17.7.2018

Kello 6.50

Kello on 6.50, kun painan ulko-oven kiinni. Aamun viileys tuntuu vielä iholla. Päivästä on kuitenkin tulossa lämmin. Kävelen parisataa metriä ja laitan sykemittarin päälle. Askel lähtee kevyeen juoksuun ja sykkeet pysyvät mukavan alhaisina. Pari ensimmäistä kilometriä kroppa heräilee. Juoksu on hieman tahmeaa, mutta tiedän jo kokemuksesta, että kunhan koneet käynnistyvät, alkaa kroppakin tottua juoksumoodiin.

Tällä kertaa jätin kuulokkeet kotiin ja mukaan otin vain puhelimen ja lyijykynän. Alkumatkasta pelästyn tien varressa olevasta aidasta lehahtavia lintuja. Syke pompsahtaa hetkeksi uusille kymmenille, mutta palaa onneksi takaisin. Huomaan laittaneeni paidan väärinpäin ja minua huvittaa ensimmäinen ajatukseni "Taas". Olen viime viikkojen aikana joutunut kääntelemään paitoja ja housuja oikeinpäin useampaankin otteeseen. En tiedä, mistä tämä kertoo, vai kertooko mistään. Ehkä pitäisi ostaa sellaisia kääntövaatteita, niin eivät saumat ja muut laput heiluisi paljastamassa huolimatonta pukeutumistani.

Reilun parin kilometrin päässä poikkean hieman tutulta juoksureitiltä. Vaikka olen juossut tätä samaa tienviertä lukemattomat kerrat, huomaan vasta nyt tien vieressä olevan polun. Ja senkin täysin siitä syystä, että puhelimeeni on ladattu sovellus, joka kertoo geokätköjen paikan. Reilu viikko sitten ystäväni perehdytti minut tähän maailmaan ja koukutus oli valmis. Olen tietenkin kuullut geokätköilystä aiemminkin, mutta en ole ajatukseen tarttunut sen kummemmin. Nyt olen kuitenkin jo useammalla aamulenkillä käynyt nappaamassa kätkön haltuun ja samalla tullut löytäneeksi täysin tutuilta huudeilta aivan uusia paikkoja.

Kätkö löytyy helposti ja nappaan samalla pysähdyksellä muutaman kuvan. Jatkan lenkkiä. Olen jakanut mielessäni lenkin neljään osaan, joista olen juuri juossut ensimmäisen. Matkalla tulee vastaan koiranulkoiluttajia ja mietin, että miksi ihmeessä niin moni pitää koiraa pitkässä hihnassa, kun vastaan tulee juoksija tai pyöräilijä? Ei ole sen yksi eikä kaksi kertaa, kun koira on singahtanut juuri kohdalla lähemmäs. Ei siksi, että se olisi ollut vihainen tai pelkäisin koiria, mutta joka kerta se silti pelästyttää. Vaikka otankin aina tien toisen laidan, ei se aina poista sitä, etteikö koira pidemmässä hihnassa yltäisi luokseni. Koiran pitäminen lähellä edes sen pienen hetken olisi kuitenkin ulkoiluttajalta kohtelias ele.

Kolmannella pätkällä on hieman enemmän ylämäkeä. Ei jyrkkiä, mutta sitäkin pidempiä nousuja. Sykkeet alkavat nousta ja otan muutaman kävelyaskeleen. Kroppa tuntuu muutenkin vähän tahmealta ja mieli tekisi juosta asfaltin sijaan pehmeämmällä alustalla. Mietin, että voi kunpa voisin luikahtaa tästä lenkiltä tuolle läheiselle pururadalle. Heti ajatuksen jälkeen heitän itselleni henkiset facepalmit ja naurahdan, että niinpä, ehkä minä tosiaan voin. Miksi sitä edes tuli ajateltua, että pitäisi pitää kiinni suunnittelemastaan lenkistä. Reitti ei ole yhtään se lyhyempi, mutta mukavampi jalalle.

Lenkkipolun varrella katselen kukkivia mesiangervoja ja mietin, josko niitä tulisi poimimaan ja kokeilisi kerran talteen nappaamaani mesiangervojäätelön ohjetta. Tosin tällä hetkellä oma puutarha tuottaa satoa melkein enemmän kuin jaksan syödä tai korjata. Jätän ajatuksen kuitenkin hautumaan.

Kotitiellä otan vielä pienen loppukirin. Lenkki on ollut hieman tahmea, mutta kotiovella olen silti onnellinen, että tuli lähdettyä. Matkaa tuli taitettua noin 8 km ja sykemittarin kello näyttää ajaksi 51 minuuttia. Rehellisesti en muista koskaan lenkin jälkeen sanoneeni, että harmi kun tuli lähdettyä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti