16.2.2018

Satasella eteenpäin

En tiedä, miten te koette arjen, mutta omalla kohdallani pysähdyn usein miettimään, miltä tuntuisi, jos minulle annettaisiin jokaiseen päivään vaikka kaksi tuntia lisää aikaa. Mitä niillä tekisin? Täyttäisinkö sen jollain uudella projektilla vai olisinko niin fiksu, että hidastaisin vähän ja jakaisin sen kaiken ajan tämän jo olemassa olevan arjen pyöritykselle vai osaisinko heittäytyä sohvalle ja olla tekemättä mitään.




Tämä ajatus on kieltämättä aika kutkuttava, vaikkakin epärealistinen siinä mielessä, että vaikka kuinka etsisin, ei tällaista "myydään lisää aikaa"-kauppaa tuskin ole missään sellaisenaan. Mutta jos lähdetään pohtimaan tätä ajatusta hieman syvemmältä, niin kyllähän meillä jokaisella on sitä aikaa ostettavissa. Yleensä maksuvälineenä vain toimii jostain toisesta asiasta luopuminen tai parhaana vaihtoehtona asioiden laittaminen hieman eri järjestykseen.


Itse käytän aika paljon aikaa asioiden ennakointiin. Suunnittelen viikot etukäteen ja teen listat hoidettavista asioista, varaan aikaa myös siihen olemiseen ja yritän pitää kalenterissa pientä joustoa, koska harvoinhan asiat menevät juuri niin kuin olin suunnitellut. Tunnistan itsessäni täydellisen projekti-ihmisen, joka uppoutuessaan tiettyyn juttuun unohtaa ajan ja paikan ja painaa otsasuoni pullottaen projektia eteenpäin välillä jopa unohtaen nauttia "matkasta" ja nähden vain määränpään. Vuosien mittaan olen onneksi hieman oppinut hölläämään ja sietämään keskeneräisyyttä. Tekemään kalenteriin väljyyttä ja jättänyt asioita myös sille huomiselle.

Vaikka välillä hieman kiroankin tätä tapaani tehdä asioita, nautin siitä toisaalta aivan suunnattomasti. Aloittaessani projektin kihisen innosta ja hetkeksi kaikki muu tuntuu unohtuvan. Tämä tunne onneksi tasaantuu suhteellisen nopeasti ja tilalle astuu asian ns. arkinen aherrus, joka välillä palkitsee ja välillä turhauttaa. Silti päättäessäni jotain painan vain menemään eteenpäin, koska tiedän, mikä fiilis tulee siitä, kun saa itselleen asettamansa projektin valmiiksi.


Joskus mietin sitä, miltä mahtaa tämä tapani näyttää ulkopuolisen silmiin. Myönnän itsekin käyttäväni erilaisia fraaseja, kuten "ei työ tekemällä lopu" tai toteamalla jotain jatkuvasta kiireestä. Kiire on kuitenkin täysin oman pääni sisällä, koska huomaan myös kalenteristani löytyvän aikaa itse asiassa juurikin niille asioille, mitä haluan tehdä. Jopa sille pelkälle olemiselle. Tapani toimia on vain tällainen ryöpsähtelevä. Siinä missä joku toinen menee tasaisen varmaa vauhtia eteenpäin, hyppään minä kuin johonkin henkiseen vuoristorataan ja annan mennä. Lopputulos on varmasti aika sama molemmilla tavoilla, mutta itse koen tämän jälkimmäisen olevan enemmän minua.


Mikä on sinun tapasi hoitaa asioita? Itselläni meni tosi pitkään hyväksyä tämä oma sisältä kumpuava tapani tehdä näitä juttuja. Pitkään yritin muuttaa tapaani tehdä asioita joksikin toiseksi ja pidin tätä omaa tapaani heikkoutena. Mutta kun ymmärsin, että tämähän on itse asiassa minun vahvuuteni, olen oppinut nauttimaan täysillä tästä tavasta tehdä asioita. Välillä menen 100 lasissa ja välillä hieman miinuksen puolella, mutta silti nautin. Ihan sillä satasella :)


Kuvat ovat viime viikonlopulta Mukulanlahden lintutornilta. Ihan huippu paikka käydä vaikka lasten kanssa katsomassa maisemia ja lintutornin vieressä ruokailevia pikkulintuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti