25.11.2017

Mitä sinä harrastaisit?


Minä kysyn usein aloittavilta PT-asiakkailtani, että mitä sinä harrastaisit, jos saisit itse valita? Kysymys on siinä mielessä hölmö, koska ihan varmastihan jokainen meistä voi itse valita omat harrastuksensa. Toisaalta olen huomannut kysymyksen olevan hyvinkin fiksu, koska jostain syystä suuri osa ei harrasta sitä, mitä oikeasti haluaa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun kuulen vastauksen, että harrastaisin (esimerkiksi) juoksua, mutta olen nyt treenannut salilla, koska se on tehokkaampaa.

Tämä on jostain syystä yllättävän yleistä. Missä kohtaa treenaaminen on mennyt siihen, että sen täytyy olla vain tehokasta? Ymmärrän kyllä, että jos tarkoituksena on saada treenaamisella tiettyjä tuloksia, on treeninkin oltava silloin sitä tavoitetta kohtaan tehokasta. Mutta pointtina se, että miksi ei enää harrasteta sitä, mitä oikeasti halutaan, vaan mukaudutaan johonkin muuhun.


Itse lähden siitä lähtökohdasta liikkeelle, että jokaisella tulisi olla se joku harrastus, jonka ympärille rakennetaan sitten mahdollisimman monipuolinen ja kattava kokonaisuus. Liian yksipuolisella harjoittelulla ei tueta kokonaisvaltaisesti kaikkia fyysisen suorituskyvyn osatekijöitä. Oli se sitten se juoksu, kuntosaliharjoittelu, jooga, uinti, tanssi, mikä tahansa laji, joka tuntuu itselle motivoivalta.

Ei ole olemassa yhtä ja oikeaa lajia, mitä kuuluisi harrastaa, vaan motivaation täytyisi lähteä itsestä. Liikkumisen tulisi kuitenkin olla nimenomaan itseä motivoivaa ja hauskaa. Sellaista, jonne lähteminen on kivaa. Jos kynnys kerta toisensa jälkeen liikkumaan lähtemiseen on hankalaa, niin onko se oikeasti juuri sinun lajisi? Vai haluaisitko vain, että se olisi? Ihan rehellisesti, onko esimerkiksi se salitreeni tai juokseminen tai mikä tahansa juuri se sinun juttusi, jos viikko toisensa jälkeen vain potkit juoksulenkkareita/salikassia ajatuksella, että "pitäisi". Tottakai aina silloin tällöin voi tulla pieniä hetkiä, kun mukavinkaan laji ei inspiroi, mutta jos se jatkuu viikosta toiseen tai kuukaudesta toiseen, kannattaa miettiä oikeasti, onko juuri tämä laji minun juttuni.

Ja kun oma laji on löytynyt, on helpompi motivoida itseään harrastamaan liikuntaa monipuolisemmin myös fyysisen suorituskyvyn muille osa-alueille, jotka edesauttavat parempiin tuloksiin omassa lajissa.

Otetaanko tässä esimerkkinä vaikka asiakkaani, joka rakasti pyöräilyä, mutta oli vakaasti sitä mieltä, että se ei ole fiksua, koska se ei varmaankaan ole kovin tehokasta. Mietimme yhdessä, miksi treenin mittari pitäisi olla pelkästään tehokkuus, jos laji on kuitenkin sellainen, joka saa hänet liikkeelle? Lisäsimme pyöräilyyn monipuolista salitreeniä, jossa oli mukana ihan perus voimaliikkeiden lisäksi mm. tasapainoa kehittäviä liikkeitä. Voimatreeniä sillä ajatuksella, että se kehittäisi häntä pyöräilyharrastuksessa. Tuloksena oli entistä motivoituneempi pyöräilijä, joka huomasi keväällä pyöräilykauden alkaessa sen olevan kevyempää, kun treeniin tarvittavia muitakin osa-alueita oli huomioitu.


Joskus se oma laji löytyy täysin yllättävästä paikasta ja joskus esimerkiksi omasta menneisyydestä. On harrastettu nuorempana aktiivisesti vaikka juoksemista, joka on syystä tai toisesta jäänyt. Lajia muistellessa siitä tulee hyvät muistot; se oli kivaa ja siitä tuli hyvä olo. Esteeksi vanhalle harrastukselle on saattanut muodostua vaikka leikattu polvi tai vuosien mittaan kerääntynyt reilu ylipaino. Joskus jopa se ajatus, että voisimme palauttaa lajin takaisin ihmisen arkeen voi olla se motivoiva osatekijä, jonka vuoksi motivaatio liikkumiseen löytyy uudestaan. Tällöin ensimmäisenä ei välttämättä lähdetä juoksemaan, mutta kaikki se muu, mitä tehdään, auttaa taas siihen, että hän kykenisi palaamaan vanhan harrastuksen pariin.

Itse löysin oman motivaationi liikkumiseen tässä joku aika sitten aika yllättävästä paikasta. Oma fiilis säännölliseen liikkumiseen on ollut hieman hakusessa, kun tunsin itseni niin puolikuntoiseksi kaikkien onnettomuuksien ja muiden kropparemppojen jälkeen. Tuntui, että vaikka liikuinkin säännöllisesti (jo työnkin puolesta), oli sellainen todellinen sisäinen motivaatio kateissa.

Olen aina ollut hyvin tuloskeskeinen treenaaja, kunnes kaikennäköiset rempat ja vammat viime vuosien aikana vihdoin saivat miettimään, että olisiko joku toinenkin tapa treenata. Tuntui, että mistään ei tule mitään ja oma kunto ei mene eteenpäin ollenkaan. Tapa, joka oli motivoinut minua aiemmin, oli ikäänkuin viety minulta, mutta mitään ei oltu jätetty tilalle. Elin pitkään sellaisessa tyhjiössä, jossa mikään yksittäinen laji ei saanut minua innostumaan kuin hetkeksi. Jos aiemmin oma lajini nyrkkeily sai minut motivoituneeksi treenaamaan kaikkea sen ympärillä, joka kehitti minua myös paremmaksi siinä omassa lajissani, ei tällaista paloa tahtonut löytyä oikein mistään. Kaikki tuntui sellaiselta "ihan kivalta", mutta sisäinen motivaatio puuttui. Se voima, joka oikeasti pistää liikkeelle. Juoksemassa kävin vähän vain tavan vuoksi, salilla mikään ei varsinaisesti motivoinut.

Ja kuten jo mainitsinkin, joskus se motivaatio löytyy yllättävästäkin paikasta. Puuskuttaessani ylämäkeen rinkka selässä tässä joku aika sitten mietin, että voisikohan tämäkin olla hieman helpompaa, jos oikeasti treenaisi enemmän kestävyysharjoittelua? Tai noustessani korkeampiin paikkoihin, joihin tarvitaan esimerkiksi yhden jalan voimaa, mietin, että voisinkohan kuitenkin treenata siellä salilla vaikka näitä tilanteita varten? Ja tadaa. Sisäinen motivaationi oli taas löytynyt. Nyt ei tarvitse miettiä, huvittaako vai eikö huvita lähteä juoksemaan. Salitreeniinkin alkaa pikkuhiljaa löytymään paloa, kun tiedän sen kehittävän minua helpompaan liikkumiseen luonnossa.

Nyt puuskuttaessani mäkien laelle kuvaamaan kauniita maisemia, öistä taivasta tai revontulia mietin, että joku päivä tämä käy vielä paljon helpommin. Viimeeksi tämä ajatus tuli mieleeni, kun Kolilla melkein juoksimme Ukko-Kolin laelle jo ihan siitä syystä, että näkisimme revontulia. Siksi nämä kuvat, jotka eivät äkkiseltään ajateltuna liity liikkumiseen millään lailla.

Mistä löytyy sinun sisäinen motivaatiosi liikkumiseen? Tai mikä voisi olla sellainen harrastus, mistä sen voisi löytää?

3 kommenttia:

  1. Tämä oli tosi hyvä (ja mulla ajatuksia herättävä) kirjoitus! Mä rakastin luistelua pienenä, siis RAKASTIN. Kuvittelin olevani Tintti Wegelius ja tunnista toiseen hioin "muuvejani" kotipihan jäällä. Silloin 70-luvulla ei kauheesti lapsia roudattu harrastuksiin, joten ei siitä koskaan sen enempää tullut. Jossain vaiheessa myös tajusin, että en ole ruumiinrakenteeltani taitoluistelijatyyppiä, mutta ei se mua mitenkään hillinnyt - vielä lukiossakin menin jäälle heti, kun se meidän pihalle jäädytettiin.

    Jossain vaiheessa tämä sitten jäi. Välillä edelleen kaivan luistimet esiin, en enää uskalla hypätä, mutta jotain hassuja omia kuvioita edelleen vetelen jäällä. Ja olen edelleen Tintti Wegelius salaa mielessäni <3

    Tämä sun kirjoitus sai mut miettimään, että miksi en voisi liittyä johonkin "keski-ikäiset, vähän ylipainoiset, kömpelöt taitoluistelijat" -ryhmään?? Kai semmoinen jostain löytyisi?? Mun on tosi vaikea haastaa itseni liikkeelle just siksi, että mikään ei tunnu omalta. Mutta luistelu - rakastan sitä <3

    Kiitos Terhi, tämä taisi olla mulle todella silmät avaava ja tärkeä kirjotus. Olisi niin mahtava, jos asuttaisi lähempänä - palkkaisin sut mun PT:ksi välittömästi (semmoinen on hakusessa just nyt). Niin ja hei, huomenna käyn hakemassa postista teidän raakasuklaajoulukalenterin, tuskin maltan odottaa!

    Ihanaa viikonlopun jatkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, nousi oikein ihokarvat pystyyn (positiivisella tavalla tietenkin), kun luin tämän sinun juttusi. Tulit niin mieleen Elizabeth Gilbertin Big Magic - uskalla elää luovasti -kirjasta, jossa yhtenä esimerkkinä oli käytetty naista, joka oli nuorena jättänyt taitoluisteluhaaveet syrjään, koska ei ollut tarpeeksi hyvä ja joka vanhempana kaivoi luistimet uudestaan naftaliinista, palkkasi valmentajan, päätti olla tarpeeksi hyvä ja vapautti oman luovuutensa. Ja nautti.

      Tästä sinun tekstistäsi ja tuosta kirjan esimerkistä (on muuten hyvä kirja muutenkin) tuli mieleen, että jos et löydä "keski-ikäisten, kauniiden ja rohkeiden luisteluryhmää", niin olisiko ihan huono idea palkata itselleen vaikka pt:n sijaan luisteluvalmentaja? Saisit vapautettua sisäisen Tinttisi ja muu tulee varmasti omalla painollaan. Veikkaan, että ruokajutut sinulla on jo hallussa (ainakin tieto siitä, kuinka tulisi syödä oikein) ja jos hommaan hieman varmuutta kaipaat, niin niihin pystyisin vaikka minäkin auttamaan näin etänä, jos siltä tuntuu.

      Ihanaa sunnuntaita <3

      Poista
    2. Hei, kiitos kirjavinkistä, laitoin heti kirjaston varausjonoon sen. Nousi mullakin ihokarvat pystyyn; että on tarina, joka on (ainakin alultaan) ihan sama kuin mun oma <3

      Ja kiitos myös tosta toisesta vinkistä. Ei ole tullut mieleenkään, että voisin palkata oman luisteluvalmentajan!!!!!!! Varmaan vaatii kyllä vähän työstämistä tuo ajatus vielä (hui!!), mutta varmasti jää kummittelemaan mieleeni. Saatan myös hyvinkin tarttua tuohon sun tarjoukseen etä-auttamisesta. Huh, tulipa paljon ihania (ja hurjia) ajatuksia ja uusia unelmia kertaheitolla!

      Ihanaa sunnuntaita sulle myös Terhi <3

      Poista