22.5.2018

Aamu- vai iltatreenaaja?

Sunnuntaina juoksukuplassani suunnittelin jo itselleni juoksuohjelmaa ja sitä tukevaa syömistä. Sellaista juuri minulle sopivaa ohjelmaa, jota ei tehdä hikipanta liian kireällä, mutta joka tukisi kuitenkin lisäntyvää kulutusta ja saisi sykkeitä hieman alemmas. Samalla kirjasin treenejä kalenteriin ja vähän manailin, kun aamuisin en ehdi ihan niin paljon treenaamaan, kuin haluaisin. Koska olenhan aamutreenaaja.


Omalle kropalle treenit aamuisin ovat niitä parhaita ja siitä jää koko päiväksi hyvä olo. Iltaisin töiden jälkeen olen jo vähän väsynyt ja motivaatio lähteä vielä treenaamaan on hiukan tiukemmassa. Tällaisia ajatuksia pyörittelin mielessäni, kun eilen myöhään illalla vedin treenivermeitä päälle ja lähdin juoksemaan tuon läheisen pururadan läpi. Pieni, reippaasti alle tunnin lenkki ihan vain kokeillakseni, onko kroppa jo palautunut.

Ilta oli ihanan vilakka, kun aurinko oli alkanut jo taittua laskusuuntaan, juoksu kulki ja mieli alkoi rauhoittua hieman sekavan päivän jäljiltä. Samalla tuli mietittyä, mikä on saanut minut uskomaan, että vain aamuisin on hyvä treenata? En kiellä, ettenkö olisi edelleen sitä mieltä, mutta tästä ajatusmallista on pikkuhiljaa kehittynyt minulle jopa ns. ainoa totuus ja olen ihan oikeasti käyttänyt sitä syynä olla treenamatta, jos en ole ehtinyt/pystynyt tekemään sitä aamuisin.

Siinä samalla päätin aloittaa oman mielen tonkimisen muistakin vastaavista ajatusmalleista. Mielestäni on siis täysin okei valita itselleen parhaat jutut, mutta olisiko pienen kaivelun paikka, jos ne alkavat rajoittaa oma tekemistään. Rajoittavat asiat eivät tue ihmisen henkistä vapautta kovinkaan paljon. On ihanaa, jos on mahdollisuus valita, mutta rajoittavaksi tekijäksi sen ei tulisi muodostua.

Omista uskomuksista ja asenteista päästäminen on vapauttavaa ja vaikka se veisikin hetkeksi sinne epämukavuusalueelle, on se varmasti sen arvoista. Itsekin aion suosia jatkossa aamutreenjä aina kun mahdollista, mutta päätin, että yksikään treeni ei jää tekemättä, koska aika tai paikka olisi ns. väärä. Vääräähän on vain oma asenteeni ja ajattelutapani.

20.5.2018

Fiilis: MAHTAVA

Eilinen oli kyllä vähään aikaan jännittävin päivä, jonka olen kokenut. Kyse oli kuitenkin ensimmäisestä puolimaratonistani, Helsinki City Runista, ja edessäni oli jotain, mitä en osannut edes kuvitella, saati suunnitella. Aloitin jännittämisen jo siitä, että löydänkö edes infopistettä, josta saisin kaikki tarvittavat liput ja laput juoksuun, saati että löytäisinkö lähtöpaikalle. Huoli oli täysin turha, koska ilmoittautuminen ja siihen liittyvät muut asiat olivat paikalla niin selkeästi ja hyvin järjestetty, että juoksunumero kourassani mietin, kannattiko sitten jännittää tätäkin.

Näin ensikertalaisena lähdin juoksemaan viimeisessä ryhmässä. Tunnelma lähtöpaikalla oli aivan huikea ja siihen flowhun oli helppo lähteä mukaan. Kaikki tuntuivat olevan hyvällä päällä ja tunnelma oli mitä mainion. Tuntui, että tällaisessa fiiliksessä on hyvä lähteä juoksemaan.


Juoksun aikana hoin itselleni mantraa "älä juokse liian kovaa". Kun ei tiedä, miten kroppa tulee tällaisen matkan kestämään, ei juoksua kannata ainakaan liian kovalla alulla pilata. Tasaisilla ja hyvillä sykkeillä meninkin pitkän matkaa ja olin iloinen siitä, kuinka juoksu kulki. Katselin maisemia, ihailin kukkivaa tuomea ja muita kesän ensikukkijoita ja kuuntelin podcasteja samalla miettien, kuinka mukavaa juokseminen onkaan.

Kaikki meni hyvin noin 12 km asti, jonka jälkeen sykkeet tasaisen rauhallisesta juoksutahdista huolimatta alkoivat vain nousta ja nousta. Siinä kohtaa, kun sykkeet nousivat yli 190, päätin, että muutama kävelyaskel ei pahaa tee, jotta saisin sykkeet hieman alemmas. Tietyllä tapaa hieman harmitti ja manailin itselleni matkan aikana, että olisiko todellakin pitänyt panostaa hieman enemmän niihin peruskestävyyslenkkeihin.

Loppumatka meni juoksu-kävely-juoksu-tekniikalla ja se tietenkin söi aikaa. Vaikka en ollutkaan laittanut itselleni mitään aikatavoitetta matkaan, vaan tarkoituksena oli vain kokea tämä ensimmäinen puolimaraton, jäi aikani, joka oli karvaa vaille 3 tuntia, kieltämättä harmittamaan. Tai no, ehkä se enemmänkin nauratti ja antoi tsemppiä tulevaan.

Vaikka juoksu itsessään ei ollut kokonaissuorituksena mikään kehuttava, oli se fiilis, minkä koko juoksun aikana koin mahtava. Juoksun jälkeen se huikea fiilis ja kupla, missä olin koko illan, oli jotain mieletöntä. Heti juoksun jälkeen päätin, että lisää tätä ja heti kun kroppa tästä tokenee, aloitan hieman tavoitteellisemman treenaamisen, jotta saisin nuo sykkeet hieman alemmas.

Olin tyytyväinen siihen, että kroppa kesti hyvin koko juoksun noita sykkeitä lukuunottamatta. Mihinkään ei koskenut, mieli ei tehnyt tepposiaan, veren maku suussa ei tarvinnut juosta ja juoksu kokonaisuudessaan oli erittäin realistinen kuva siitä, kuinka olin harjoitellut. Tai jättänyt harjoittelematta.

Mutta tiivistettynä olo on nyt aivan mahtava ja olen vain niin kiitollinen siitä, että lähdin juoksemaan tämän puolikkaan nyt, vaikka monesti tässä kevään aikana epävarmuus ehtikin hiipiä pääkoppaani. Nyt tiedän, mitä on juosta puolimaraton ja mitä se vielä minulta vaatii, jotta saisin aikaani parannettua. Lisäksi petraamisen varaa on myös ravintopuolella. Minulla on onneksi vielä Sportyfeelin tuotteita jäljellä; palautumisjuomaa, energiageelejä sekä urheilujuomajauhetta, jotka auttavat treenamiseen ja palautumiseen.


Ja iso, ISO kiitos tapahtuman järjestäjille. Itselleni jäi pelkästään hyviä muistoja ja fiiliksiä hyvin järjestetystä tapahtumasta. Kiitos myös kaikille tutuilleni ja tapahtumapaikalla olleille ihanille ihmisille kaikesta siitä tsempistä, jota sain. Kiitos! Ensi vuonna uudestaan!

Blogiyhteistyö: Helsinki City Run ja Lidl Suomi/Sportyfeel

19.5.2018

SE lauantai

Tätä lauantaita olen odottanut jo lähes puoli vuotta. Ensin se tuntui hyvin kaukaiselta fiiliksellä "eihän tässä ole mikään kiire". Päivämäärän lähestyessä alkoi tuntua, että olenkohan tehnyt tarpeeksi. Viikko sitten mielen valtasi tietynlainen rauha ja ajattelin, että enempää en voi tehdä ja näillä mennään.

Tänä aamuna tässä aamukahvia hörppiessäni perhoset lepattavat vatsassani ja yritän tsempata itseäni, että hyvin se menee ja vaikka ei menisikään, niin tämä on kuitenkin se, mitä olen jo pitkään halunnut tehdä. Juosta puolimaratonin.

Näillä fiiliksillä lähden nyt pakkaamaan repun ja pistän auton nokan kohti Helsinkiä.

Mukavaa lauantaipäivää!


15.5.2018

Auringon vaikutus

Huomenta! Eikö ole ihanaa, kun aurinko on paistanut ja kesä tuntuu oikeasti kesältä?



Olen yrittänyt olla ulkona kaiken ajan, mikä vain on mahdollista ja tankannut ja varastoinut tätä valoa ja lämpöä. Aamuisin en malta nukkua, vaan hipsin aamukahvien keittoon heti viiden jälkeen. Käyn pyörähtämässä puutarhassa ja nauttimassa yön jälkeisestä kosteudesta ja auringon lämmöstä. Nappaan mukaani muutaman ruohosipulin varren leivän päälle ja tarkistan, että pihan kasveilla on kaikki ok. Kukaan ei ole janoinen.


Näiden aamun tuntien aikana saan aikaan yllättävän paljon, vaikka olen vakuuttunut siitä, että aamuisin tunti on lyhyempi, kuin iltaisin. Jokainen aamu havahdun jossain kohtaa siihen, että minulla on kiire töihin. Onneksi työ ei vaadi "tuntien" meikkaamista ja hiusten käkertämistä, vaan ihan sellainen perusihmisen näköinen ulkomuoto on riittävä.


Niin toivon, että tämä aamujen pirteys jatkuisi yli pimeän talven, mutta huomaan eläväni vahvasti auringon mukaan. Talvella minua ei saa ylös kirveelläkään klo 5 aamulla siihen täyteen pimeyteen. Vasta päivän noustessa alkavat energiatkin nousta. Näin kesäisin tulee monesti mieleen, että miksi ei aina voisi olla kesä. Tai ainakin näin valoisaa.

11.5.2018

Ajatuksia juoksusta

Viime syksynä aloittelin taas juoksuharrastuksen tauon jälkeen. Olen varmasti sellainen tyypillinen on/off-juoksija. Kun olen juossut, olen tehnyt sitä säännöllisesti, mutta kun se on syystä tai toisesta jäänyt, se on todellakin jäänyt. Viimeisin tauko tuli sen asteen loukkaantumisesta, että mielessä kävi, pystynkö enää koskaan juoksemaan säännöllisesti. Tämä ajatus kieltämättä laittoi asioita vähän toiseen järjestykseen ja sai minut näkemään juoksun ja toki monen muunkin asian hieman uudessa valossa.

Jos aiemmin juoksu ja liikunta yleensäkin ovat olleet minulle aika itsestäänselviä asioita ja taukoja on tullut pidettyä juoksustakin sillä asenteella, että ainahan sitä voi sitten jatkaa, kun on parempi aika/huvittaa/on kesä. Mutta siinä kohtaa, kun jotain viedäänkin pois, eikä takuuta ole tulevaisuudesta, alkaa asioita arvostamaan aika toisella tapaa. Pitkään katselin tien varressa juoksevia ihmisiä jopa hieman kateellisena ja päätin, että jos reidessäni ollut vamma vain koskaan antaa myöten, aloitan juoksun, enkä lopeta koskaan. 


Tämä oli ehkä myös se syy, miksi aloitin juoksun tällä kertaa talvea vasten. Lenkille oli päästävä heti, kun kroppa antoi siihen myöten. Yleensä olen heittänyt lenkkarit talveksi naulaan ja aloittanut keväällä lumien sulettua. Tällä kertaa marssin kauppaan, ostin syksyyn ja talveen sopivat juoksuvermeet ja päätin, että asenteesta (ja hyvistä varusteista) se vain on kiinni.

Myönnetään, että niin rautainen en vielä ainakaan menneenä talvena ollut, että koko talven olisin juossut ulkona. Mukaan mahtui treenejä radalla, juoksumatolla sekä muutamat "en lähtenytkään"-juoksut.

Juoksuun lisätavoitteita toi mahdollisuus osallistua blogiyhteistyönä Helsinki City Runiin. Pitkään mietin, että onko sopiva aika nyt vai joskus. Aikani pähkäiltyäni totesin, että mitä minä oikein odotan; sitä että täytän 80? Puolimaraton on kummitellut mielessäni jo vuosikausia, mutta olen siirtänyt sitä aina vain ajatuksella "sitten joskus paremmalla ajalla". Parempaa aikaa tuskin tulee koskaan, joten hieman kauhunsekaisin tuntein tein päätöksen lähteä ensimmäiselle puolikkaalleni.


Ja hiukan kauhistuttavalta se tuntuu vieläkin. Vaikka juoksu on ollut säännöllistä, silti mielessä kalvaa erilaisia ajatuksia, kuten "Onko minusta oikeasti tähän?","Olisi pitänyt treenata enemmän", "En varmaankaan ole juossut ns. oikein puolimaratonia ajatellen" tai "Kuinka kauan minulta menee päästä maaliin? Vuorokausi?"


Mutta eiköhän se tästä ja ensi lauantaina olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. (Jännittää silti ihan kamalasti!)










Blogiyhteistyö: Helsinki City Run ja Lidl Suomi/Sportyfeel
Kuvat: Anna-Karoliina Pelto

8.5.2018

Lämpöaaltoja

Voi toukokuu ja sen ihana lämpöaalto.

Luonto on kohissut eloon oikein supervauhtia. Pari viikkoa sitten valuttelin koivusta mahlaa ja tänään jo napsin pieniä koivunlehtiä ja pihlajanmarjojen silmuja suihini. Molemmat sopivat salaatin sekaan. Oletko maistanut pihlajanmarjojen silmuja? Maku on aika yksi yhteen karvasmantelin kanssa.


Eilen kuvailin näitä juuri puhjenneita tai puhkeamassa olevia silmuja ja nyt pari päivää myöhemmin nämäkin puut ja pensaat ovat jo ehtineet puhkaista lehtensä esiin.

Vihdoin ja viimein minäkin olen ehtinyt tähän kevään aurinkoon ja valoon mukaan ja voi mikä nautinto onkaan, kun jaksaa tästä kaikesta nauttia ihan satasella. Kevät oli kyllä kieltämättä aika rankka, eikä kyse sitten ollutkaan vain pelkästä valon tuomasta väsymyksestä. Pitkään ihmettelin itsekin, että mikä ihme minua oikein vaivaa kaikkine niine oireineni, kunnes lopulta tajusin yhdistää oireet yhdeksi ja samaksi vaivaksi, jota myös keski-ikäisyydeksi kutsutaan.


Tämä onkin sitten ollut mielenkiintoinen "elämysmatka" omaan kroppaan ja kaiken tämän totutteluun. Toisaalta hyvinkin mielenkiintoista, mitä kaikkea omassa kropassa tapahtuukaan vanhenemisen myötä ja toisaaltaan todella haikeaa, kun tässä alkaa pikkuhiljaa konkretisoitumaan, että ikä ei välttämättä olekaan vain numeroita.



Tosin tämä kesä tuntuu olevan jo täynnä kaikkia kivoja tapahtumia ja muita juttuja, enkä tosiaankaan ajatellut kuluttaa aikaa märehtimällä omaa vanhenemistani. Tuskinpa minä olen ainut tässä maailmassa kuumine aaltoineni, pätkissä nukuttuine öineni, mielen vuoristoratoineni ja mitä näitä nyt vielä onkaan ja tuleekaan.

Mutta nautitaan nyt tästä ihanasta toukokuisesta lämpimästä aallosta (kuumilla aalloilla tai ilman). Kesä on täällä!