19.12.2017

Yön yli reissulla Repovedellä

Sunnuntaina pakkailin rinkkaa yön yli reissua varten ja en tiedä, kuvittelenko vain, mutta koira ei tunnu tykkäävän rinkastani yhtään. Tuntuu, että koira aloittaa mököttämisen aina rinkan nähtyään, koska varmasti tietää, että a) ei pääse mukaan ja b) äiti on vähintään yhden yön pois. Varmasti vain oman mielikuvitukseni tuotosta, mutta jos vertaa tilannetta pelkästään siihen, että vedän kerrastoa tai ulkohousuja jalkaan, jolloin koira vinkuu innosta pyörien eteisessä.

No mutta, Repovesi oli taas kohteenamme. Sen verran tarkkaan kyseinen alue on tullut jo haravoitua, että yksi ainut polun pätkä on enää reittejä kulkematta. Lapinsalmelle saapuessani reitti parkkipaikalta riippusillalle oli viitoitettu ulkoroihuin ja näkymä oli todella tunnelmallinen. Kyseessä oli Repoveden Jouluvalkeat, jossa olin auttelemassa muutaman luokkakaverini kanssa mm. tarjoilujen järjestämisessä. Ja olihan siinä puuhaa; niin paljon ihmisiä tapahtumassa ei varmasti aiemmin ole ollutkaan. Ihan mieletöntä.

Tapahtuman jälkeen heitimme rinkat ystäväni kanssa selkään ja kävelimme pilkkopimeässä metsässä otsalamppujen valaistessa polkuja kohti Määkijän kotaa. Vaikka useamman kerran on toki pimeässä jo tullut kuljettua, tulee mieleen joka kerta, kuinka matkat tuntuvat ihan erilaisilta pimeässä, tutut polut oudoilta ja äänet voimakkaammilta.

Ilta meni ystävän kanssa jutustellessa ja hieman väsyneessä mielentilassa nauraessa mitä tyhmemmille jutuille. Jos jo itse metsään meno on rauhoittavaa ja mieltä nollaavaa, on se sitä vähintään kaksin verroin hauskassa seurassa.


Aamulla odottelimme auringon nousemista. Luonnossa tähän aikaan yöpyessä todella huomaa sen, kuinka päivä on lyhyt. Vaikka tietenkin tiesimme, monelta aurinko nousee, oli odottavan aika todella pitkä ja epäilimme, että huvittaakohan sitä nousta kyseisenä aamuna ollenkaan. Jos se vain käväisee puiden rajassa ja painuu takaisin. Mistäs noista auringoista aina tietää?



Odotus onneksi palkittiin ja aurinkokin päätti viimein nousta yli puiden latvusten. Aamu oli kyllä aika harvinainen, koska taivas oli lähes pilvetön ja auringonnousu oli pitkien harmaiden päivien jälkeen todella voimauttava. Jos jotain toivoisi lisää, niin tällaisia aamuja ja päiviä.


Matka takaisin Lapinsalmelle ei meinannut edetä millään, kun pysähtelimme kuvaamaan auringossa kylpeviä maisemia. Teimme varmaan jonkinasteisen ennätyksen hitaasti etenemisessä välillä Määkijä-Lapinsalmi. Ja "pakkohan" se oli pysähdellä ihastelemaan ihan vain kaunista metsää, puroa, sammalta, saniaisia, lintuja, eläinten jälkiä ja no, ihan vain sitä, että ei sada vettä. Onneksi matkassa oli mukana ystävä, joka on vähintään yhtä innoissaan kuvaamisesta, kuin mitä itsekin olen.

Tästä hitaasti etenemisestä tuli mieleen oma lapsuus, kun kävelimme mökille hiekkatietä pitkin ja mammani yritti hoputtaa minua kävelemään reippaammin, etten olisi kyykkinyt jokaisessa puskassa syömässä mustikoita tai ihastellut pikkukiviä tai keräillyt jokaista käpyä, joka matkalle sattui. Samalla mietin, minkä ikäisenä alkaa kiire?




Parkkipaikalle saavuttuamme mietin auton tuulilaseja putsaillessani, että jos vain kävisi hakemassa kaupasta lisää ruokaa ja häviäisi metsään vielä pidemmäksi aikaa. Ajatus ei tuntunut yhtään hassummalta. Toivottavasti vielä joskus minulla on mahdollisuus siihen.  
 


2 kommenttia: