitä oikeaa hetkeä. Olen viime viikkojen aikana saanut niin paljon ahaa-elämyksiä ja viettänyt todellisia tehohetkiä laitellen asioita järjestykseen, taputellut pieniä kätösiäni, kun olen tajunnut, että näin tämän nyt pitääkin olla, kokenut luopumisen tuskaa ja samaan aikaan ollut tyytyväinen siihen, mitä on tulossa.

Tiedän. Tiedän, että tämä kuulostaa vähintään kaaokselta ja sitä se oikeastaan onkin. Ja itseasiassa saa ollakin. Voisi sanoa, että ensimmäistä kertaa kaaoskin tuntuu hyvältä ja sen kaiken keskellä eläminen tuntuu jopa hyvällä tavalla jännittävältä. Ehkä se menee niin, että kun tarpeeksi monta kertaa ajaa itsensä tällaisen muutosmankelin läpi, alkaa oikeasti pikkuhiljaa luottamaan siihen, että kaikki ihan oikeasti järjestyy. Kun jostain luopuu, saa jotain tilalle.




Siinä missä aiemmin olen pyrkinyt tällaisen kaaoksen keskeltä mahdollisimman nopeasti takaisin järjestykseen ja asioiden hallintaan, tuntuu tällä hetkellä siltä, että pöllytelläänpä hetki jos toinenkin oikein kunnolla. Käännetään seuraavakin kivi ja avataan uusi laatikko. Katsotaan, mitä sieltä löytyy ja olisiko sielläkin vielä jotain tuuleteltavaa. Jotenkin haluan uskoa, että mitä suurempi kaaos, sitä vankemmalla pohjalla tulevaisuudessa seison.




Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä. En tietenkään tarkoita sitä, että kaikki olisi ollut vain ihanaa ja upeaa. Ei tietenkään, mutta tämän vuoden aikana olen saanut olla ja rakentaa perustuksia uudestaan. Huilata, erakoitua, vetää henkeä. Olen uskaltanut antaa tilaa niin, että pisteen jälkeen ei aina tarvitsekaan aloittaa uutta lausetta, vaan kursorin voi jättää vilkkumaan paikalleen. Ja huomata, että mitään kamalaa ei tapahdukaan. Olen onnistunut luomaan tilaa.



3.12.2019

Kirkossa kirjoitettu

Sunnuntai-ilta 1.12.

En voi sanoa olevani mikään kirkon ja sen tapahtumien suurkuluttaja. Viime kesänä kuitenkin istuessani pitkästä aikaa kirkonpenkillä ensimmäisen kummilapseni päästessä ripille, mietin uskontoa ja kirkkoa ja sitä, miten kaukana nykyään tästä instituutiosta olenkaan.

Muistan hyvin ne loputtomilta tuntuneet jumalanpalvelukset, joissa aikanaan riparia varten "jouduin" käymään. Tai no, miksi edes laitan niitä sitaatteihin, koska kyllä se oli aivan todellinen joutuminen. Ymmärrän, että rippikoulua käydessä tulee tutustua kirkon eri palveluihin, mutta ei näistä kirkon penkissä istutuista tunneista kyllä jäänyt ainakaan silloin sellaista tunnetta, että lisää tätä.




Kirkot rakennuksina ovat olleet minusta aina kauniita ja rauhallisia paikkoja. Jos oma maailmankatsomukseni ei ihan uskontojen kanssa kohtaakaan, tekee se sitä kuitenkin monien muiden kanssa. Olen miettinyt tätä uskontoasiaa paljonkin ja käynyt monia hyviä ja syviä keskusteluja uskonnosta, uskomisesta ja kaiken sen kyseenalaistamisesta.

Ja nyt minä, ikuinen skeptikko, istun kirkon takapenkissä vanhemman tyttäreni ensimmäisessä riparitapaamisessa. En tiedä, onko täällä soveliasta kirjoittaa, mutta otan riskin. Aiheessa tässä kuitenkin ollaan.



Palaan vielä viime kesään ja kirkon penkkiin. Silloin mietin, että mitä jos aloittaisin säännöllisesti käymään kirkossa. Ei siksi, että kokisin olevani henkisesti eksyksissä. Ei siksi, että haluaisin enemmän vastinetta maksamilleni kirkollisveroille. Vaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta ymmärtää syvemmin, nähdä ja kokea. Tarkkailla. Uskonto on kuitenkin niin vahva osa tätä maailmaa, että olisi jopa vähän häpeä jättää se asiaksi, josta on vain aikanaan vieraantunut.

Lasken kynäni hetkeksi ja kuuntelen, kun pappi aloittaa puhumaan siitä, mitä odotuksia rippikoululaisilla voi olla tulevasta riparitaipaleesta. Ja menikö ripari ja varsinkin sen jälkeinen elämä sitten loppujen lopuksi niinkuin odotit? Antoiko uskonto sitä, mitä toivoit?



Kieltämättä papin sanat pistävät minutkin miettimään, olenko odottanut liikaa ja lopulta pettynyt. Olenko ajatellut uskontoa liikaa suorittamisen ja tekojen kautta tai jonain konkreettisena asiana? Myöskään se, että oma uskomiseni ei kulminoidu Jumalaan tai Jeesukseen, saati mihinkään muuhunkaan, millä on nimi, ei se poissulje sitä, etteikö uskonnoissa voisi olla jotain yhteistä oman maailmankatsomukseni kanssa. Ehkä vaikeinta on vain ymmärtää sitä asioiden ulkoistamista.




Jos oma maailmankatsomukseni resonoisi yhtään enemmän uskontojen tarjoamien ajatusmallien kanssa, en olisi varmaankaan aikanaan kyseenalaistanut näitä asioita, koska hyväähän molemmat näin yksilötasolla ajavat. Taidan ottaa Raamatun uudestaan lukulistalle ja istahtaa ainakin muutamaksi kerraksi kirkon penkille. Ehkä otan lisää selvää. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin aika pintaraapaistu käsitys kirkon toiminnasta ja hyvinkin syvältä ruopaistu tutkimus/kokemus omasta maailmankatsomuksestani. Eikö se niin mene, että mitä kauempana jokin asia omasta oikeasta on, sitä enemmän sitä tulee arvosteltua? Ehkä tämä "Kirkossa kirjoitettu" saa vielä jatko-osiakin.




Eilen kävin kirjastosta lainaamassa ensitöikseni Raamatun ja kirjan nimeltä Kristinuskon synty. Ehkä näillä pääsee johonkin alkuun. Jos sinulla on aiheeseen joku must read-teos, niin kerro :)

Nämä kuvat kävin ottamassa Kouvola-talon pihalla olleesta Alexander Reichsteinin "He olivat täällä"-näyttelystä.

1.12.2019

Repovesi ei petä koskaan

Viime viikonloppuna jo suunnittelin pientä päiväretkeä Repovedelle, mutta heräsin ajatukseen kuitenkin liian myöhään. Suhteutettuna siis päivän pituuteen ja matkaan, joka menee meiltä Repovedelle. Tänään olin jo ehdotuksineni ajoissa liikenteessä ja Lapinsalmen parkkipaikalle kaarrettiin hyvissä ajoin. Hyvänä motivaattorina toimi kaunis aamu auringon pilkistellessä pilvien lomasta ja ilman ollessa pakkasen puolella juuri ne pari sopivaa astetta. Luntakin on vihdoin saatu maahan ja maisema on vain sen 100 kertaa kauniimpi, kuin perimarraskuisina sadepäivinä.




Lapinsalmen sillan sortumisen jälkeen en olekaan käynyt Repovedellä niin, että lähtöpaikka olisi ollut Lapinsalmi, vaan Tervajärvi ja Saarijärvi ovat olleet lähtöpaikkoina viimeisen puolitoista vuotta. Uusi silta sai kyllä hyvät arvosanat jo ihan käyttömukavuuden puolesta. Silta on aiempaa leveämpi, joka mahdollistaa mm. ohittamisen. Lisäksi pisteitä siitä, että vaikka silta olikin huomattavasti tasaisempi kulkea, oli siinä pieniä riippusiltamaisia häivähdyksiä niin ulkonäöllisesti kuin tuntumanakin. Jos koira osaisi puhua, se olisi varmasti sanonut, että tällä kertaa ei pelottanut yhtään, kiitos siitä.

  


Lapinsalmelta matka jatkui kohti Katajavuorta, vaikka ihan hetken kaduttikin, että ei tullut otettua eväitä matkaan. Lapinsalmen nuotiopaikalta tuli sen verran kotoisa savun tuoksu, että melkein teki mieli kääntyä sillalta oikealle, eikä vasemmalle. 



Tällaiseen pieneen päiväretkeen Lapinsalmi ja Katajavuori istuvat täydellisesti. Matka ei ole liian pitkä (yhteensä noin kolmen kilometrin paikkeilla), mutta kiipeäminen Katajavuoren portaissa tuo hieman sykkeennousua, maisemat ovat ylhäällä kohdillaan ja tietenkin silta on myös näkemisen ja kokemisen arvoinen.



Metsä ehtii tehdä tehtävänsä jo tällaisella pienemmälläkin päiväretkellä. Viimeiset pari viikkoa ovat kieltämättä olleet hieman sinkoilua sinne tänne ja on ollut päiviä, kun jo aamulla odottaa iltaa ja nukkumaanenoa. Onneksi nämä ovat vain harvakseltaan satunnaisia päiviä ja välissä on aina myös niitä totaalilepopäiviä sekä näitä lepopäiviä, kun pienen aktiviteetin jälkeen on mukava tulla kotiin, tehdä ruokaa ja ottaa tarvittaessa vaikka pienet päivätorkut.


26.11.2019

Ihan kuin tekisin jotain oikein

Joskus sitä pitää muistutella itselleen aika itsestäänselvistä asioista, mutta miten sellainenkin asia, kuin järkevä treenaaminen pääsee aina välillä unohtumaan. Iän karttuessa mittariin aika hyvä sanonta on se, että tulee treenata juuri niin kovaa, kuin mitä pystyy palautumaan. Tässä palautumisjutussa voisin sanoa olevani jo ns. kokemusasiantuntija, mutta nykyään tilanne on onneksi se, että pystyn treenailemaan matalasykkeisiä treenejä useampana päivänä viikossa ja palautumaan niistä, kuten kuuluukin. Juoksua olen aloitellut pienillä matkoilla kuntosalitreenin päätteeksi juoksumatolla ja tuntuu hyvältä, kun sykkeet pysyvät normaalin rajoissa, eivätkä nouse enää kattoon.




Järkevää treenaamisesta tulee silloin, kun ei päivästä toiseen vedä treenien kanssa mittari punaisella tai tee liian yksipuolisesti kuormittavaa treeniä aina samoilla sykkeillä. Oma ideaalitreeniviikkoni koostuu voimaharjoittelusta, eli kuntosalitreeneistä, oman kehon painolla tehtävistä treeneistä eli dynaamisemmasta joogasta, sekä palauttavasta treenistä, joka on pääasiassa yin-joogaa tai muuta palauttavaa joogaa. Lisäksi muutama sykettä nostava treeni (mm. juoksu) viikkoon pitäisi hyvää huolta sydämestä ja keuhkoista.

Lisäksi joskus on hyvä pitää aivan täysin toimettomia päiviä, jolloin itse puuhastelen kotona jotain pientä, luen kirjaa, kirjoitan. Nämä ovat niitä vaikeimpia toteuttaa, koska yllättävän tiukassa istuu ajatus lepopäivästä, jolloin voi tehdä jotain kevyempää treeniä. Vaikka lepopäivä usein onkin se vähän pidempi metsälenkki koiran kanssa tai yin-joogaa/palauttavaa joogaa, on näille täysin fyysisesti toimettomille päiville myös oma paikkansa.

