22.10.2019

Onneksi toivoin

Lokakuussa toivon, että minulla olisi energiaa enemmän, kuin menneenä vuonna oli ja palautuminen olisi nopeampaa. Haluaisin nauttia syksyn ruskasta ja kauniista väreistä ajan kanssa, kulkea eri kohteissa sitä kuvailemassa.

Tällaisia ajatuksia kirjoittelin lokakuusta vuoden alussa. Tuoreessa muistissa oli edellisen vuoden kiire ja loppuvuonna iskenyt väsymys. Olotila, jota en välttämättä halunnut kokea uudestaan. Kesä on puutarha-alan sesongin vuoksi kiireistä aikaa ja työpäivät venyvät helposti pitkiksi. Lisäksi työ vaatii myös fysiikalta sen verran, että aktiivinen treenaaminen kesäkaudella on rajallista, jotta kroppa palautuisi seuraavaksi aamuksi. Tämän vuoksi jätän kesäksi ryhmäliikuntatuntien vedot tauolle ja tänä kesänä vähensin myös pt-tuntien vetoja huomattavasti. 

Ja nyt lokakuussa voin sanoa, että se oli erittäin järkevää. Vaikka lenssu pääsikin iskemään, ei olo tunnu samalla lailla väsyneeltä, kuin viime vuonna tähän aikaan. Oppia ikä kaikki.




Tällaisia ajatuksia ja toiveita kannattaa sanoa ääneen, koska usein aivan huomaamattaan alkaakin toimia niitä kohti. Lueskelin lenssuillessani blogin tämän vuoden kirjoituksiani, vähän samalla muistellen, mihin jäinkään, ennenkuin kesä vei mennessään ja blogiin kirjoittelu jäi vähemmälle.



Vuoden alussa aloitin myös "tasapainottelun vuosi" -projektin, joka on ollut ehkä fiksuin ajatukseni hetkeen. Vaikka aiheesta kirjoittelu tänne jäikin maaliskuuhun, ei projekti itsessään kadonnut minnekään. Päinvastoin. Vaikka aikaa ei samalla tavalla ollutkaan kesäkuukausina jäsennellä ajatuksia ja tasapainottelua, huomaan, että se on silti kulkenut mukanani.

Nyt syksyllä, kun aikaa on taas jäsennellä enemmän ajatuksiani ja tasapainottaa tekemisiäni, huomaan kuljettaneeni ehkä jopa tiedostamattani mukanani tiettyjä toiveitani ja juurruttaneeni niitä arkeeni. Ehkä yksi merkityksellisimpiä juttuja on ollut löytää oma sisäinen ääneni ja minäni, joka kysyy, teenkö asioita koska itse haluan vai siksi, että minulta odotetaan niitä.






Edelleen huomaan tekeväni asioita ihan vain vanhasta tottumuksesta, mutta pikkuhiljaa kyseenalaistaessani asioita huomaan tekeväni henkistä konmaritusta jopa niissä jutuissa, joihin en edes ajatellut muutosta tarvitsevani. Loppuvuoden pyörittelen mielessäni enemmän asioita, joita tulevaisuudessa haluan ja luotan enemmän intuitiooni. Samalla juurrutan syvemmälle niitä juttuja, joiden koen olevan osa minua ja sitä sisäistä ääntäni, joka nyökyttelee hyväksyvästi.





13.10.2019

Kuka sammutti valot?

Eipä tähän ole viikolla tullut kiinnittäneeksi huomiota, kun olen iltaisin töissä ja on ihan ok, että töistä lähtiessä aurinko on jo laskenut. Mutta nyt viikonloppuna havahduin siihen, että joku oikeasti on sammuttanut valon ulkoa jo ennen seitsemää. Kyllä, pikaisella tarkistuksella tulen tietoiseksi siitä faktasta, että aurinko nousee hieman ennen kahdeksaa ja tipahtaa horisonttiin jo heti illalla kello kuuden jälkeen. Eikä olla vielä lähelläkään talvipäivänseisausta (22.12.), eli tulossa on entistä lyhyempiä päivä. Huh. 



Siinä missä talvi yllättää autoilijat joka vuosi, pääsee tämä päivän lyheneminen yllättämään minut. Se hiipii salakavalasti minuutti minuutilta yhä lyhyemmäksi ja aivan varkain pääsee ravistelemaan mieltä ja laittamaan päivän suunnitelmat uusiksi. Jos siis haluaa ulkoilla valoisalla. Enää kävelylenkkejä ei voi tehdä ennen töitä tai töiden jälkeen vaan jos viikolla haluaa päästä valoisan aikaan ulos, on koneelta noustava kesken työpäivän ja käytävä tankkaamassa valoa. Tämän mahdollisuuden luen ehdottomasti yrittäjyyden etuihin.




Haluan hyödyntää päivän valoisan ajan tekemällä edes pienen lenkin ulkona koiran kanssa, kerätä valoenergiaa talteen. Koira on onneksi siitä mukava, että sitä ei ilmojen vaihtelut hetkauta ja lenkkiseuraa saa niin aurinkoisella kuin vettä vihmovalla säälläkin. Riemulla ei ole rajaa, kun vain mainitsee sanan metsä.

Valojen sammumisen myötä täytyy tänä vuonna muistaa kiinnittää erityisen paljon huomiota myös d-vitamiinin saantiin. Olin luullut nauttivani talvisin tarpeeksi deetä purkista, mutta viime talvena tuli verikokeiden tulosten myötä todettua, että oma tarpeeksi ei olekaan tarpeeksi, vaan tasot olivat aivan liian matalalla. Tämäkin on niin yksilöllistä, miten tuo d-vitamiini imeytyy ja mikä on kenellekin sopiva määrä.

Ehkäpä tässä voisi olla pari tekijää, ulkoilu ja deet, joilla saa pahimman kärjen taitettua tulevista pimeistä kuukausista.


12.10.2019

Ei kai aina niin kivaa tarvitse ollakaan

Viikko sitten totesin syysflunssan saapuneen. Juuri sopivasti seuraavana päivänä, kun olimme viettäneet työporukalla kauden lopettajaisia. Aika klassista, sanoisin. Kuinka pitkään sinnitellyt kroppa päästää irti ja vihjaa selväsanaisesti, että nainen, nyt on aika huilata. Ja kuinka silti toivon päivän flunssaa ja ihmeparantumista. Joita en yllättäen kokenut.

Viikon kestänyt flunssa nollasi univelat, tasoitti energiat ja vähintään sai tekevän mieleni hermoromahduksen partaalle. Aamu toisensa jälkeen odotin flunssan väistyvän, mutta silläpä olikin ihan muita suunnitelmia. Annetaanpa sen luulla, että flunssa on ohi, mutta pistetäänpä vielä vähän yskää kaupanpäälle aina kun se yrittää puhua kolmea sanaa pidempiä lauseita. Tai miten olisi pienet päänsäryt.



Nyt viikon sairastelun jälkeen olo alkaa olla jo parempi, vaikka meno aika tahmeaa onkin. Pieni väsymys jäi päälle ja todella tuntuu, että olen siirtynyt lehtien putoillessa maahan ja sateen rummuttaessa ikkunaan todelliseen energiansäästötilaan. Hetki tässä taas menee, että pääkin ehtii tulla mukaan. Välillä tekisi mieli kiukutella kuin pikkulapset, että ei ole yhtään kivaa.



Vaikka rehellinen ollakseni, eipä se ole pöhkömpää tämäkään. Koiran kanssa metsälenkeillä huomaan hidastavani askeleita, jos en muusta syystä, niin poiketakseni polulta metsään kurkkimaan, joko pikkuiset suppilovahverot olisivat kasvaneet hieman kokoa. Tai poikkean pitkospuilta rantaan ihastelemaan Kymijokea ja vastarannalla hehkuvaa ruskaa. Saatan jäädä seisomaan lehtisateeseen tuulen napatessa puun oksiin tiputtaen kasan lehtiä niskaani. En tiedä, kyllästyykö tähän vuodenaikaan ja sen tarjoamiin väreihin koskaan.


29.9.2019

Niinkuin aikaiset linnut

Herätyskello soi kello 5. Jos olisin ollut lähdössä yksin, olisin hyvin valvotun yön (kiitos keski-ikä tästäkin pikkukivasta) ehkä vain kääntänyt kylkeä ja koittanut saada edes muutaman tunnin lisää unta yöhön. Raapaisin itseni kuitenkin ylös sängystä ja ensimmäisen kahvikupin ja aamupalan jälkeen olo tuntui jo ihan inhimilliseltä. Aamukahvia hörppiessäni mietin, että en taida kuitenkaan aloittaa 5 AM Clubia. Vaikka aamuihminen olenkin, on tuo kello viisi aamulla hieman liian aikaisin. Tai ehkä vannomatta paras.



Kello kuusi laittelin jo eteisessä kenkiä jalkaan ja kertailin, onko kaikki tarvittava mukana. Kamera ainakin, se on tärkein. Olin lähdössä Valkmusan kansallispuistoon Katariinan järjestämälle metsäkävelylle ja kuvausretkelle. Tapasimme seitsemältä Valkmusan parkkipaikalla ja aurinko antoi itsestään jo ensimerkit, vaikka hieman hämärässä saimme ensimmäisen kilometrin vielä kävelläkin.




Suolla ruska alkoi olla pikkuhiljaa parhaimmillaan ja erilaiset murretut punaiset, keltaiset ja ruskeat sävyt loistivat päivän valjetessa.  Pikkuhiljaa pilvet alkoivat putomaan alemmas ja sadepisarat tipahtelemaan pitkospuille. Maisema muuttui hetki hetkeltä harmaammaksi ja tuntui, että värit korostuivat entisestään.





Pidimme pienen tauon Simonsaaressa, keittelimme kahvit ja söimme eväitä, kapusimme luontotorniin ja bongailimme karpaloita. Kiire ei ollut oikeastaan mihinkään ja aamun nahkea herääminen ei painanut juuri siinä hetkessä. Ennemminkin sitä tunsi ehkä kiitollisuutta siitä, että tuli noustua ja lähdettyä.




Valkmusan rengasreitti, joka kulkee pääsääntöisesti pitkospuilla on vain 2,5 km pitkä, eli sopii hyvin tuollaiseen aamureippailuun. Suomaisema on karun kaunis ja erityisesti laskiessaan katseen alas, voi bongata suomaiseman monimuotoisuuden.

Kotipihaan kaartaessani totesin kellon olevan vasta kymmenen. Minullahan olisi koko päivä aikaa tehdä vaikka mitä.
















Kuva minusta: Katariina Tirkkonen

24.9.2019

Syksyinen Joogaretki Repovedelle

Kesän viimeinen Joogaretki on takanapäin ja vaikka näitä reissuja onkin kesässä vain kaksi, on molemmissa muisteltavaa pitkäksi aikaa. Heinäkuun Joogaretki osui kesän kuumimpaan viikonloppuun ja tuntui, että järvessä olisi voinut uida koko viikonlopun, eikä kylmyys päässyt iholle edes yöllä. Syksyn Joogaretki oli taas tunnelmallinen pimenevine iltoineen ja nuotiotulineen.




Pari viikkoa sitten kokoonnuimme Repovedellä Saarijärven sisääntulon edustalle energisellä naisporukalla. Osa oli ollut Joogaretkellä jo aiemminkin, osa pääsi kokemaan tämän ensimmäistä kertaa. Reitti Saarijärveltä Mustavuoren kodalle kulki kauniin Valkjärven reunaa myöten. Matkalla istahdimme hetkeksi rantakallioille ja suljimme silmämme. Annoimme metsän rauhan viedä arjen ja sen tuomat kiireet pois. Syksyn aurinkoinen, mutta jo kirpeän viileä ilma tuntui kasvoilla ja hetki hetkeltä tuntui helpommalta hengittää ja olla läsnä.



Viikonlopun säästä ei oikein osannut ottaa selvää, olisiko satanut vain paistanut, mutta onneksemme lauantai oli säiden puolesta aurinkoinen, joskin hieman tuulinen. Päivä kului ulkona joogaillen, luonnosta nauttien ja pihalla syöden. Syksyn Joogaretkellä ei ole onneksi kertaakaan ollut voimassa metsäpalovaroitusta ja mikäpä onkaan mukavampaa, kuin muiden joogatessa laitella valmiiksi tulet nuotioon ja valmistella ruokaa, jotta kaikki pääsisivät joogasta suoraan päivälliselle.




Hieman ennen auringonlaskua kävelimme Mustavuoren laelle ihastelemaan maisemia ja auringonlaskua. Ruska ei ollut vielä kunnolla alkanut, vaikka keltaista näkyi siellä täällä puiden latvoissa. Mustavuoren laella katselimme kaukana roikkuvia pilviä, jotka muodostivat pieniä saderintamia. Onneksi ne eivät tulleet kohti, vaan lipuivat kauempaa ohi.

Illalla auringon laskettua alkoi hetki, jota olin jo hetken ehtinyt odottaa; tähtien syttyminen taivaalle. Taivas oli täysin pilvetön ja yksi tähti toisensa jälkeen alkoi ilmestyä esiin. Pian niitä oli koko taivaankansi täynnä laiturilla istuskellessamme yläpuolellemme ilmaantui koko linnunrata. Täysikuu nousi pikkuhiljaa puiden takaa ja lopulta voitti kirkkaudessaan tähtien loisteen.



Aamu valkeni kauniin aamuruskon kannattelemana, mutta kuten sananlaskukin sanoo aamuruskon olevan se päivän pasko, osasimme mekin odottaa sateista päivää. Aamujoogan aikana alkoi muutama pisara ensin tipahdella taivaalta ja lopulta vettä tuli jo sen verran, että oli parempi siirtyä aamupalalle kodan suojaan.





Kotimatkalla poikkesimme Olhavanvuoren kautta. Onneksi olimme kaikki varustautuneet hyvin, eikä sade haitannut kulkemista. Itseasiassa jopa päinvastoin. Oli vaihteeksi jopa piristävää kulkea sateessa ja antaa pisaroiden valua pitkin nenänvartta. Kylmä ei päässyt tulemaan, koska olimme liikkeessä koko ajan.



Olemme perinteisesti tehneet kaksi Joogaretkeä kesän aikana, mutta kieltämättä puheissa on Katan kanssa ollut retken järjestäminen myös talvella. Näinköhän sellaiselle olisi lähtijöitä?

3. ja 5. kuva Katariinan ottamia

5.9.2019

Hei, hei elokuu

Otsikko ja kuvat ovat odottaneet jatkoa aina viime sunnuntaiaamusta asti. "Minä kirjoitan illalla". "Huomenna". "Huomenna". Aika on tuntunut taas kiitävän tällä viikolla normaalia nopeammin ja ilta on tullut kuin huomaamatta. Päivät täyttyvät töiden ja kotihommien lisäksi monista pienistä hoidettavista asioista, kuten auton huollosta, katsastuksesta, joogatuntien suunnittelusta.

Kotona perheen kanssa vietetty aika rajautuu aika pitkälle aamuihin, kun istumme miehen kanssa aamupalapöydässä keskustelemassa töihin liittyvistä asioista, lasten oivalluksista tai mitä koiria tuli vastaan aamulenkillä. Ihanan arkisia, mutta meille niin tärkeitä ja hauskoja puheenaiheita.

Illalla kotiin tullessa saan keittiönpöydän ääreen jälkikasvun. Tällä hetkellä päivän polttavia puheenaiheita ovat vanhemman neidin tuleva rippikoulu, mopokortin hankinta, tukioppilastyö ja mitä nyt 14-vuotiaan maailmassa milloinkin on tapahtunut. Nuoremman neidin mieltä painaa milloin koulukuvien valinta, move-testit ja ylipäätään kaikesta huolehtivana ihmistyyppinä milloin mikäkin ärsytys, epäoikeudenmukaisuus tai huoli muista. On iltoja, kun halaillaan koko ilta ja iltoja, kun kaverien seura onkin sitä parasta.



Elokuu oli kokonaisuudessaan vauhdikas kokonaisuus puutarha-alan töitä, ryhmäliikuntatuntien ohjaamista ja PT-töitä. Syyskuu tuo onneksi aikaa tasata tekemättä jääneitä juttuja ja ihan rehellisyyden nimissä jopa odotan jo vähän lokakuuta, jolloin pääsen jo hengähtämään paremmin ja kalenterin sivut ovat väljemmät.

Elokuun loppu tietää aina myös keventynyttä työmäärää, kun puutarha-alan sesonki päättyy. Vaikka tätä hetkeä joka vuosi jo vähän odottaakiin, tuntuu se silti samalla myös haikealta. Kun on neljä kuukautta tehnyt lähes taukoamatta töitä, on ihanaa heittää puutarhahanskat hetkeksi nurkkaan, mutta samalla jättää taakseen myös kesä ja sen tuoma energia.



Siinä missä keväällä ovat ihan parasta pidentyneet päivät ja aamut, kun ei olekaan enää pimeää, on näin alkusyksystä ihan parasta aamuisin se, kuinka valo taittuu eri kulmasta ja ulkona tuoksuu syksy. Aamujen kirpakka ilma yön jäljiltä, sumuiset aamut ja sen takaa pilkistävä aurinko, joka työntää säteitään sinnikkäästi sumuverhon läpi. Aamukaste kasvien lehdillä ja aavistus ruskasta. Vaikka on vielä ihanan lämmintä, kasvit vain tietävät, että on syksy ja aloittavat valmistautumisen talveen. Hidastavat kasvua, kypsyttävät satoa ja lopulta pudottavat lehtensä valmistautuakseen selviämään talvesta ja odottamaan taas seuraavaa kevättä.

Vuosi vuodelta tuntuu, että pääsen paremmin mukaan tähän samaan rytmiin luonnon kanssa. Kuinka kesällä tulee elettyä vähän enemmän ja kuinka syksyllä se on taas ihan ok hidastaa. Vaikka olisikin ihanaa pitää se kesän energia ja syke yllä läpi vuoden, taitaa se kuitenkin olla enemmän egon huutelua kuin osa luonnollista rytmiä.






23.8.2019

Se oikeastaan ihan tavallinen arkipäivä

Ihan tavallisena arkiaamuna istun aamukahvilla ja selailen padia; sääennuste, sähköposti, muutama uutinen, Facebook, Instagram. Avaan Netflixin ja aloitan sadannen kerran Eat Pray Loven. Se pyörii taustalla hörppiessäni kahvia ja täytellessäni sudokua. Katson kelloa ja totean, että aikaa voisi olla vaikka blogin kirjoittamiseen. Kesän kirjoitustauon jälkeen aluksi tuntui tahmealta aloittaa, mutta päästyäni alkuun tuntuu, että voisin istua näppäimistön ääressä aamusta iltaan. Jos vain olisi aikaa.



Kirjoittelen metsässä kävelyn tärkeydestä. Ihan arkisesta, itsestäänselvästä, mutta niin tärkeästä asiasta, jonka tulisi kuulua meidän jokaisen arkeen. Mietin samalla tulevaa syksyä ja asioita, joille on taas kohta aikaa; pidempiä metsälenkkejä, käsitöitä, leipomista, joogaa. Oikeastaan aika arkisia asioita nekin. Tulossa ei ole mitään suurta tai maata mullistavaa (ainakaan tietääkseni). Aivan kuin elämäni olisi juuri nyt rauhallisessa poukamassa, jossa käy silloin tällöin vain pieni tuulenvire ja satunnaisia sadekuuroja.



Ennen töitä poikkean Korian sillan alle ihailemaan Kymijokea ja totean, että sillan viereen on rakennettu pöytä ja penkit sekä luontopolulle vievät raput ja siellä olevat pikkusillat on tehty uudestaan. Olikohan vieressä olleilla asuntomessuilla osuutta asiaan vai olikohan vain juuri nyt oikea aika tehdä pieniä uudistuksia tänne. Hyvä juttu joka tapauksessa. Lisäsin tuon luontopolun to do-listalleni lähitulevaisuuteen.

Töihin ajellessani mietin orastavaa päänsärkyä, mutta en anna sille sen enempää ajatusta. Paitsi että se aika nopeasti laajeni koko pään kattavaksi kivuksi ja koko kropan hytinäksi. Jupisen mielessäni ja olisin enemmän kuin kiitollinen, jos tällaiset lenssut voisivat viikkoa ennen laittaa viestiä tulostaan vaikka sähköpostiini. "Teille on tulossa lähetys". Mutta ei, ne tulevat täysin ilmoittamatta ja suoraan puskista.



