28.11.2018

Ehkä näinä pimeinä aikoina kuuluukin elää hitaammin

Pimeys ja päivän lyhyys ovat päässeet hieman sukeltamaan pinnan alle ja joudun vähintään kerran päivässä muistuttamaan itseäni, että ne hieman ankeammat ajatukset ovat vain oman pääni tuotosta ja tosiasiassa kaikki on ihan hyvin. Joskus mietin, mitä mahtaa muiden pään sisällä liikkua. Ja käyvätkö he kuinka paljon päänsisäisiä keskusteluja itsensä kanssa.

Itselläni tämä menee yksinkertaisimmillaan niin, että huomaan matalapaineen ja niiden masentavien äänien täyttävän pään sillä blaablaablaalla; etkö nyt saa enempää aikaiseksi, tämäkin olisi pitänyt tehdä jo eilen, mitä järkeä tässä ja tuossa on, pitäisi, pitäisi, pitäisi ja rahaakaan ei ole koskaan tarpeeksi. Tiedättekö, sellaisia jonninjoutavia irrallisia lauseita, joista saa helposti kasvatettua aivan älyttömän ison murheen ja ongelman.

Siinä missä ennen jaksoin keskustella ja perustella itseni kanssa näistä asioista, olen pikkuhiljaa opetellut hieman yksinkertaisemman tavan, joka menee kutakuinkin näin: "Lopeta". Tämän sanan myötä kippaan kaiken ankean ja turhan äänen pääni sisästä ja jatkan päivää. En tarkoita sitä, että väistelisin oikeita ongelmia vain heittämällä ne sivuun. Ei. Ne ovat asia erikseen ja vaativat luonnollisestikin läpikäyntiä ja tekoja. Mutta se aivan turhanpäiväinen asioiden pohdiskelu, joka ei saa aikaan kuin toimettomuutta ja sohvan nurkkaan ajautumista ja itsesääliin vaipumista.

Tämä turhan hälyn kippaaminen tuo yllättävän paljon tilaa niille vähän fiksummille asioille ja vaikka tämän kauden hitaampi tempo onkin läsnä ihan päivittäin, olen ajatellut, että ehkä sen kuuluukin olla näin. Ehkä tämä pimeä aika onkin tarkoitettu nimenomaan siihen hitaampaan elämään. Ja sitä vastaan ehkä ei niin kannattaisikaan taistella. Vaan hidastaa, jos se vain on mahdollista. Itse olen ainakin vuosikausia yrittänyt taistella tätä pimeyttä vastaan ja pitänyt samaa tahtia yllä kuin kesälläkin.

Kesällä tulee elettyä aina vähän enemmän ja ainakaan itselleni ei ole mikään ongelma nousta jo viiden aikaan aamulla tai vaihtoehtoisesti valvoa illalla vähän pidempään. Tuntuu, että vain taivas on rajana oman jaksamisen kanssa ja pieni väsymys ei tunnu pahalta ollenkaan. Kesällä kaikki vain tuntuu olevan helpompaa ja aurinkoa, lämpöä ja lähes jatkuvaa valoa tulee tankattua oikein kunnolla.


Syksyllä valon vähetessä ja ilmojen kylmetessä pitäisi ihan luvallakin hiljentää, eikä jäädä siihen ajatukseen, että samaa energiaa tulisi pitää yllä läpi talven. On aivan turha taistella luonnon aika selvästi kertomaa viestiä vastaan siitä, että ei jaksa. Koska oikeasti. Ei tarvitse. Joskushan se akkujen latailukin täytyy suorittaa. Miksei silloin, kun siihen luontokin antaa omat vihjeensä.


Vaikka pimeä aika nappaakin mukaansa aika nopeasti, alkaa päivä jo selvästi tuntua pidemmältä vuodenvaihteen jälkeen. Aurinkoisia ilmoja alkaa olla päivä päivältä enemmän ja vaikka ulkona olisi kuinka kylmä, alkaa kevään ja kesän odotus auringonpaisteen myötä. Taas jaksaa herätä hieman helpommin ja aamulla kajastava auringonnousu osuu taas meidän arkiseen rytmiin. Tenavat heräävät kouluaamuina helpommin ja itsenkään ei tarvitse taistella luonnonrytmiä vastaan.


Oma vuosittainen työrytmini menee niin, että keväällä ja varsinkin kesällä töitä tulee tehtyä välillä aika raadollisiakin määriä. Se tarkoittaa onneksi kuitenkin sitä, että syksyn ja pimeiden myötä työtaakka kevenee ja varsinkin nyt osaan ottaa kaiken irti siitä, että herätyskelloa ei tarvitse laittaa kovinkaan monena aamuna edes soimaan. Tämän hyväksyminen on kuitenkin vienyt yllättävän paljon aikaa ja aika ajoin se aiheuttaa vieläkin tuota blaablaablaata pääni sisään. Onneksi voi kuitenkin aina sanoa "Lopeta" ja pikkuhiljaa itsekin uskoa siihen.


21.11.2018

Ne pienet asiat

Silloin kun isot asiat ovat kunnossa, on helppoa huomata ne pienet, arkea rikastuttavat jutut. Siinä missä huomaan noiden edellisen kirjoitukseni arjen peruspilareiden palautuvan arkeeni, huomaan myös pysähtyväni enemmän ja enemmän näihin pieniin juttuihin ja niistä nauttimiseen.


-  Kun ensimmäisillä kunnon pakkasilla viet petivaatteet ulos ja illalla kääriydyt raikkaisiin lakanoihin.

- Kun hyvä ystävä, jonka kanssa et ole aikoihin pitänyt yhteyttä laittaa viestin: "Lähdetäänkö lounaalle joku päivä?".

- Kun huomaat itse ehdottavasi lautapelin pelaamista lapsen kanssa.


- Kun huonosti nukutun yön jälkeen tekisi mieli vain jäädä peiton alle, mutta kampeat itsesi ylös ja ulos kuvaamaan kauan kadoksissa ollutta aamuaurinkoa.

- Kun tulet illalla töistä kotiin ja mies on lämmittänyt takkaa niin, että jo eteiseen tulee pehmeä lämpö.


- Kun maailma meinaa kaatua hajonneeseen tietokoneeseen, hampaita kiristellen käyt ostamassa uuden ja toteat sen olevan aivan superihana. Kyllä, minulla on taipumus kiintyä näihin teknisiin vimpaimiin, autoihin ja kodinkoneisiin. Niiden rikkouduttua luopuminen on todella vaikeaa.

- Kun tunnet itsesi tosi vastuuntuntoiseksi ja aikuiseksi ottaessasi uuden tietokoneen myötä pilvipalvelun käyttöön. Onneksi kuvat ja tiedostot saatiin palautettua myös vanhalta koneelta.


- Kun tuntuu, että kaikki vähän takkuaa ja saat soiton juuri siihen saumaan ystävältä. Asioiden pyörittely vain oman pään sisällä ei ole aina hyväksi.

- Kun pimeiden tultua kaivelet mehukoneen naftaliinista ja nautit aamulla itse tehdystä mehusta yhtä paljon, kuin aamun ensimmäisestä kupillisesta kahvia.

- Ja yhtään ei haittaa myöskään se, että aurinko paistaa työpisteen ikkunasta silmäkulmaan niin, että joudun vähän siristelemään. Aurinkoista päivää kaikille!


19.11.2018

Arjen peruspilarit läsnäoloon

Viime viikon makasin kotona oikein rehellisen lenssun kourissa ja vaikka olo oli kurjaakin kurjempi, olin jossain syvällä sisimmässäni jopa ihan tyytyväinen siihen, että sain levätä oikein kunnolla. Vaikka arki onkin rauhoittunut kesästä jo huomattavasti, huomaan väsymyksen jääneen vähän päälle. Kaikki on enemmän kuin hyvin, mutta huomaan myös sen kaiken kivan vieneen enemmän energiaa, kuin mitä se on antanut. Pieni väliaika sängynpohjalla teki siis hyvää ja loppuviikosta alkoi jo tuntua siltä, että eiköhän tässä nyt ole jo maattu ihan tarpeeksi.

Kiireessä ja arjen pyörityksessä tulee liian helposti mietittyä vain seuraavaa hetkeä, seuraavaa päivää, tulevaa viikkoa, tekemättömiä to do-listoja. Läsnäolo katoaa tulevaisuuteen ja tämä hetki jää elämättä. Kiireen keskellä unohtaa hengittää kunnolla, hidastaa askelta, katsella rauhassa ympärilleen, nauttia edes pieniä hetkiä kaikilla aisteilla.

Eilen uskaltauduin ensimmäistä kertaa flunssan jälkeen ulos metsälenkille. Kuinka mukavaa oli tallustella metsässä kaikessa rauhassa, jutella miehen kanssa niitä näitä, huomata syksyinen metsä ja kuinka se on jo varautunut talveen, seisahtua ison muurahaiskeon viereen arvuuttelemaan, kuinka kauan se on ollut paikallaan.

