24.8.2018

Ajasta ja ajattomuudesta

Muistan aikanaan miettineeni, miksi tuntemani yrittäjänä toimivat ihmiset lähtivät aina lomallaan pois kotoa. Itse nautin silloin lomilla suunnattomasti kotona olemisesta, puutarhanhoidosta ja joutilaisuudesta. Ja niin nauttisin nytkin, mutta kyllä se on myönnettävä, että omista arjen ja työn rutiineista pääsee parhaiten irti, kun oikeasti lähtee pois kotoa. Ja jättää kalenterin kotiin.

Lomalla parasta on aikatauluttomuus ja se, että voi suht huoletta unohtaa kellon katsomisen. Nyt taas arjen pyörähdettyä käyntiin täyttyy kalenteri aika tiukkaan aamusta iltaan töiden ja kodin pyörittämisen lisäksi loputtomilta tuntuvista to do-listoista. Päivän päätyttyä kirjoittelen vielä ajatuksia paperille, jotta minun ei tarvitsisi pyöritellä niitä mielessäni, vaan voisin antaa pääkopan olla. Toki sinne singahtaa tuon tyhjentämisen jälkeen uusia ajatuksia, joihin on kätevää käyttää aikaa hieman enemmänkin. Kuten nyt vaikka eilen illalla googlettelemani ajatus "onko kuussa oikeasti käyty?"

 Mutta siihen loman aikatauluttomuuteen. Mielestäni lomassa parhaimman lomantunnun saa sillä, että aikataulut ovat niin väljät, että kovinkaan monessa paikassa ei tarvitse olla mihinkään tiettyyn aikaan. Aamulla voi päättää tehdä jotain tai olla tekemättä. Tai päättää olla tekemättä ja tuleekin tehneeksi enemmän kuin oli suunnitellut.

Minua huvittaa vieläkin Italian lomallamme tämä päivä, josta nämä kuvatkin ovat. Kuinka olin aamulla uhonnut, että tänään en tee mitään, paitsi käyn aamulla lenkillä ja sitten makaan uima-altaalla loppupäivän. Päivä kuitenkin eskaloitui "pieneen" kävelylenkkiin, jonka pituudeksi tuli noin 27 km. Tarkoituksena oli käydä hakemassa yksi geokätkö ja ohjelman mukaan kätkölle oli matkaa n. 6 km. Linnuntietä pitkin. Lähtiessämme en ihan osannut arvioida kokonaismatkaa teitä pitkin, mutta kyllä siitä kieltämättä tuli unohtumaton aamulenkki, josta palasimme kello neljän pintaan iltapäivällä.

Mutta tämähän lomassa onkin juuri parasta. Kun ei ole mitään väliä, kestääkö lenkki tunnin vai kahdeksan. Luenko kirjasta yhden sivun vai koko kirjan. Täytänkö päiväni kaikella mahdollisella tekemisellä vai löydänkö itseni vielä iltapäivästä pyjamasta. Ajattomuus tuo ainakin itselleni sen vapauden, jonka tarvitsen lomallani.


23.8.2018

Syksy saa tulla

Kuinka paljon voikaan nauttia yksinolosta? Kun muu perhe on töissä tai koulussa ja itse istun vapaata aamupäivää viettämässä kotona. Vieressä on kahvikuppi ja katselen ulkona viilennyttä ilmaa. Puutarha alkaa olla vaiheessa, kun sieltä korjataan satoa ja keräillään tavaroita pikkuhiljaa varastoon odottamaan ensi kesää.

Samalla hengähdän syvään muistellen tätä elokuuta, joka on ollut kieltämättä tapahtumarikas. Kuukausi alkoi Pilatesfunc-koulutuksella ja jatkossa vedän tunteja tiistai-iltaisin Kuntokeskus Ykkösellä. Sunnuntaina koulutuksesta palattuani purin vain kassin, pistin pyykinpesukoneen laulamaan ja pakkasin matkalaukun, koska uusi reissu odotti heti seuraavana päivänä.


Elokuun ensimmäinen viikko kului Italiassa, Umbriassa, josta olimme vuokranneet kahden ystäväpariskunnan kanssa talon. Ja varsinkin näin kesän taittuessa jo hieman viileämpiin ilmoihin, en voi kuin lämmöllä muistella tätä ihanaa viikkoa. Viimeisen päivän lomasta vietimme Roomassa, koska lentomme lähti niin aikaisin aamulla ja matkaa Umbertidestä oli kuitenkin aika lailla.


Reissun jälkeen ehdin olla muutaman päivän töissä, ennenkuin viime loppuviikko meni FuncyFamilyn kesäretriitillä Haapsalussa, Virossa. Reissu oli ihana sekoitus jumppaa, joogaa, ystäviä, rentoutumista ja hengailua. Kamera on täynnä kuvia näistä kaikista reissuista ja kunhan taas maltan istua koneen ääreen, puran näitäkin reissuja vielä enemmän.


Mennyt kesä on ollut kyllä aivan ihana mielettömän pitkine lämpöaaltoineen, joka tuo ainakin omaan päähäni sellaisen mukavan huolettomuuden ja tunteen, että tulee elettyä vähän enemmän. Ilmojen viilentyessä tekeekin jo mieli hieman hidastaa ja palata omien arkirutiinien pariin. Kesä toi sen ihanan huolettomuuden lisäksi myös tunteita, joiden prosessoimiseen meni hieman pidempään, ennenkuin kelat ns. loksahtivat kohdilleen viime viikonloppuna.

Ymmärsin taas kevään kiireissä kadottaneeni pienen, mutta tärkeän osan itsestäni; mielipiteeni. Kun kiire vyöryy päälle, huomaan itse vältteleväni draamaa ja erimielisyyksiä ihan viimeiseen asti. Ei sillä, että kaipaisin draamaa elämääni muutenkaan, mutta pitämällä kaiken ympärillä olevan elämäni mahdollisimman hajuttomana ja mauttomana, sain tilaa muille hoidettaville asioille. Kesällä kiireen mentyä huomasin pikkuhiljaa, että jäin väistelemään monia tilanteita, niin hyviä kuin huonoja ja toimin sovittelijana vähän joka asiassa. Olo oli kuin lapasella. Jos olisin voinut valita, olisin vain halunnut kääriytyä omaan pieneen yksiööni, hoitaa omat asiani ja sulkea kaiken muun tapahtuvan täysin ulkopuolelle saavuttamattomiin.

Syksyltä odotan eniten rutiineita ja sitä ihanan harmaata arkea, jota elämäksi kutsutaan. Toivon sen olevan aika ajoin jopa tylsää ja kaavoihin kangistunutta. Pimeneviä iltoja ja jopa vähän sitä ihon alle menevää ankeutta. Aikaa ladata akkuja, kääriytyä sohvan nurkkaan ja jossain vaiheessa odottaa jo malttamattomana ensi kesää ja valoa. Kuulosta juuri minunnäköiseltäni arjelta.


13.8.2018

Rooma yhdessä päivässä

Maanantaiaamu ja istun aamukahvilla keittiönpöydän ääressä. Aurinko taittaa sateen jälkeen sävyt vahvoina puutarhaan samalla kun nautin hiljaisesta aamuhetkestä. Selailen kuvia viime viikolta ja tuntuu vähintään absurdilta ajatukselta, että vajaa viikko sitten oikeasti olin näissä kuvien maisemissa ja tunnelmissa.

Muutaman tunnin pyörähdys Roomassa oli jopa hieman epätodellinen. Suuri osa kaupungin nähtävyyksistä on niin pienellä alueella, että ne on vaivatta nähty kävellen yhdessä päivässä; Colosseum, Forum Romanum, Pantheon, Fontana di Trevi, Espanjalaiset portaat... Nähtävää ja historiaa tuosta kaupungista ei puutu.

Katuja kävellessäni mietin, miltä tuntuisi asua ja elää Roomassa. Mitä jos vaikka tuo ikkuna olisi minun kotini keittiönikkuna, jos tuo olisi se ovi, josta kuljen päivittäin ulos, lähden töihin, kauppaan, ehkä iltaisin nauttimaan kaupungin tunnelmasta? Asuisinko yksin, olisiko minulla perhettä? Olenko nähnyt elokuvan Eat, Pray, Love liian monta kertaa?

Se ajatus, että joku tai oikeastaan todella monet jotkut elävät arkeaan näin, on itselleni todella kaukainen ajatus. Siinä missä suurkaupungissa asuminen on juuri se oikea valinta joillekin, on se minulle kaukana siitä. Nautin tilasta ja luonnosta, ruuhkattomuudesta ja siitä, että ovesta ulos astuessani ympärilläni on puita ja vihreää, hiljaisuutta ja luonnon ääniä.


Voisin kyllä istua pitkiäkin aikoja kahvilassa katsellen kaupungin vilinää, sanoittaa mielessäni ohikulkeville ihmisille heidän elämäntarinoitaan. Mietin, mikä on saanut sen ruokapaikassa olleen nuoren venäläistytön saapumaan Roomaan ja työskentelemään ravintolassa lähellä Fontana di Treviä? Onko se välietappi hänen unelmiinsa? Mahdollisuus toteuttaa tulevaisuuden haaveitaan rahoittamalla elämänsä ravintolatyöntekijänä Roomassa? Mitä hän tekee töistä päästyään?

Näissä ajatuksissa sitä tuntee itsensä jotenkin pieneksi ja jopa ulkopuoliseksi. Minä, joka on tullut vain muutaman tunnin visiitille paikkaan, joka on jonkun toisen arki.


Ja kuitenkin tässä aamukahvia hörppiessäni tunnen itseni todella onnelliseksi omista valinnoista. Siitä, että en asu Roomassa. Kaupungissa, jonne niin monet lomallaan haluavat lähteä. Ei, minä olen oikein onnellinen Kuusankoskella, jonne varmasti aika harva haluaa lomallaan lähteä. Mutta hyvä niin. Onneksi on kiva käydä ja kokea. Ja lopulta palata sinne, missä on hyvä olla ja asua.


11.8.2018

Lomalla

Kun kaksi viikoa sitten keskiviikkona töistä lähtiessäni työkaverini toivotti minulle hauskaa lomaa, piti oikein pysähtyä, kääntyä ympäri ja todeta täydestä sydämestä, että kiitos. Se tuntui jostain syystä yllättävän hyvältä. Näin yrittäjänä lomalle lähteminen on ollut aika ns. yksinäistä puuhaa ja se on tapahtunut asteittain. Ensin pitkiä työpäiviä, jotta loma on ylipäätään mahdollinen, sitten pientä hidastamista ja lopulta, kun kaikki työ on tehty, on voinut todeta, että nyt se loma taisi sitten alkaa.

Kaksi viikkoa!


Loma alkoi reissulla Italiaan ja vaikka otinkin tietokoneen matkaan mukaan ja suunnittelin kirjoittavani reissusta jo paikan päällä niin totuushan oli se, että koneen avasin tasan kerran, kun siirsin kameran muistikortilta kuvia koneelle.

Olin odottanut, että lomalla minulla tulisi tarve kirjoittaa ja näin jo itseni istumassa vuokraamamme talon terassilla kirjoittamassa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, vieressäni lasi kylmää valkoviiniä. Mutta ei. Tämä ei ollut sellainen reissu ollenkaan, että mieli olisi vapautunut kirjoittamisen luovaan moodiin.



Tällä lomalla olin täysin läsnä, nautin ihmisten seurasta, vetäydyin omiin oloihini päiväunille tai lukemaan kirjaa, jos siltä tuntui. Annoin aikaani muille aivan eri tavalla, kuin arjessa. Havainnoin ja kuuntelin. Löysäsin arjen rajoja lasten kanssa. Seurasin, mitä tapahtuu. Reissu oli tässä suhteessa ihana, rentouttava ja myös opettava.

Pikkuhiljaa meillä palaillaan taas arkeen. Mies lähti takaisin töihin heti Italiasta palattuamme, lapset aloittivat koulun torstaina ja itse palaan työn ääreen maanantaina. Syksy on vielä kaukainen käsite, mutta myönnettävä se on, että kesää alkaa olla jo enemmän takana kuin edessä. Loma oli kuitenkin tervetullut ajanjakso katkaisemaan kiirettä rankan kevään jälkeen. Syksyä vasten taas moni asia on vielä auki ja vaikka täysin en saanut palikoita järjestykseen vielä lomallakaan, olen ainakin hieman valmiimpi ottamaan alkavaa arkea taas vastaan.