Oma kynnykseni jäädä pois töistä on savupiipun korkeudella ja pitkin hampain laitan viestiä illan jumppien tuurailutarpeista. Töistä kotiin tultuani piilouduin patjan ja peiton väliin. Mieli teki nopeasti tepposet ja uhriutumiseen meni alle kymmenen minuuttia. Miksi on niin helppo sanoa muille, että malta nyt sairastaa, mutta omalle kohdalle osuessaan se tuntuu vähintään epäoikeudenmukaiselta. Peiton alla ehdi miettiä kuinka epäreilua on olla flunssassa ja yrittäjä. Tästä olikin ovi auki mielen highwaylle ja pohdittua tuli yrittäjän verotus, kaikki vähänkään ikävät viime aikoina tapahtuneet asiat ja mitä näitä nyt on.

Huvittavaa sinänsä, koska kaikki kontrolli, mikä tapahtuu pääkopan ulkopuolella on jatkuvasti treenin alla. Organisointi, arjen pyörittäminen, tilanteiden muuttuminen, rajojen asettaminen. Mutta kun kyse on oman mielen kontrollista, ei tarvita kovinkaan kummoisia, kun homma lähtee helposti syöksyyn. Omien ajatusten hallinta yllättävissä tilanteissa on haasteellista, oli kyse sitten isosta tai pienestä muuttujasta. Mielessä kävi joogan määritelmä mielen liikkeiden pysäyttämisestä ja ajattelin, kuinka kaukana olen vielä tuosta maailmasta. Ehkä tämä pieni lenssu oli taas hyvä muistutus siitä, että harjoitus tekee mestarin tässäkin ja mielen hallinta vaatii vielä paljon treeniä.



21.8.2019

Harvoin metsäkävelyt hukkaan menevät

Oma puutarha, kuorikatteen sekä kivien kantelu pitkin pihaa on vienyt aikaa sen verran, että en ole malttanut edes metsäretkille lähteä. Pienen poikkeuksen tein kuitenkin eilen aamulla, kun nappasin kameran mukaan ja kävin tekemässä pienen, puolen tunnin kävelyn Mustila Arboretumissa ennen töitä.

Vaikka tiedänkin metsässä liikkumisen laskevan stressitasoja ja nostavan mielialaa, niin silti se vain painuu hieman taka-alalle muiden asioiden kiilatessa väliin. Ei sillä, että puutarhanhoito olisi jotenkin stressiä lisäävää, päinvastoin, mutta kyllä metsällä ja siellä liikkumisella on kuitenkin aivan oma paikkansa palautumisessa ja sykkeiden laskussa.



Jopa tällaiset puolen tunnin kävelyt piristävät mieltä kummasti. Vaikka metsässä viihtyisi useammankin tunnin ihan helposti, niin aina se ei ole vain ajankäytöllisesti mahdollista. Ja ehkä tällaiset usein tehdyt pikkulenkit voisivatkin olla pitkällä aikavälillä jopa tehokkaampia, kuin silloin tällöin tehdyt pidemmät lenkit.




Metsässä huomaa syksyn tulemisen jo selvästi. Sateen jäljiltä kosteat metsäpolut painuvat mukavasti kengän alla ja metsän raikas tuoksu tulee vastaan jo heti metsään mentäessä. Ensimmäiset lehdet puissa alkavat saada jo ruskan sävyjä ja ainakin oma mieleni vaeltaa jo sienikauteen. Ehkä näiden sateiden mukana nousevat viimeistään nyt kanttarellit ja sitten joskus syyskuulla suppilovahverot.



Pitäisikö ottaa omalle to do -listalle opetella vaikka yksi uusi syötävä sieni vuodessa? Toki tunnen muutaman muunkin syötävän sienen noiden kahden mainitsemani lisäksi, mutta veikkaan, että monen hyvän sienen ohi olen kulkenut nokka pystyssä.



Metsässä kävellessäni huomaan myös ajatusten sekä laukkaavan että jäsentyvän kuin itsestään omille paikoilleen. Uusia ideoita pulpahtelee mieleen ja ne vanhat, hieman sekaisin siellä olevat saavat omat paikkansa, kuin palapelissä. Metsäkävelyn jälkeen arkikin tuntuu aavistuksen helpommalta.