Olen pitänyt nyt vähän pidempiä taukoja kirjoittamisesta. Sanat eivät ole vain tulleet ulos. Kiire oli napannut liikaa tilaa. Kursori on vilkkunut valkoisella taustalla ja ainut, mitä olisi voinut tuottaa, olisi ollut vain painella randomkirjaimia täyttämään valkoista tyhjyyttä.

Kamera ei ole kulkenut mukana hetkeen ja edes revontulet eivät saaneet minua lähtemään ulos kuvaamaan. Kaksi itselleni tärkeää asiaa, kirjoittaminen ja valokuvaus eivät tuntuneet hetkeen miltään. Annoin niiden olla, koska tiesin, että eivät ne lopullisesti katoa. 

Aloitin rauhoittumisen ja läsnäolon tähän hetkeen meditoinnilla. Ensin pieniä aikoja kerrallaan ja sitten vähän pidempiä. Se toi mukanaan taas tarpeen kirjoittaa. Mieli alkoi muodostaa kokonaisia lauseita ja kappaleita pääkopan sisällä. Sellaisia, mitkä halusivat nimenomaan tulla ulos kirjoitettuina. Ulkona liikkuminen toi taas mukanaan tarpeen valokuvaamiseen. Mieli etsi erilaisia kuvakulmia ja rajauksia. Vaikka välillä on mukava kulkea luonnossa ilman kameraa, on se kuitenkin niin iso osa läsnäoloa ja juuri siinä hetkessä elämistä.

Kun alkaa huomaamaan omasta elämästään sen "jokapäiväisen", alkaa samalla löytämään myös itsen ja läsnäolon. Minulle nämä neljä keinoa, meditointi, ulkona liikkuminen, kirjoittaminen ja valokuvaus ovat niitä jokapäiväisiä asioita, jotka saavat minut tarttumaan taas tähän päivään ja juuri tähän hetkeen. Silloin kun ne sujuvat, tiedän, että kaikki on ok ja läsnäolo helppoa.  
Mitkä ovat sinun peruspilarit arjen läsnäoloon?


18.11.2018

Päiväpatikoimassa Turkissa

Nyt marraskuun harmautta ulos katsellessa on täydellinen hetki palata hieman ajassa taaksepäin takaisin Turkin aurinkoon. Vaikka reissusta on jo yli kuukausi aikaa, lämmittää se mieltä edelleen. Viimeksi tänään puhuin reissusta miehelleni, kun kävimme kävelyllä metsässä koiran kanssa. Taisin kertoa auringonlaskusta ja samaan lauseeseen saatoin kritisoida näitä marraskuun lyhyitä päiviä. Kontrasti näihin harmaisiin keleihin ja pohjoisesta käyvään kylmään tuuleen on valtava.

Vaikka aurinko paistoikin reissuviikkomme aikana joka päivä, jäi auringonotto ja paikallaan makoilu kyllä ihan minimiin. Enemmän tuli lähdettyä, käveltyä ja tutustuttua uusiin paikkoihin. Viikkoon kuului mm. kaksi ohjattua päiväpatikointia Taurus-vuoristossa.

Ensimmäinen patikkaretkemme lähti Güzelbağin kylästä, jossa nautimme teet paikallisten kanssa ennen patikoinnille lähtöä. Reitti kulki mm. vehreän metsän poikki, jossa erityisesti itseäni ihastutti erilaiset, tässä vaiheessa vuotta hedelmiä tekevät puut ja pensaat, sekä loppukesän kukkijat, kuten pienen pienet syklaamit.


En muista koskaan nähneeni niin montaa luonnossa villinä kasvavaa granaattiomenapuuta/pensasta, kuin mitä tämän reitin varrella oli. Granaattiomenoiden lisäksi pensaissa punersivat myös mansikkapuun (Arbutus) marjat. Valitettavasti en tuon keltaisen pienen hedelmän nimeä painanut mieleeni, joka on alempana kuvassa, mutta oppaamme Halil Famtourilta kertoi, että näitä kuivataan ja niistä valmistetaan rukousnauhoja.

Matkan pituus oli noin 8 km, josta alkumatka kuljettiin metsäisempää osuutta. Onneksi reitti oli suhteellisen helppokulkuista, eikä repussa tarvinnut kantaa kuin vesipulloa ja pieniä eväitä. Tämä helppous mahdollisti sen, että vaikka vähän tuppasimmekin jäämään aika ajoin porukasta, kun kuvattavaa oli niin paljon, niin saimme silti porukan aina kiinni muutamalla ripeämmällä askeleella. 

Päiväpatikointi vuoristossa oli myös erittäin tervetullut viilennys muuten aika lämpimiin ilmoihin. Alanyassa ilma oli koko viikon reilussa 30 asteessa, mutta vuoristossa onneksi muutaman asteen alempi. Muuten rinteitä ylös- ja alaskipuaminen olisikin saattanut olla aika hikistä puuhaa.

Maisemat olivat aivan käsittämättömän kauniita. Vuorijono seurasi toinen toistaan silmänkantamattomiin. Vasta täältä ylhäältä sai edes pienen käsityksen siitä, kuinka valtava Taurus-vuoristo onkaan.



Mietin monesti reissuissa, miltä tuntuisi asua ja elää tällaisessa paikassa arkea. Elämä vuoristokylässä olisi kyllä aikamoinen harppaus hidastamiseen. En tarkoita, etteikö heidänkin arki olisi täynnä tekemistä, mutta vastaantullut mummo aaseineen ei varmasti mieti vastaamattomia sähköposteja tai minkä kuvan laittaisi instagramiin. Uskoisin heidän elävän aika maanläheistä elämää tässä ja nyt mukaillen vuodenaikoja.



  
 Reitin loppupäässä kuljimme vuorenrinteen reunaa ja allamme rinteessä näkyi viiniköynnös jos toinenkin. Turhaan kylän nimi (Güzelbağ) ei tarkoita kaunista viinitarhaa. Ei kuitenkaan ehkä mikään helpoin maasto viininviljelyyn. Tai no, mikä minä olen sanomaan mitään viininviljelystä. Kahden köynnöksen kasvatus kotipihalla ei ole vielä kovin ammattimaista.
 



6.11.2018

Hetki akkujen latailuun

Tässä syksyn mittaan olen hidastanut. Hidastanut niin paljon, että melkein tunnen kaiken vain menevän ohi. Olen tyhjentänyt kalenterin kaikista menoista ja sulkeutunut kodin seinien sisäpuolelle. Olen kaivanut kutimet esiin ja neulonut sukkia, katsellut kaikki jouluhömppäelokuvat netflixistä, innostunut sisustuksesta ja ruuanlaitosta/leipomisesta pitkän tauon jälkeen. Tuntuu, kuin olisin palannut jonnekin tuttuun ja turvalliseen. Kotiin.

Päivän lyhentyessä olen hyvällä omallatunnolla vaipunut hetkelliseen melankoliaan ja se tuntuu juuri nyt ihanalta. Aivot eivät raksuta satoja asioita yhtäaikaa, vaan ovat koko ajan pienessä säästötilassa. Tuntuu, kuin olisin painanut hetkeksi pausea. Puutarhassa puuhastellessani tai luonnossa liikkuessani olen antanut vain hetken viedä, katsellut luonnon suoria tai hienovaraisempia vihjailuja siitä, että talvi on tulossa. Alkutalven pimeys saa ihan rauhassa laskeutua iho alle ja rauhoittaa kaiken menemisen.

Turkista paluun jälkeen ruska oli kauneimmillaan ja tuntui, ettei malttanut pysyä sisällä ollenkaan. Luonto tarjosi niin käsittämättömän kauniin näytelmän normaalisti niin tavallisissa ja arkisissa maisemissa. Töihin ajaessa seurasin matkan varrella olevalla pellolla majailevia joutsenia. Samoihin aikoihin, kun lehdet varisivat maahan, lähti myös joutsenperhe. Ymmärrän oikein hyvin. Yleensä itsekin suunnittelen pakoa näistä maisemista ilmojen muuttuessa harmaiksi.
En tiedä, johtuuko se menneestä, aivan ihanasta ja pitkästä kesästä vai siitä, että olen siirtänyt itseni rauhallisemmalle vaihteelle syksyn saavuttua, mutta tämä pimeys tuntuu kerrankin todella oikealta. Tunnen eläväni luonnon kanssa samaa rytmiä. Kalseat syyssateet eivät haittaa lainkaan. Tuulen ja sateen vihmoessa kiristän vain takinkaulusta, suljen silmät ja nostan leuan ylös. Antaa sataa. Tässäkin vuodenajassa on voimaa.