3.12.2017

Kun ei nukuta


Viime sunnuntaina se alkoi. Illalla ei nukuttanut. Mietin, mikä ihme on vinksallaan; minä nukahdan aina sekunneissa. Unen vihdoin tultua näin koko yön kamalia painajaisia. Sama toistui maanantaina, painajaisia myöten. Tiistaiaamuna sängystä kömpi raatoa muistuttava ihmisolento, jolla menivät päivän aikana töissä sekaisin hauis ja etureisi, joka etsi silmälaseja jääkaapista ja eli huolettomasti jo keskiviikkoa.


Tiistai-iltana olin jo ihan satavarma, että ensi yönä on pakko nukuttaa. Painajaisia en onneksi nähnyt, mutta keskellä yötä heräsin kamalaan päänsärkyyn, joka juonsi juurensa varmasti edellisten öiden valvomisista. Tämän ikäisenä ei ole olemassa enää käsitettä univelka. Siinä missä vielä 15 vuotta sitten aika huolettomasti pystyi kerryttämään univelkaa vaikka koko viikon ja nukkumaan ne viikonloppuna pois, ei se ainakaan omalla kohdallani onnistu enää "näillä kilometreillä".

Päänsärkyyn eivät buranat auttaneet ja maailma näytti hieman valoisampaa puolta vasta illan tultua. Lohduttelin itseäni, että onneksi huomenaamulla ei ole aamusta töitä. Vaikka illalla ei uni tulisi ja yöllä heräilisi, saisin nukkua aamulla pitkään.

Torstaiaamuna hyvin pätkissä nukutun yön jälkeen heräsin siihen, kun nuorimmainen tenava tuli makuhuoneen ovelle:

"Äiti, oletko hereillä? Koira on kakkinut lattialle."
"Mmmmm.... Ota paperia ja korjaa ne pois. Pesen lattian myöhemmin kun herään."
"Äiti, sitä on aika paljon."
"Äääh, joo. Tulen auttamaan."

Totuus "koiran kakkimisesta" alkoi paljastua pikkuhiljaa matkalla keittiöön, kun matkan varrelle osui kahdet oksennukset, rappusille ja seiniin osuneet kakkatipat. Keittiön lattia ui löysässä kakassa ja pissassa. Koira oli kirjaimellisesti räjähtänyt sinne.

Mieheni kanssa jälkiä korjaillessamme ehti koira tehdä jo kahdet uudet yllätykset nurkan taakse ja kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että koiralla oli pahemman asteen ripuli. Päivä meni koiraa kytätessä ja pihalle viedessä.

Valvottuani seuraavan yön sairastavan koiran koiran kanssa aukesi perjantai jo ihan hysteerisenä. Koko viikon unisaldo oli luokkaa surkea ja olin jo niin väsynyt, etten jaksanut tehdä muuta kuin nauraa. Aivot eivät pelanneet ja väsymys oli jo niin suurta, että ei edes nukuttanut.

Sain aamulla töihin puhelimeeni viestin mieheltä, joka oli käyttänyt koiran lääkärissä, että käy ostamassa koiralle kotimatkalla apteekista oraalitahnaa. Tällaisessa väsymyksessä en näköjään ymmärrä näitä hienompia sivistyssanoja, koska apteekissa pyysin myyjää avukseni etsimään koiralle hanurirasvaa, joka rauhottaisi sen vatsaa. Apteekkari ihan pienen hiljaisen tauon jälkeen asiallisesti totesi, että meillä on vain näitä suun kautta otettavia tahnoja. Tässä kohtaa tajusin luonnollisesti itsekin, että oraali ja anaali eivät nyt ole ihan sama asia ja sain aivan hillittömän hihityskohtauksen. Sellaisen, jota ei pysty lopettamaan, vaikka haluaisi. Sellaisen, joka saa sinut vaikuttamaan hieman... noh, epävakaalta.

Sain tirskuttua naurun ja kyyneleiden lomasta apteekkarille, että anteeksi kamalasti, on vähän univajetta. Nauratti ja hävetti. Onneksi apteekkariakin nauratti.

Koiran kunto alkoi perjantaina pikkuhiljaa nousta ja vihdoin alkoi tuntua siltä, että ehkä tämä tästä. Koti oli vain sen näköinen, että siellä oli vietetty rajummatkin bileet. Kukaan ei ollut jaksanut imuroida saati tyhjentää astianpesukonetta, suurin osa matoista oli pesussa erilaisten eritteiden jäljiltä.

Lauantai onneksi aukesi jo hieman paremmin nukutun yön jälkeen ja aamusta alkoikin sitten oikein kunnon siivous. Harvemmin sitä tulee pestyä seiniä lattioiden lisäksi näin antaumuksella, mutta menköön tämä nyt joulusiivouksesta sitten tässä samalla. Nyt on laitettu joulukoristeita esille ja viritelty erilaisia jouluvaloja pitkin kotia. Ei uskoisi samaksi kodiksi, kuin viime viikolla.

Että loppu hyvin, kaikki hyvin. Eikä tässä oikeasti sen suurempaa tapahtunut. Tällaisia viikkoja vain tulee, eivätkä nämä niin vakavia asioita ole. Tällaisen viikon jälkeen sitä vain taas osaa arvostaa jotain niinkin itsestään selvää asiaa, kuin uni, ihan eri valossa.

Kuvat on muuten otettu eilen kamerointikurssilla, jossa saan joka kerran aina uusia hokauksia oppiessani uutta. Mietin, kuinka sovellan tätä ja tätä tietoa siihen ja tuohon. Mielessäni suunnittelin taas uusia retkiä ja haaveilin paremmasta kamerasta. Ja parista objektiivista.


2 kommenttia:

  1. No oli siinä sinulla melkoista, univelan ja koiran vatsan kanssa!! Toivottavasti kummatkin ovat nyt kokonaan taakse jäänyttä elämää. Uniongelmat eivät ole kivoja, mulla on siinä jatkuvaa haastetta. Hienoja tunnelmia kuvissasi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ilta oli aivan täydellinen tällaisten kuvien ottamiselle. Ja kyllä, koira on onneksi jo normalisoitunut ja eiköhän tuo unikin ala pikkuhiljaa taas palailemaan öihini. Oikeasti mietin kaikkia teitä, joilla on haastetta tuon unen kanssa säännöllisesti. Vaikka siihen ehkä tietyllä tavalla tottuu, vie se ihan varmasti voimia päivästä. Hyvät yöunet kuitenkin ovat yksi suurimmista hyvinvoinnin osatekijöistä. Toivottavasti löytäisit keinon, millä noista unihaasteista pääsisi :)

      Mukavaa alkanutta viikkoa sinulle :)

      Poista