26.7.2018

Lähempänä vai kauempana?

Monesti parhaat ideat tulevat silloin, kun mielellä ei ole muuta tekemistä. Ne vain pompsahtavat jostain syvältä ja jos niistä vain ymmärtää napata kiinni, ovat ne useimmiten pitämisen ja toteuttamisen arvoisia. Itselläni näitä hokauksia tapahtuu nykyään eniten joko joogamatolla tai lenkkipolulla. Tilanteessa, jossa mieli rauhoittuu, eikä voi olla muuta kuin läsnä siinä hetkessä. Joogamatolla sekä juoksulenkillä täytyy kuitenkin keskittyä suorittavaan liikkeeseen ja oman kehon kontrolliin. Tällöin mieli saa vaellella vapaasti ja välillä tosiaan syntyy ihan niitä toteuttamiskelpoisiakin ideoita.


Minä olen hieman viime talven ja kevään aika kipuillut juoksemisen kanssa. Tai lähinnä sen säännölliseksi saamisen kanssa. Ymmärrän tietenkin realiteetit, että harva muutos ei tapahdu nopeasti, varsinkin jos elämä on jo täynnä kaikkea muuta. Muutoksia ei silloin tehdä hetkessä, kun se käytännössä tarkoittaisi sitä, että jostain olisi vain luovuttava saadakseen jotain uutta tilalle.

Nyt kesän mittaan hieman töitä vähennettyäni ja antaessani tilaa useammallekin to do-listalla olleelle ajatukselle, olen saanut myös juoksua säännöllisemmäksi. Samalla olen napannut kiinni juoksulenkillä syntyneestä ajatuksesta siitä, että jos minulla on tavoite, olenko illalla askeleen lähempänä vai kauempana tätä tavoitetta. Minusta tämä hyvinkin yksinkertainen ajatus on ollut aika loistava.


Se ei tietenkään tarkoita sitä, että joka päivä pitäisi kaikki asiat priorisoida ajatellen vain yhtä tavoitetta. Ei tietenkään. Tulee päiviä, kun illalla mietin, että tämä päivä ei nyt mennyt ihan putkeen, mutta huomenna paremmin. Silti tämä ajatus mielessäni pyrin pitkällä aikavälillä siihen, että teen parhaani sen tavoitteen eteen, jonka olen itselleni luonut.


Tämä ajatus on ainakin omalla kohdallani vähentänyt myös sitä kuuluisaa sitku-ajattelua ja saanut minut nauttimaan myös matkasta. Jos nyt otetaan esimerkkinä  juoksun lisääminen omaan treenaamiseen. Tietenkään joka päivä en voi käydä juoksemassa ja joskus jopa niinä päivinä, kun olen suunnitellut meneväni juoksemaan, tapahtuu "jotain", enkä menekään. Tämä ei kuitenkaan poislue sitä, ettenkö voisi olla illalla lähempänä tavoitettani, kuin kauempana. Jos syystä tai toisesta en pääsekään juoksemaan, voin silti tehdä päivässäni valintojani, jotka edesauttavat tavoitteeseen pääsyä. Esimerkiksi voin syödä vähän järkevämmin, mennä nukkumaan vähän aiemmin, tehdä hieman parempia valintoja, jotta juoksu kulkisi paremmin.


Sama ajatusmalli pätee tietenkin lähes kaikkeen, missä on joku tavoite. Kun jokainen aamu antaa edes ajatuksen omalle tavoitteelle ja sille, onko illalla päivää lähempänä vai kauempana omasta tavoitteestaan, alkaa todennäköisesti tapahtua. Näin tulee päivittäin tehtyä edes jotain oman tavoitteensa eteen ja pienistä puroistahan ne suuremmatkin joet syntyvät.

24.7.2018

Uusi harrastus

Olenhan minä siitä kuullut ja monet tuttunikin tätä harrastavat, mutta jostain syystä en vain ole tullut perehtyneeksi ko. lajiin. Muutama viikko sitten lapsuudenystäväni ollessa meillä kylässä lastensa kanssa kävimme iltakävelyllä ja katselin vähän sivusta, kun hän aivan innosta puhkuen kaiveli puhelimensa esiin ja kertoi minulle geokätköilyn hienoudesta. No siinä minäkin sitten iltavilakoilla rämmin hetken bussipysäkin takaisessa metsässä kurkkimassa puihin ja puskiin, jos sieltä löytyisi jonkinnäköinen kätkö. Ja löytyihän sieltä.


Seuraavana aamuna kävimme lenkkipolulla aamukävelyllä ja matkalta löytyi useampikin kätkö. Viimeistään tässä vaiheessa omatkin lamput syttyivät ja mietin, kuinka kätevää olisi näitä kätköjä etsiä vaikka juoksulenkin lomassa. Tai kun veimme lapset Tykkimäkeen ja itse lähdimme kävelemään metsään kätköjen perään. Kuinka oivaa ajankulua, kun huvipuistoilu ei kuitenkaan varsinaisesti ole se minun juttuni.

Koukutus oli tämän viikonlopun jälkeen valmis ja latasin puhelimelleni sovelluksen, jossa näkyy kaikkien kätköjen sijaintipaikat. Osa kätköistä on helpostikin löydettävissä, mutta osaan olen jo ehtinyt vetää vesiperän. Hieman kilpailuhenkisenä ihmisenä tämä on ollut kieltämättä vähän kova paikka (hahhah). Lisäksi arvostan todella luovia vihjeitä ja piilopaikkoja. Monet ovat olleet hyvinkin kekseliäitä.

Toistaiseksi olen saanut tästä harrastuksesta vasta pintaraapaisun, mutta henkisesti olen jo syvällä. Ei ole sellaista paikkaa, jossa en edes hetkeksi kaivelisi puhelinta ja avaisi geocaching-sovellusta. Ihan vain tarkistaakseni, josko lähistöllä olisi noudettavissa oleva kätkö.


22.7.2018

Keskikesän joogaretki

Saarijärven parkkipaikalla joogaretkeläisiä odotellessamme mietimme, mikäköhän mahtaisi olla vallitseva sää viikonlopullemme. Viime kesänä täydenkuun joogaretkellä viikonloppu oli kesän lämpimin ja täysikuu nousi puiden takaa vaikuttavana. Sää oli aivan täydellinen. Syksyisellä joogaretkellä aurinko paistoi läpi retken ja yö oli niin kirkas, että laiturilla maatessamme pääsimme ihailemaan linnunrataa.

Nyt näytti kuitenkin siltä, että sää ei oikein osannut päättää, sataisiko vai paistaisiko. Vaikka tietenkin tämä on loppupeleissä vain asenne- ja varustelukysymys, toivoisi silti tällaisille retkille hyvää säätä, koska aktiviteeteista suurin osa tapahtuu ulkoilmassa.

Saarijärven parkkipaikalta kävelimme Mustavuoren kodalle. Matkalla istahdimme kallioille hetkeksi huilaamaan ja päästämään irti. Retken teemana oli luontoonkin juuri sillä hetkellä sopiva kasvun aika, joka luonnollisestikin lähtee siitä ajatuksesta, että jostain on luovuttava, että uudet ovet taas avautuvat ja jotain saa tilalle. Tämä voi tarkoittaa tietenkin jotain pienempää tai suurempaa. Joskus jopa ne pienimmätkin ajatukset alkavat kasvaa ja viedä juurikin sinne paremmille poluille, jossa on helpompi hengittää ja olla.

Kasvun aika voi merkitä melkein mitä vain, riippuen henkilön omasta elämäntilanteesta ja ajatusmaailmasta. Monen työ ja elämä ylipäätään voi olla hyvin hektistä ja aikataulutettua. Tällöin metsään lähtemisellä, luontoon, ilmoihin sekä jonkun toisen tekemiin aikatauluihin sopueutuminen voi olla juurikin sitä, mitä oma minä tarvitsee. Pientä heittäytymistä ja huomioita siitä, että mitään pahaa ei tapahdukaan, vaikka itselaatimat aikataulut heittäisikin hetkeksi nurkkaan. Päinvastoin, mieli päästää irti kiireestä ja pian huomaa "kasvun ajan" merkityksen.

Perille päästyämme Katariina veti joogailuhetken minun valmistellessa päivällistä. Pieniä haasteita asetti kuivuus ja metsäpalovaroitukset. Ruuat piti suunnitella niin, että mahdollisesti ainut tuli, jonka saattoi tehdä, oli kodan kaminassa. Onneksi kesä ja uusi, tuore satokausi piti huolta siitä, että maukkaita vaihtoehtoja löytyi.



Illemmalla lähdimme vielä kipuamaan Mustavuorelle, josta avautuu mahtavat maisemat pitkälle yli Repoveden. Sateen jälkeen auringon paistaessa kallioille satanut vesi muodosti vesihuurun. Ilma oli raikas ja ilta aurinkoinen. Täydellinen ilma kallioille istumiselle ja meditoinnille.


Juuri tällaisissa hetkissä pysähtyy itsekin miettimään, kuinka onnekas sitä onkaan, että on aikanaan uskaltanut hypätä pois oravanpyörästä kokeillakseen juuri niitä asioita, joita on halunnut työkseen tehdä. Kaikki ratkaisut eivät tietenkään ole menneet täysin maaliin, mutta ihan jokainen kokemus ja eletty hetki on vienyt minua kuitenkin juuri oikeaan suuntaan. Irtipäästämistä ja kasvun aikaa. Ja niitä hetkiä, kun tuntee olevansa juuri siellä, missä pitääkin.

Iltapalan ja yoga nidran jälkeen kaivauduimme jokainen omaan makuupussiimme. Osa meistä oli valinnut kodan sijaan ulkomajoituksen, kuka teltan ja kuka riippumaton. Itse olen niin koukussa tuohon riippumattoon, sen mukavuuteen ja helppouteen, ettei muut vaihtoehdot oikeastaan olleet edes vaihtoehtoja.

Sunnuntaiaamu aukeni aurinkoisena. Aamun herättelevän joogan ja aamupalan jälkeen pakkailimme rinkkamme ja suunnistimme kohti Olhavanvuorta ja siitä pieniä polkuja myöten kohti Saarijärven parkkipaikkaa. Olhavanvuoren rinnettä kivutessamme syke nousi mukavasti ja laella taas istahdimme hetkeksi omiin ajatuksiimme. Nautimme vielä hetken luontokuplasta ennen parkkipaikalle saapumista.

Tästä viimeisimmästä retkestä voit käydä lukemassa myös Lauran kirjoittaman, hieman toisesta tulokulmasta tehdyn jutun, retkestä. Kiitos Laura!


Eilen istuimme taas alas Katariinan kanssa suunnittelemaan uutta retkeä. Tällä kertaa retki suuntautuu toiselle puolelle Repovettä Määkijän kodalle. Ilmassakin on silloin jo varmasti enemmän syksyn tuntua ja kirpeyttä.

Samalla istumalla rakentelimme meidän Joogaretkelle myös omat FB- ja Instagramsivut. Instasta löydät meidät nimellä @joogaretki ja Facebookista meidät löytää haulla Joogaretki. Facesivuille jaoimme jo jokaisesta retkestä aimo annoksen kuvia ja tunnelmia.



17.7.2018

Kello 6.50

Kello on 6.50, kun painan ulko-oven kiinni. Aamun viileys tuntuu vielä iholla. Päivästä on kuitenkin tulossa lämmin. Kävelen parisataa metriä ja laitan sykemittarin päälle. Askel lähtee kevyeen juoksuun ja sykkeet pysyvät mukavan alhaisina. Pari ensimmäistä kilometriä kroppa heräilee. Juoksu on hieman tahmeaa, mutta tiedän jo kokemuksesta, että kunhan koneet käynnistyvät, alkaa kroppakin tottua juoksumoodiin.

Tällä kertaa jätin kuulokkeet kotiin ja mukaan otin vain puhelimen ja lyijykynän. Alkumatkasta pelästyn tien varressa olevasta aidasta lehahtavia lintuja. Syke pompsahtaa hetkeksi uusille kymmenille, mutta palaa onneksi takaisin. Huomaan laittaneeni paidan väärinpäin ja minua huvittaa ensimmäinen ajatukseni "Taas". Olen viime viikkojen aikana joutunut kääntelemään paitoja ja housuja oikeinpäin useampaankin otteeseen. En tiedä, mistä tämä kertoo, vai kertooko mistään. Ehkä pitäisi ostaa sellaisia kääntövaatteita, niin eivät saumat ja muut laput heiluisi paljastamassa huolimatonta pukeutumistani.

Reilun parin kilometrin päässä poikkean hieman tutulta juoksureitiltä. Vaikka olen juossut tätä samaa tienviertä lukemattomat kerrat, huomaan vasta nyt tien vieressä olevan polun. Ja senkin täysin siitä syystä, että puhelimeeni on ladattu sovellus, joka kertoo geokätköjen paikan. Reilu viikko sitten ystäväni perehdytti minut tähän maailmaan ja koukutus oli valmis. Olen tietenkin kuullut geokätköilystä aiemminkin, mutta en ole ajatukseen tarttunut sen kummemmin. Nyt olen kuitenkin jo useammalla aamulenkillä käynyt nappaamassa kätkön haltuun ja samalla tullut löytäneeksi täysin tutuilta huudeilta aivan uusia paikkoja.

Kätkö löytyy helposti ja nappaan samalla pysähdyksellä muutaman kuvan. Jatkan lenkkiä. Olen jakanut mielessäni lenkin neljään osaan, joista olen juuri juossut ensimmäisen. Matkalla tulee vastaan koiranulkoiluttajia ja mietin, että miksi ihmeessä niin moni pitää koiraa pitkässä hihnassa, kun vastaan tulee juoksija tai pyöräilijä? Ei ole sen yksi eikä kaksi kertaa, kun koira on singahtanut juuri kohdalla lähemmäs. Ei siksi, että se olisi ollut vihainen tai pelkäisin koiria, mutta joka kerta se silti pelästyttää. Vaikka otankin aina tien toisen laidan, ei se aina poista sitä, etteikö koira pidemmässä hihnassa yltäisi luokseni. Koiran pitäminen lähellä edes sen pienen hetken olisi kuitenkin ulkoiluttajalta kohtelias ele.

Kolmannella pätkällä on hieman enemmän ylämäkeä. Ei jyrkkiä, mutta sitäkin pidempiä nousuja. Sykkeet alkavat nousta ja otan muutaman kävelyaskeleen. Kroppa tuntuu muutenkin vähän tahmealta ja mieli tekisi juosta asfaltin sijaan pehmeämmällä alustalla. Mietin, että voi kunpa voisin luikahtaa tästä lenkiltä tuolle läheiselle pururadalle. Heti ajatuksen jälkeen heitän itselleni henkiset facepalmit ja naurahdan, että niinpä, ehkä minä tosiaan voin. Miksi sitä edes tuli ajateltua, että pitäisi pitää kiinni suunnittelemastaan lenkistä. Reitti ei ole yhtään se lyhyempi, mutta mukavampi jalalle.

Lenkkipolun varrella katselen kukkivia mesiangervoja ja mietin, josko niitä tulisi poimimaan ja kokeilisi kerran talteen nappaamaani mesiangervojäätelön ohjetta. Tosin tällä hetkellä oma puutarha tuottaa satoa melkein enemmän kuin jaksan syödä tai korjata. Jätän ajatuksen kuitenkin hautumaan.

Kotitiellä otan vielä pienen loppukirin. Lenkki on ollut hieman tahmea, mutta kotiovella olen silti onnellinen, että tuli lähdettyä. Matkaa tuli taitettua noin 8 km ja sykemittarin kello näyttää ajaksi 51 minuuttia. Rehellisesti en muista koskaan lenkin jälkeen sanoneeni, että harmi kun tuli lähdettyä.


16.7.2018

Parasta juuri nyt

Ihanaa, kun helteet palasivat. Vaikka en olekaan niitä ihmisiä, jotka pakkaavat kassit ja eväskorit matkaan ja lähtevät rannalle viettämään kesäpäivää, olen kuitenkin sitä mieltä, että ainakin oman puutarhan tuunailu tällaisella säällä on hieman liikaa. Muutama taimi odottaa istuttamista, kasvihuone räjähtää käsiin ja rikkaruohot pitävät juhliaan sateiden jälkeen. Mutta ei, ei tällaisilla helteillä.

Sisälläkään ei oikein viitsisi näin kauniilla ilmalla istua, joten pienen viestittelyn jälkeen pistin eilen SUP-laudan auton takakonttiin ja suunnistimme ystäväni kanssa järvelle. Suppailu kuuluu niihin harrastuksiin joiden kohdalla voisi sanoa, että miksi tajuan tämän(kin) hienouden vasta nyt?


Kuinka siistiä on lähteä melomaan ja katsastamaan lähisaaria todetakseen, minkälaisia aarteita ne sisään kätkevätkään. On "salaisia" poukamia, pieniä hiekkarantoja, koskematonta kasvillisuutta ja omaa rauhaa.

Kiire häviää jonnekin ja makailemme tuulettomassa poukamassa tovin jos toisenkin. Höpöttelemme kaikkea turhanpäiväistä ja nauramme mitä tyhmemmille jutuille. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan ja mielen täyttää sopiva tyhjyys. Kiire on täysin tuntematon käsite.


Mietin siinä laudalla maatessani, että vaikka välillä on mukavaa lähteä reissuun pois näistä arkisista kuvioista, niin en kyllä oikeasti osaa sanoa, voiko tällaisia hetkiä ja kiireettömyyttä kuitenkaan tavoittaa samalla tavalla kaukana, kuin lähellä. Oman mieleni rauhoittaa kuitenkin ehkä parhaiten suomalainen luonto.

Silmät sulkiessani tiedän olevani keskellä järveä, joka tuntuu minulle turvalliselta elementiltä. Kuulen lokkien huudon ja jossain kaukana menee moottorivene. Aurinko menee hetkittäin pilveen ja kuulemme jopa ukkosen jyrähdyksen. Se on onneksi niin kaukana, että voimme jatkaa rauhassa toimettomuutta.

Suomen luonto tuntuu aina tutulta, vaikka paikassa olisi ensimmäistä kertaa. Rantautuessamme pieneen saareen tuntuu turvalliselta kahlata rantavedessä ja upottaa jalat kuumaan rantahiekkaan. Nousta kalliolle ja hyppiä kiveltä toiselle paljain jaloin. Kaikki tuntuu kovin kotoisalta ja turvalliselta.


Illalla kotiin ajellessa tunnen, kuinka aurinko on tehnyt tehtävänsä ja olen saanut ison annoksen D-vitamiinia sen lisäksi, että iho on ottanut väriä. Mieli on levollinen ja vaikka tiedostan uuden viikon alkavan arjen pyörityksineen, koitan työntää ne vielä hetkeksi pois mielestä. Manana.


14.7.2018

Tallinnan kattojen yllä

Istun keittiössä aamukahvilla. Takana on parin päivän miniloma Tallinnassa. Takana on myös aika tiukka putki töitä ja nyt on aika ja mahdollisuus hieman hidastaa ja heittää vapaalle. Mieli meinaa tehdä tepposia, kun kyse on rennosta olemisesta enemmän kuin päivän verran. Mieli alkaa tuottaa ajatuksia, että onko tämä tällainen nautiskelu oikein, onko sinulla nyt ihan varmasti varaa tähän, niin taloudellisesti kuin ajallisesti? Pitäisikö kuitenkin jarrutella? Jättää ostamatta? Tehdä vähän enemmän töitä?

Koko yrittäjäurani aikana olen tuntenut hieman huonoa omaatuntoa lomailusta. Jos loma mielletään esimerkiksi vaikka vähintään kahden viikon yhtämittaiseksi pätkäksi aikaa, kun ei tehdä töitä, olen pitänyt lomaa viimeksi kaksi vuotta sitten. Muille suon loman enemmän kuin mielelläni, mutta omalla kohdallani jo muutaman päivän poissaolo työmoodista tuntuu kummalliselta.

Miniloma oli enemmän kuin tervetullut irtiotto arkeen. Viime viikolla juttelin mummin kanssa puhelimessa ja hän pohti vaihtoehtoja lasten kanssa reissaamisesta Tallinnaan. Siinä jutustellessani muistin, että minullahan on itsellänikin muutama päivä vapaata ja suunnitelma sai nopeasti yhden lisähenkilön matkalle mukaan. Varasin meille laivaliput ja huoneiston Tallinnasta yhdeksi yöksi samana iltana.

Tallinna on siitä mukava matkakohde, että matkustamiseen ei mene liikaa aikaa, kaupunki on sopivan kokoinen ja tunnelma kuitenkin sellainen, että tuntee olevansa jossain muualla kuin kotiseuduilla. Tallinnan pieniä katuja, mukulakiviä ja toisiinsa kiinni rakennettuja taloja ei ainakaan täältä meidän kulmilta löydy. Värien käyttö ja kaupunkien tunnelma tuo mieleen kaupungit Keski-Euroopassa.


Majoittumiseen löytyy myös vaihtoehtoja laidasta laitaan perinteisestä hotellihuoneesta ihan omaan huoneistoon. Itse olen todennut parhaaksi vaihtoehdoksi tämän ikäisten lasten kanssa matkustaessa varata majoituksen, jossa jokaisella on tilaa olla. Teini-ikäinen ainakin kaipaa paikkaa, jonne vetäytyä kännykän ja omien ajatusten kanssa. Ja vaikka nuorempi painos tuntuukin ottavan kaiken ajan ja energian irti äidistä, joka on kerrankin paikalla 24/7, tykkää hänkin poteroitua hetkittäin sohvan nurkkaan omin olohinsa.


Vuokraamamme huoneisto ylitti omat odotukseni moninkertaisesti. Se sijaitsi vanhassa kaupungissa talon ylimmässä kerroksessa. Käytössämme oli kaksi kerroksinen asunto, jossa oli oma ulkoterassi. Illalla terassilla istuessamme kuuntelimme kaupungin ääniä; ihmisiä nauttimassa ravintoloissa hyvästä ruuasta ja juomasta sekä toistensa seurasta. Itse nautin enemmän siitä, että sain kuunnella näitä ääniä ja olla tunnelmassa mukana istumalla omalla terassilla yhden viinilasillisen ääressä, auringon laskiessa nousta tuolista, vetää oven kiinni ja jättää äänet ulkopuolelle. Mennä ajoissa nukkumaan.


Lasten intresseihin kuului päästä ostoskierrokselle. Muutaman tunnin shoppailureissun jälkeen kieltämättä totesin myös itsekin löytäneeni pari kesäistä paitaa ja muutaman urheiluvaatteen. Mummikin hieman vihjaili, että ehkä joku muukin väri pukisi minua, kuin musta tai harmaa. Heh.


Illalla kävimme vielä pienellä kävelyllä Toompean näköalatasanteella, josta on mukavat näkymät kaupungin yli. Punatiiliset katot luovat oman tunnelmansa ja mailleen painuva aurinko tattoi säteitään kauniisti talojen katoille ja kaduille.


En tiedä mikä juttu se on, mutta minusta on paikasta huolimatta, oli kyse sitten kaupungista tai luonnosta, aina kiva löytää joku korkeampi kohta, josta näkee kauas ja hahmottaa paikan kokonaisuuden. Kun on ensin kiivennyt hetken matkaa ja hengästynyt ja kun lopulta edessä avautuu kaunis maisema aivan uudesta perspektiivistä. Tämä on varmasti yksi muoto kokea maisemaonnellisuutta ja ainakin itselleni hyvin tärkeä sellainen.





9.7.2018

Tuleeko kesällä elettyä enemmän?

Kevään edetessä ja päivän pidetessä huomaan ainakin itsessäni jonkinlaisen liikkumisen tarpeen lisääntymisen. Elämä tuntuu hieman vaivattomammalta, lähteminen helpottuu ja mieli pyörittelee erilaisia suunnitelmia.

Energiataso minulla on läpi vuoden aika samanlainen, mutta jostain syystä kesäisin vain tulee mielestäni elettyä enemmän. Kynnys tehdä nopeitakin lähtöjä on matala ja energiaa ei tule säästeltyä samalla tavalla kuin talvella. Toki tämä liittyy vahvasti päivän pidentymiseen ja siihen, että ei tarvitse tupata montaa kerrosta vaatetta päälle.


Kesää odotetaan jostain syystä paljon enemmän kuin talvea, vai oletko koskaan kuullut talven bucket listista? Kesää vasten suunnitellaan kaikkea mukavaa tekemistä ja mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä, kokea ja nähdä. Talvella kääriydytään omiin koloihin ja annetaan arjen vyöryä päälle. Unelmat ja menemiset jätetään odottamaan valoa ja lämpöä.

Kesä on perinteisesti loma-aikaa, jolloin tietenkin on paremmat mahdollisuudet lähteä ja reissata. Ja toki kesällä järjestetään paljon enemmän tapahtumiakin.


Näitä keloja pyörittelin eilen ajellessani kohti kotia. Yhteen viikonloppuun olin saanut mahtumaan lapsuudenystävän kyläilyn, Tykkimäen huvipuiston (lähinnä lapsille), treenit, uuden harrastuksen aloittamisen, saunaillan vanhojen seurakavereiden kanssa, reissun Lappeenrantaan, käynnin Kotkaniemessä, tutustumisen Salpalinjaan sekä puutarhatöitä. Melkein hengästyttää koko lista itseäänkin, mutta siinä illansuussa kotiin ajellessa hymy vain nousi suupieliini onnesta. En kokenut itseäni väsyneeksi, vaan onnelliseksi siitä, että tulee tehtyä ja lähdettyä.

Kesäisin kalenterin arkipäivien illat ja vapaapäivät täyttyvät tekemisestä ja menemisestä. Siinä missä talvisin raivaan tilaa vain olemiselle, pyrin kesällä raivaamaan tilaa menemiselle.


Tästä kesän keveydestä ja touhuilusta mietin, että miksikäs sitä ei voisi tehdä samanlaisia suunnitelmia talvelle. Päivän pituus tulee tietenkin ulkoillessa vastaan (retkeily), mutta miksi sitä ei suunnittelisi elämää ja tekemistä vaikka sinne, missä sitä valoa on tai pimeys ei häiritse. Ainakin itse koen talvet jotenkin enemmän paikallaan junnaavina ja arkisiin rutiineihin jämähtäneenä aikana. Ainakin, jos vertaa kesään.

Olen yrittänyt ainakin talven ulkoiluihin jo parin viime vuoden aikana asennoitua paremmin ja hankkinut varusteita niin, että ei lähtemisen ei pitäisi olla enää kiinni kuin asenteesta. Olen jopa ihan rehellisesti miettinyt suksien ostamista. Tai sitten näin kesällä on vain helppo huudella, heh.


En tiedä, elänkö tällaista ajatusmaailmaa vain oman pääni sisällä, mutta ainakin itse koen, että talvellakin voisi olla paljon menevämpi, eikä vain jäädä pyörimään arjen vellontaan odottamaan seuraavaa kesää. Oletko sinä huomannut saman, vai onko sillä mitään väliä, onko kesä vai talvi (vai jotain siltä väliltä)?