Viime kesänä innostuin yin-joogasta, koska se oli mitä parhain tapa nollata pitkä työpäivä ja maadoittaa itsensä takaisin omien raamien sisälle. Olen myös huomannut, että illalla tehty yin-joogaharjoitus auttaa monesti nukkumaan paremmin. Ja se on iso asia, koska ainakin itse olen todennut iän tuovan katkonaisuutta öihin.

Toinen lempeä joogamuoto on palauttava jooga, jossa ei jäädä asanoihin niin pitkäksi aikaa, kuin yin-joogassa, mutta liike on kuitenkin rauhallista ja matalasykkeistä.




Se, että saan kaiken tämän treenaamisen ja levon kulkemaan arjessani sopusoinnussa vaatii ehkä enemmän työstöä pääkopaltani, jotta osaan kuunnella, milloin voisin painaa vähän lisää kaasua ja milloin olisi taas hyvä vähän jarrutella. Mutta juuri tällä hetkellä koen, että olen vihdoin päässyt tässä sinne jonnekin keskilinjalle, jossa ei ole kuin satunnaisia lihaskipuja (doms) perille menneistä treeneistä.


Kuvat on otettu uudelta joogasalilta (Annelin Aika), jossa itsekin tällä hetkellä tuurailen muutamia tunteja marras-joulukuulla.

24.11.2019

Lisää askeleita joogapolulla

Leppoisaa sunnuntaita. Itse olen linnoittautunut sängylle ja ympärilleni on räjähtänyt kiitettävä määrä kirjallisuutta, kyniä, kalenteri, muistiinpanovälineitä ja tämä tietokone. Hetken jo suunnittelin lähteväni Repovedelle koiran kanssa, mutta aikaisin laskeva päivä sai minut kuitenkin jäämään kotiin ja suuntaamaan energiani opiskeluun ja kaikkien pikkujuttujen tekemiseen.

Joogaopintoni ovat tällä hetkellä siinä vaiheessa, että tankkaan kuumeisesti sanskriitin kielisiä asentoja mieleeni ja uppoudun koko ajan yhä syvemmälle joogan maailmaan. Kun kirjoittelin kesällä joogaopettajan opinnoistani tänne ensimmäistä kertaa, en oikein vielä itsekään tiennyt, mihin tämä johtaa, vai johtaako mihinkään. Edelleenkään en osaa sanoa, mihin tämä tie minua vie, mutta kyllä tässä kieltämättä ollaan eteenpäin menty. Välillä tunnen olevani aivan solmussa ja kyseenalaistan kaiken eteentulevan ja varsinkin itseni ja välillä polku on ollut taas helpompi kulkea.





Vaikka olen ohjannut jo muutaman vuoden joogaa ja sitäkin useamman muita ryhmäliikuntatunteja, olen ollut enemmän kuin innostunut harjoitustuntien ohjaamisesta. Ideahan on tehdä ohjauksia täysin pro bonona ja toivoa, että mahdollisimman moni antaisi palautetta ohjauksista. En usko, että meistä kukaan on koskaan ohjaajana valmis ja ainakin itse olen enemmän kuin otettu asiallisesta palautteesta. Itse on aika vaikea arvioida itseään ohjaajana, saati huomata omia maneerejaan. Olen saanut tässä muutamien harjoitustuntien aikana enemmän palautetta, kuin koskaan ja olen siitä todella kiitollinen.



Välillä kun tulee miettineeksi tätä omaa polkua aina nyrkkeilystä tähän päivään, ei voi kuin hymyillä. Muistan, kuinka rakastuin 19-vuotiaana nyrkkeilyyn. Se oli minunlaiselleni suorittajaluonteelle niin täydellinen laji, jossa sai haastaa oman fysiikkansa aivan äärirajoille. Nyrkkeily kulki mukanani Lappeenrannasta opiskelujen mukana, minne ikinä meninkin. Jokaisesta kaupungista löytyi joku sali, joita yhdisti se sama nyrkkeilysalin tuoksu. Hieman paikasta riippui, kuinka naispuoleinen nyrkkeilijä otetiin 1990-luvulla vastaan. Voisin sanoa törmänneeni kaikkeen.

Lopetettuani aktiivisen nyrkkeilyn ja kilpailemisen, jäin hetkeksi eräänlaiseen tyhjiöön. Mikään ei tuntunut korvaavan sitä tunnetta, minkä nyrkkeily antoi. Kunnes löysin crossfitin. Suorittajaminäni nautti taas siitä, että sain haastaa itseni niin henkisesti ja fyysisesti kohtaamaan kipurajani. Suorittajaminä ei vain ymmärtänyt, että suorittaminen itsessään ei ole mikään vahvuus, vaan itseasiassa heikkous, joka aiheuttaa sen, että oman itsen jaksamisen kuuntelu jää täysin taka-alalle.  Lopulta monien asioiden summana oli vain hyväksyttävä se, että suorittaminen ei voi vain jatkua.



Olin löytänyt astangajoogan ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin 14 vuotta sitten ja nautin siitä, kuinka sain muutaman kerran viikossa istua matolle ja olla läsnä vain itselleni. Vähemmän suorittavalle ihmiselle se olisi ollut hengähdyshetki oman minän kuunteluun, mutta itse onnistuin suorittamaan myös joogamatolla. Alkeiskurssia seurasi nopeasti alkeisjatko ja sitä taas joku siitä seuraava kurssi. Joogamatolla etsin aina hyvää fiilistä ja huonosti mennyt harjoitus oli vain huono harjoitus, jonka jouti unohtaa.

Jooga kulki kuitenkin mukanani kaikki nämä välissä olleet vuodet, vaikka se olikin aina se, joka hyllytettiin muiden juttujen tieltä. En edes muista, kuinka monta paluuta joogamatolle olen tehnyt. Onneksi se on aina ottanut minut pyytettömästi takaisin.



Crossfitaikoinani muistan, kun makasin salin lattialla toisen ohjaajan vetäessä yin-joogatuntia. Maatessani selälläni asanassa, ajatus siitä, että haluan ohjata joogaa tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Hämmentävää sinänsä, koska en ollut koskaan ajatellut itseäni joogaohjaajana vaan ennemminkin pitänyt joogaa asiana, jota en veisi työmoodiin.

Aloitin joogan ohjaamisen vinyasa flow-tyyppisenä harjoitteena ja otin paljon vaikutteita astangasta ja erilaisista joogatunneista, joilla olin käynyt. Pienellä porukalla treenailimme pari kertaa viikossa. Hetken ohjattuani löysin kuin vahingossa Yogafuncin, joka vahvisti sitä, mitä olin jo itsekin tehnyt. Nyt joku muu valitsi vain musiikin ja tehtävät liikkeet. Tämä kieltämättä helpotti tuntien vetämistä ja imin uutta tietoa ohjelmista ja ohjauksesta. Yogafuncin myötä kyseenalaistin astangajoogan ja monet siihen liittyvät asiat. Pikkuhiljaa astanga alkoi siirtyä taka-alalle ja huomasin oman harjoituksen muuttuneen aika luovaksi joogaksi, joka kaipasi kaikkea muuta, kuin astangan (jopa sotilaallista) jäykkyyttä.



Lopulta tuntui, että olin aivan liian solmussa joogan ja ajatusteni kanssa. Tiesin, että jooga on se, mitä haluan ohjata ja tehdä, mutta kaipasin hieman ulkopuolista tönäisyä. Joogaopettajakoulutus oli ainakin omalla kohdallani se oikea ratkaisu. Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut laiteltua paloja oikeille paikoille, saanut varmuutta valita, mikä on minun joogaani ja mitä asioita en ihan allekirjoita. Lisäksi on ollut mukava huomata, että olen luovan tauon jälkeen palautellut myös astangaa takaisin harjoituksiini. En ainoana oikeana harjoitusnmuotona, vaan yhtenä niistä.

Ja kuten jo tuolla tekstin alussa mainitsin, välillä polku on helpompi kulkea ja välillä tulee vastaan isojakin solmuja. Kun vielä oppisin kestämään paremmin tätä epätietoisuutta ja antaisin asioiden vain olla. Hengittää syvään. Ja astua eteenpäin.


Kuvat ovat loppukesältä, mutta ovat jääneet julkaisematta. Jotenkin ne nyt vain sopivat tähän joogahenkiseen tekstiin.


9.11.2019

Kun marraskuun pimeys kietoo helmoihinsa

En ole edes laskenut, kuinka monen ihmisen suusta olen kuullut huokaisun marraskuusta ja pimeästä ja väsymyksestä. Vaikka olen yrittänyt todeta aina johonkin väliin, että ehkä sen kuuluukin olla lepokuukausi kesän jälkeen ja lupa hidastaa luonnon mukana, huomaan aika ajoin itsekin vähän tipahtavani tähän pimeyden kuoppaan. Ihanaahan olisi todellakin vain vetäytyä omaan kotiin takkatulen ääreen ja nauttia siitä, että suurimman osan töistä pystyy hoitamaan kodin seinien sisäpuolella. Silti tässä oikeassa elämässä on kuitenkin astuttava ulos, oli ilma tai valoisuusaste mikä tahansa. 


Tälle pimeälle ajanjaksolle olen kuitenkin päättänyt kasata kaikkea mukavaa, joka auttaa siihen, että pimeys ei pääsisi niin herkästi ihon alle.

- Olen päättänyt nukkua juuri niin paljon kuin itsestä tuntuu. En katso illalla kelloa vaan, menen nukkumaan juuri siinä kohtaa, kun alkaa väsyttämään. Joskus se on kello 10 illalla ja viikonloppuisin, kun se on mahdollista, huomaan vetäytyväni kohti vaakatasoa jo seitsemän maissa. Päiväunet otan tarvittaessa hyvällä omallatunnolla.

- Käsityöt, eli sukkien neulominen on taas hyvässä vauhdissa. Eilen illalla istuin hyvän tovin katsellen samalla Yle Areenasta norjalaista dokumenttisarjaa Tiettömän taipaleen takana ja neuloin samalla sukan valmiiksi. Pitkästä aikaa todella katsomisen arvoinen sarja (kiitos vinkistä Nina). Sarja kertoo ihmisistä, jotka ovat muuttaneet syrjäseudulle, keskelle ei mitään, hypäten pois oravanpyörästä omasta tahdostaan elää hiljaisuudessa. Suosittelen.


- Päiväkävelyt koiran kanssa valoisaan aikaan. Eikä aina tarvitse tehdä edes tunnin lenkkiä vaan lyhyempikin aika riittää. Pääasia, että käy ulkona edes hetken, kun on valoisaa.

-Joskus myös pimeällä ulkona liikkuminen on aika terapeuttista. Silloin tosin pitää hidastaa askelta ja jopa pysähtyä. Antaa pimeyden laskeutua päälle ja kuunnella. 

- Olen arkisin aika huonosti kotona siihen aikaan, kun aurinko alkaa laskea, mutta aina kun mahdollista, minusta on kiva viettää hämärähyssyä. Istua hämärässä kodissa ja antaa auringon laskea mailleen, ennenkuin sytytän valot.


 
- Rauhalliset aamut ovat ihan parhaita. Hoitaa ensin joku oikeasti tärkeä asia pois päiväjärjestyksestä (kuten kirjanpitäjän paperit) ja istua sen jälkeen joko kirjoittamaan blogia tai istua sohvannurkkaan hetkeksi neulomaan. Jättää muu maailma täysin ulkopuolelle, unohtaa, että olin suunnitellut meneväni salille ja nauttia vielä toinen kupillinen kahvia. Nauttia siitä, että koti on hiljainen. 


Kuvat on otettu syksyllä pienellä päiväkävelyllä Hämmäauteensuolla Lappeenrannassa. Nyt siellä näyttää varmasti ihan erilaiselta.