21.3.2018

Retki Kalmusaareen

Kävimme tässä joku aika sitten tutustumassa pieneen päiväretkikohteeseen Iitin Kalmusaaressa. Bongasin kohteen nimen jostain täysin mitenkään retkeilyyn liittymättömästä asiayhteydestä, mutta nimi oli jotenkin niin tarttuva, että se jäi mieleen.


Ilma oli juuri sinä päivänä niin kaunis. Ei siksi, että olisi paistanut aurinko, vaan siksi, että lämpötila oli juuri sellainen, joka saa puut peittymään valkeaan kuuraan. Tuntui, kuin ne olisivat olleet laittaneet pyhäasut päälleen.

Mutta koko tarinan Kalmusaaresta ja meidän retkestä voit käydä lukemassa Retkipaikan sivuilta TÄÄLTÄ.
 
 

18.3.2018

Terveiset Repovedeltä

Eilen kotiuduttiin yön yli reissulta Repovedeltä. Rinkka ja makuupussi odottavat edelleen rappusten yläpäässä, että joku veisi ne omalle paikalleen. Savun kyllästämät vaatteet on onneksi jo pesty ja lapset ovat pitäneet huolta ylijääneistä retkipullista. Mieli taisi jäädä hieman vaeltelemaan Repoveden metsiin tai sitten en vain haluaisi ihan vielä palata arkeen.

Arki on tällä hetkellä kieltämättä aika kiireistä. En edes ala jeesustelemaan sillä, kuinka kaikki on vain valintoja ja kiire olisi vain omassa päässä. Toki se on näitäkin, mutta joskus kiire on vain ihan sitä itseään, eli ihan oikeaa kiirettä ja päivän tunnit tuntuvat vain katoavan kuin nopeutetussa elokuvassa. 

En haluaisi valittaa, koska kaikki tekeminen tällä hetkellä on kivaa. Mutta kieltämättä myös se kiva syö energiaa siinä missä se ei niin kivakin. Ja vaikka ei millään malttaisi irrottaa otettaan tämän kaiken pyörittämisestä, on välillä ihan tervettä vain tempaista itsensä ulos sieltä to do-listojen äärestä ja lähteä sinne, minne puhelin ei kanna. Eli metsään.

Kuinka tervettä on vain tempaista itsensä irti sen kiireen keskeltä ja vaikka lähtiessä vielä koittaa hoitaa viimeisiä viestejä ja vähintään tuntee sitä niin turhankin kuuluisaa huonoa omaatuntoa, ei mikään irroita ja palauta arjesta tehokkaammin, kuin luonto.

Se, kun astut autosta ulos ja heität rinkan selkään. Se hiljaisuus ja rauha, kun kävelet jonkun toisen jo tallaamaa polkua pitkin syvemmälle metsään. Ystävät, jotka jakavat kanssasi sen saman fiiliksen ja oleminen on kevyttä. Kun ei tarvitse huolehtia kuin hyvin yksinkertaisista asioista; lisätä puita takkaan, hakea vettä saunaan, lämmittää hyvin simppeli ateria ja keskittyä vain olemiseen. 

Se, kun saa päästää hetkeksi irti.  


11.3.2018

Levosta ja palautumisesta

Sunnuntaihuomenta! Maailma näyttää aika valoisalta, kun on yöunta on takana reilut 10 tuntia ja aamullakin tuli nukuttua oman mittapuun mukaan ns. pitkään, eli tuntiviisari taisi olla jo herätessä kahdeksan puolella. Yöunien pituuteen olen tässä viime aikoina pyrkinyt panostamaan vieläkin enemmän, jotta kroppa saisi varmasti tarpeeksi lepoa ja aikaa palautumiseen.

En haluaisi jokaisessa tekstissäni viitata tähän ikääntymiseen, mutta mitä tuohon palautumiseen tulee, on iällä siihen aika iso merkitys. Mieli mennä viipottaisi ihan samalla vauhdilla, kuin vielä parikymppisenäkin, mutta kroppa ei oikein aina tunnu pysyvän mukana. Sen olen itse kantapään kautta kokenut ja jos tästä aikanaan jotain olen oppinut, niin se on palautumisen priorisointi.

Siinä missä aiemmin venytti ja venytti omaa jaksamistaan, olen vihdoin oppinut laittamaan rajat tekemisilleni, vaikka se olisi sitten jostain kivasta pois. Enää se, että myöntää oman rajallisuutensa, ei olekaan heikkouden merkki, vaan vahvuuden. Omassa viikossani on tällä hetkellä kroppaa kuormittavia tekijöitä ihan perusarjen lisäksi 5 tuntia ryhmäliikuntaa ja siihen päälle juoksu- ja voimatreenit. Vaikka jokainen treeni ei olekaan "kuolema korjaa"-harjoittelua, on palautumiseen silti kiinnitettävä huomiota ja annettava kropalle sen vaatima lepo.

Tällä hetkellä oma kroppa toimii aika optimaalisesti, vaikka esimerkiksi juoksun suhteen huomasin taas aloittaneeni hieman liian suurella intensiteetillä. Otin nöyrästi hieman askelta taaksepäin, rauhoitin menoa. Pää ei taaskaan meinannut ymmärtää realiteetteja, mutta onneksi pääsimme yhteisymmärrykseen ja juoksu on ottanut huikean harppauksen eteenpäin.

Mutta oikein leppoisaa sunnuntaita kaikille. Minä lähden nyt kaivelemaan luistimia naftaliinista...


7.3.2018

Aurinkoa ja valoa

Täällä ollaan taas! Hieman tahattoman blogitauon jälkeen mielessä pyörii sen sata eri aihetta, mistä kirjoittaa. Aloitetaanko säästä?


Muutama viikko sitten pitkän harmauden väistyttyä aurinko onkin ilahduttanut meitä säteillään päivittäin. Ilma on ollut napakan pakkasen puolella ja luonto niin kaunis, kuin se vain talvella voi olla.

Auringonpaiste tuntui aluksi ihanalta ja kävin ulkona kuvailemassa auringossa kylpevää hankea, Kymijoesta nousevaa vesihuurua, valkoisia puita ja sitä itseään; aurinkoa. Muutamien päivien jälkeen tunsin olevani aamulla väsynyt, äreä, levoton. Ehdin syyttää olotilastani jo vaihdevuosia ja vaikka mitä, koska täysin ilman syytä mielialani alkoi vain laskea laskemistaan. Kaikki oli hyvin, mutta minua vain ärsytti. Olo tuntui raskaalta ja moni asia takkusi.

Ärsytys alkoi onneksi pikkuhiljaa helpottamaan reilun viikon masistelun jälkeen. Asiat alkoivat saada oikeita mittasuhteita ja mietin, mikä ihme minuun oikein meni. Kunnes muistin, että tämähän on itseasiassa omalla kohdallani jokavuotinen ilmiö. Ehkä suurin vaikuttaja mielialaani niin hyvässä kuin pahassa on tämä valoisuus. Ensin se tuntuu ihanalta, kunnes yhtäkkiä alkanut valoisuus ja auringonpaiste onkin ns. liikaa. En ehkä osaa selittää tätä, mutta näin olen reagoinut tähän jo vuosikausia ja varmaan pidempäänkin, jos olisin aikanaan tajunnut. Ja joka kevät tämän alakuloisuuden iskiessä unohdan, että sama kaava toistuu joka vuosi.



Se, että aurinko yhtäkkiä paistaakin päivittäin ja päivä tuntuu pitenevän vauhdilla, aiheuttaa minulle jonkinlaisen hetkittäisen ristiriidan. Pitäisi olla iloinen ja nauttia, mutta oma mieleni tulee ikäänkuin hieman jäljessä. Kuulun myös niihin, jotka reissujen jälkeen jäävät ns. välitilaan ja palautuminen on hieman hitaampaa, kun tuntuu, että mieli ei palaa reissulta yhtä nopeasti kuin kroppa.

Mutta pikkuhiljaa minäkin olen tottunut tähän aurinkoon ja mikä vieläkin parempaa, tähän pidentyneeseen päivään. On ihanaa, kun ei tarvitse retkille lähtiessä miettiä, monelta aurinko nousee tai laskee, vaan valoisaa aikaa on riittävästi. Aamulla herääminen on mukavaa, kun ei tarvitse herätä säkkipimeään aamuun, vaan noustessa on jo ainakin hämärää, eikä pimeää.

Nämä kuvat olen ottanut yhtenä kirpeänä pakkaspäivänä, kun Kymijoen huuruaminen (onko huuruaminen oikea sana?) ylsi Korian sillalle saakka, enkä vain voinut ajaa ohi. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin kaunis paikka.