29.9.2017

Linnunradan bongaajat

Olen monta vuotta puhunut, kuinka minua kiinnostaisi revontulien ja tähtien ja linnunradan ja noh, ylipäätään yökuvaus. Jostain syystä olen kuitenkin ajatellut, että pimeällä kuvaaminen on niin vaikeaa, että ei minun taitoni siihen riittäisi. Eikä minun kameranikaan ole tarpeeksi hyvä. 

Tässä tullaan taas siihen, kuinka oma mieli on se suurin rajoitin ja kun asioista ottaa oikeasti selvää ja opiskelee hieman aiheesta, huomaa, että ei tämä(kään) mitään rakettitiedettä ole. Tottakai harjoitus ja lisäopiskelu merkitsevät tässäkin asiassa paljon. Ja en ihan väärässä ollut siinäkään, että oma kamerakalustoni on aika vajavainen, jotta lopputulos olisi puhdasta priimaa.

Mutta. Ratkaisevin askel on nyt otettu. Eilen kävin ostamassa kameralle jalustan ja pimeän saavuttua ajelimme ystäväni kanssa Repovedelle kuvailemaan. Tuntui ihan epätodelliselta, että vuosia puheen tasolle jäänyt kiinnostukseni oli ihan oikeasti käymässä toteen. Ja arvatkaapa, tuliko reissun aikana kuinka monta kertaa mieleen se, että mikähän minua oli oikeasti jarrutellut kaiken tämän ajan.

Taivas oli pilvetön ja kirkas saavuttuamme paikalle. Linnunrata oli helppo bongata taivaalta. Kun ensimmäiset kuvat oli otettu ja kameran näytöltä oikeasti piirtyi esiin linnunrata, teki mieli vetää pienet voitontanssit. Voin ihan rehellisesti puhua totaalisesta hurahduksesta.

Aikamme kuvattuamme linnunrataa Lapinsalmen sillan alta, siirryimme toiseen paikkaan toiveissa kuvata revontulia. Hyvin haaleita revontulia näkyikin ihan silmällä katsoessa, mutta jostain todella nopeasti saapunut sumu vesitti aikeemme kuvata niitä. Hämmästelimme toisillemme, että ihan oikeasti, mistä tuo sumu oikein tuli ja naureskelimme, että tätä tämä varmasti on tämä luontokuvaajan arki; ei läheskään aina mene niinkuin suunnitteli.

Tähtien ja revontulien häivyttyä sumun taakse, ajelimme takaisin kotia kohti, mutta koska into saada kuvia oli niin kova, poikkesimme vielä parissa muussakin paikassa. Sumu oli kuitenkin paikottaista ja taivas näkyi siellä täällä täysin kirkkaana. Tosin viimeisessä paikassa aloimme epäillä jo, että nyt aletaan mennä henkilökohtaisuuksiin, kun sumu kerta toisensa jälkeen peitti taivaan.

Kello taisi olla lähemmäs kahta, kun kaarsin kotipihaan ja oli ihan siinä ja siinä, että maltoin käydä nukkumaan, enkä alkanut purkaa kuvia kamerasta koneelle. Aamulla en sitten malttanut pitkään nukkua, kun piti päästä jo kuvien kimppuun.

Minusta on jotenkin jopa hellyyttävää katsoa näitä "hieman" epätarkkoja kuvia ja tuntea silti niin suurta ylpeyttä omista otoksistani. Ei ole ollenkaan epäselvää, että paljon on vielä kehitettävää niin kuvaajassa kuin kalustossakin, mutta ratkaisevin askel on nyt otettu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti