2.10.2017

Viikonlopun jäljiltä stressittömämpään arkeen

Matkalla ystäväni mökille mietimme toisen ystäväni kanssa, että monesko vuosi tämä on jo putkeen näitä reissuja. Reissuja, joita on ystävän mökille tehty kesällä ja syksyllä. Reissuja, joissa jokainen saa olla oma itsensä ja jokaiselle piruillaan tasapuolisesti. Reissuja, joissa parannetaan maailmaa, istutaan saunassa ja pakotetaan uimaan, vaikka jäälautat ajelehtisivat vastaan. Muistaakseni päädyimme viiteen vuoteen.

Paljon on elämää tähän väliin mahtunut, mutta on mukavaa, että on tällainen kiva porukka ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut, vaikka välillä menisi pitkäänkin, kun ei nähdä.

Itse olin odottanut tätä viikonloppua todella hartaasti. Viikonloppua, joka olisi täysin vapaa töistä, puhelimen sai huoletta laittaa äänettömälle, kiire oli tuntematon käsite ja kaiken normiarkeen liittyvän toiminnan sai sulkea hetkeksi pois tästä kuplasta. Suurin ja tärkein tehtäväni oli muistaa rapsuttaa Peppi-koiraa, joka varmasti oli vakuuttunut siitä, että me olimme tulleet hänen mökilleen, pitämään hänelle seuraa.

Tällaisen mökin omistaisin mielelläni itsekin. Kuinka tervettä olisi välillä karata perheen kanssa viettämään laatuaikaa, jossa olisimme kaikki koolla, kännykät ja muut aikaa vievät vekottimet olisivat toissijaisia, nauttisimme ulkoilmasta, hyvästä ruuasta ja siitä, että olisimme vain koolla.

Vaihtoehtoisesti voisin nähdä mökin myös paikkana, jonne voisi karata omien ajatustensa kanssa vaikka kirjoittamaan, lukemaan ja valokuvaamaan. Sellainen paikka, jossa pääkopalla olisi tilaa olla vapaasti ja jossa sillä olisi tilaa rauhoittua. Luovuus vaatii tilaa ja joskus tuntuu, että ainakaan arjen pyöriessä ympärillä ja siinä tiiviisti mukana pyöriessä tilaa ei ihan aina löydy tarpeeksi.


Mutta mikäs mökkireissu se olisi, varsinkin syksyllä, jos ei sienestämään pääsisi. En ole ehtinyt sienimetsään, edes tuohon lähimetsään, muutamaan viikkoon ja voi mikä onni oli, kun talsimme pussien kanssa metsässä ja välillä tuntui, että ei meinannut eteenpäin päästä, kun maahan oli ilmestynyt sieniä kuin, noh... sateella. Tänä vuonna näyttäisi olevan todella hyvä suppilovahverovuosi ja toivon, että tulevina viikkoinakin minulla olisi aikaa piipahtaa metsään hakemaan sieniä edes päivittäiseen käyttöön.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti