20.4.2020

Kevät tuo mukanaan puutarhakauden


Puutarhakausi on taas alkanut. Vaikka kuinka tässä olen koittanut suunnitella oman puutarhan kasvulavoja ja sinne istutettavia kasveja järjellä, olen hairahdellut siemenhyllyjen edessä jo ties mihin kivaan, mutta ei niin pakolliseen tai hyödylliseen. Tomaatit, härkäpavut, kurkut, herneet, juurekset, muutamat syötävät kukat, maissi, salaatit ja yrtit kuuluvat luonnollisesti niihin hyödyllisiin, mutta esimerkiksi tuoksuherneitä en pystynyt selittelemään muulla, kuin niiden kauneudella.



Jos seuraava kasvukausi alkaisi heti edellisen loputtua, voisi into istutella olla huomattavasti matalampi. Talvisin edellisen kesän kiireet puutarhassa ja syksyiset sadonkorjuut jatkojalostuksineen pääsevät kuitenkin unohtumaan ja keväällä päivän pidentyessä on taas täysi suunnittelu päällä. Onneksi tässä vuosien varrella on kuitenkin tullut enemmän sitä realismia mukaan. Intoa omassa puutarhassa puuhasteluun riittäisi vaikka aamusta iltaan, mutta rajoittavana tekijänä on aika. Aikapositiivisena ihmisenä tämä on tullut todettua niin monta kertaa, että pikkuhiljaa alan uskoa itsekin, että se ei vain riitä. Tai riittää, jos vetää jaksamisen rajaa kauas siitä, mikä olisi järkevää.

Olen puuhastellut iltaisin töiden jälkeen puutarhassa viimevuotisten projektien kimpussa, jotka jäivät kesken syksyllä. Työn alla on nurmikkoalueen pienentäminen ja osan muuttaminen kasvipenkiksi. Uuteen kasvipenkkiin istuttelen pensaita muista penkeistä, jotka ovat tässä vuosien saatossa kasvaneet paikka paikoin hieman turhan tiiviiksi.Olen parin viime vuoden aikana pienentänyt nurmikon määrää niin, että leikattava alue olisi sellainen, joka menee ruohonleikkurin säiliöön yhdellä kertaa eli leikkuun välissä ei tarvitsisi tyhjentää sitä. Hieman haluan kuitenkin nurmikkoa pihalta löytyvän jo ihan sen vuoksi, että leikattu ruohosilppu on loistavaa katetta ja lannoitetta. 



Tulevana kesänä jatkan metsäpuutarhan rakentelua: polkujen raivaamista, risukkojen harventamista, parin puun kaatamista ja itseni tuntien, ainakin parin metsäpuutarhaan sopivan kasvin hankintaa. Tämä on siitä mukava projekti, että sen voi jättää tarvittaessa kesken, eikä se häiritse keskeneräisyydellään ketään (=minua), koska metsä nyt on vain, noh, metsä.


28.3.2020

Terveisiä kuplasta

Kymmenen päivää tällaista poikkeustilaa takana. Yhtä monta päivää aikaa sopeutua. En vain voi lopettaa pohtimasta tätä kaikkea ja tämän kaiken vaikutusta arkeen. Tiedän, että monilla tilanne on toinen ja aika on kulunut enemmän ihan perusarjen pyöritykseen, ei niinkään pohdiskeluun. Kiitän "onneani", että lapset ovat jo noin isoja ja hyvin itseohjautuvia. Muistan tottakai ajan, kun meillä oli kaksi alle kouluikäistä ja lähetän kaiken sympatian niille perheille, jotka tekevät töitä kotoa pikkulasten kanssa.

Vaikka epävarmuus tulevasta on läsnä meidänkin taloudessa, olen koittanut työntää sitä mahdollisimman tehokkaasti sivuun. Tottakai olen tehnyt Plan B:n ja varmuuden vuoksi C:nkin. Mutta näiden asioiden liika pyörittely, joita ei voi vielä varmasti tietää, on tässä hetkessä aika turhaa ja kuluttavaa. Olen keskittynyt enemmän havainnoimaan muutoksen tuomia reaktioita niin itsessäni kuin ympäristössäni.

Tällaisessa tilanteessa huomaa kuplaantuvansa todella nopeasti. Oma todellisuus on hyvin pienessä ympyrässä ja asioita katsoo vieläkin enemmän omista lähtökohdistaan. Kotoa poistuessa huomaan tiettyjen ääri-ilmiöiden lisääntyneen. Huomaan itsekin hieman ärsyyntyväni siitä, kuinka osa ei toimi nykytilanteen annettujen ohjeiden mukaan, mutta oma rajani kulkee kuitenkin siinä, että en lähde neuvomaan muita tai kytistelemään muiden tekemisiä. Vaikka pitäisi ehkä vain antaa olla vaikuttamatta, niin kyllä eilenkin teki mieli vähintään muljattaa silmiä, kun kauppaan mennessä vanhempi rouva jäi odottamaan ja katsomaan, että mekin desinfioimme kärrimme kahvat ja kätemme kaupan eteisaulassa.

Tässä omassa kuplassani olen ehtinyt havannoida omaa tapaani suhtautua muutokseen ja eksynyt aika ajoin jopa pelottavankin rehellisten ajatusten pariin. Niiden, jotka ovat vain odottaneet tällaista hetkeä pulpahtaakseen pintaan. On ollut mielenkiintoista huomata omien ihan arkipäiväisten asioiden jopa täysi valheellisuus, löytää oma äänensä ja rehellinen oma minä. On asioita, joita haluaisin olla ja on asioita, joita oikeasti olen. Ja ne eivät aina kohtaa. Autenttisuus on vaikea laji.


Onneksi on myös paljon puuhailtavaa. Tuntuu, että vaikka tällainen tilanne kestäisi kuinka kauan, ei tylsyys pääsisi ainakaan hetkeen jos toiseenkaan iskemään. Energiaa ja aikaa tuntuu olevan nyt tarpeeksi ja kesken jääneiden projektien loppuunsaattaminen on motivoivaa.

Vasta nyt ymmärtää ihan oikeasti, kuinka kuluttavaa ja kiireistä oma arki onkaan ollut. Ei sillä, että sitä ei olisi ymmärtänyt jo sitä arkea pyörittäessäkin, mutta nyt se on konkretisoitunut ihan kunnolla. Se, että haluanko palata sinne takaisin ja missä muodossa, onkin sitten oma pohdintansa.


Mutta tällaisia ajatuksia tähän aamuun ja muutama kuva kukkaterapiaa tältä viikolta. Miten havaintoja sinä olet tehnyt siellä omassa kuplassasi?

25.3.2020

Miksi muutos on niin vaikeaa?

Uutisia tai oikeastaan mitä tahansa somekanavaa seuraillessa ei ole voinut välttyä siltä ilmiöltä, kuinka nyt kirjoitellaan siitä, miten osa ihmisistä ei noudata suosituksia, kuinka tällaisena aikana tulisi liikkua vain se välttämättömin. Ulkomaan loman karahtaessa koronan vuoksi, lähdetään lomalle Lappiin, viikonloppuisin suunnataan baariin, eivätkä ne yli 70-vuotiaatkaan meinaa noudattaa niitä suosituksiksi annettuja rajoituksia.

En ota kantaa siihen, mikä on oikein tai mikä väärin, mutta ilmiönä tämä on mielenkiintoinen. Onko kyse oikeasti vain välinpitämättömyydestä, oman navan tuijottelusta? Vai onko taustalla tiedostettu tai tiedostamaton muutoksen hyväksyminen, sen aiheuttama muutosvastarinta vai liittyykö siihen se, että motivaatio tuli ulkoa? Onko kyse siitä, että kielletään ongelma sen hyväksymisen sijaan?

Sama ilmiöhän syntyy niin monessa ihan arkipäiväisessäkin muutostilanteessa. Itse olen vuosia auttanut ihmisiä PT-työni puolesta parempiin ruokailutottumuksiin, järkevään liikkumiseen ja ylipäätään hyvinvoinnin lisäämiseen. Huomannut nämä samat muutoksen tuomat kieltämiset, hyväksymiset, turhautumisen, onnistumisen. Kuinka mieli alkaa kiertää annettuja neuvoja, koska muutoksen hyväksyminen on vaikeaa. Kuinka helppoa on selitellä itselle asioita ja hyväksyä ne, uskoa niihin. Ja sama koskee tietenkin myös itseäni; kuinka muutoksen edessä hakeudun mielellään sen mukavimman ja nopeimmin lohtua/hyvää mieltä tuovan asian pariin ja unohdan sen, että valitsemalla järkevämpiä ratkaisuja, muutos olisi kestävämpi.

Muutoksessa monesti turvaudutaan nopeaan mielihyvään näkemättä kauskantoisempia, kestäviä ratkaisuja. Vanhoista, totutuista tavoista on vaikea päästää irti, koska ne tuovat turvan, hyvää mieltä, ne koetaan omaksi oikeudeksi.

Muutoksen edessä kyse on kuitenkin sen hyväksymisestä. Sen vastaanottamisesta ja ymmärtämisestä, että muutos vaatii myös epämukavuutta. Silti oltaisiin valmiita näkemään ja luottamaan myös siihen, että muutos tuo ajan kanssa kestävämpiä, parempia ratkaisuja, kuin nopean mielihyvän tavoittelu. Kun hyväksymme muutoksen, tulemme samalla myös tietoisiksi todellisuudesta.

Loppupeleissä emme pysty muuttamaan muita kuin itseämme. Ohjeet ja työkalut muutokseen voimme saada muualta, mutta varsinainen muutos on tehtävä itse. Kohtaamalla muutoksen tuomat hyvät asiat, haasteet, todellisuuden sellaisena kuin se on, on tärkeä osa onnistunutta muutosta.


Tällaisessa tilanteessa kieltäminen on kuitenkin niin paljon helpompaa, koska muutos on tuotu ulkoa päin. Sisäinen motivaatiomme ei ole samaa mieltä ulkoisen muutoksen tuomista paineista ja helpoin sekä nopein tapa on kieltää asia. Syyttää muita. Emme halua reagoida asiaan hyväksymällä, koska se tuntuu antautumiselta, epäreilulta. Silti toivon, että alun kieltämisen jälkeen mahdollisimman monilla heräisi tunne siitä, että hyväksymisellä pääsisimme paremmin eteenpäin. Loisimme jokainen oman tapamme hyväksyä muutos, mutta se tapahtuisi hyväksymisen, ei kieltämisen kautta.