12.2.2018

Aamu Valkmusassa

Lauantaiaamu ja kello soi hieman ennen kuutta. Ei apua, kenen idea oli ehdottaa lähtöä näin aikaisin? Silmät ristissä hörpin aamukahvia ja mietin, olisiko ollut järkevää laittaa kaikki tavarat valmiiksi jo illalla. Pienen "missä mun ulkohousut on" -episodin jälkeen pääsen vihdoin matkaan. Aamu on juuri niin tutun hämärä ja pilvisen harmaa, kuin muinakin tämän talven aamuina. Missä ovat ne kauniit pilvettömät aamut ja energisoivat auringonnousut?




Ajelemme kaikessa rauhassa ensin isompia, sitten pienempiä teitä pitkin. Pellot ja metsä vuorottelevat maisemia katsellessa ja päivä alkaa pikkuhiljaa nousta. Pimeä vaihtuu ensin hämäryydeksi ja siitä pikkuhiljaa päiväksi. Aurinkoa emme saa näkyviin tällekään päivälle, mutta horisontti siintää kauniin sinertävän punaisena. Siellä se aurinko jossain on.

Valkmusan parkkipaikka (Simonsaari) tulee nopeammin, kuin mitä navigaattori antaa olettaa. Mihinköhän olisimme päätyneet, jos olisimme seuranneet navigaattoria? Keskelle suota? Pääasia kuitenkin, että löysimme perille. Nappaamme reput selkään ja lähdemme kävelemään merkittyä reittiä pitkin. Tälle aamulle sopii juurikin tuollainen 2,3 km reitti. Viikon kiireistä ja treeneistä osumaa ottanut kroppa nauttii nyt enemmän palauttavasta ja rauhallisesta kävelystä sekä luonnosta nauttimisesta.


Talvinen suomaisema on karun kaunis ja mieleen tulee retki Patvinsuolle, josta on jäänyt niin hyviä muistoja. Tällä kertaa lunta on enemmän ja maisema hieman pehmeämpi. Suo on silti vaikuttava näky, oli kyse mistä vuodenajasta tahansa. Kasvillisuus ja koko maisema on siellä niin omaa luokkaansa. En tiedä, mikä noissa soissa minua kiehtoo. Ehkä se tietty yksinkertaisuus, joka antaa tilaa mielikuvitukselle ja luovuudelle. Mitä kaikkea suo pitääkään sisällään tuon rauhallisen kuoren alla.

Pitkospuita kamera kädessä kulkiessani mietin, kuinka juuri tämä mitä teen on niin 100 % minua. Siitä samasta ajatuksesta kirjoitin eilisen blogitekstinikin. Kuinka itseasiassa pienillä muutoksilla arjesta saakaan enemmän omanlaisensa.




Pitkospuut veivät meidät luontotornille, josta avautui hienot maisemat suon yli. Jossain kaukana raakkui korppi, jonka ääni kieltämättä sopi hyvin talvisen karuun maisemaan. Maisemia katsellessa tuli miettineeksi, kuinka kaunis maisema täältä avautuukaan muina vuodenaikoina, kun tarjolla on muitakin värejä kuin valkoista, harmaata ja mustaa. Luontotornin kupeessa joimme kupit kahvia ja haukkasimme hieman välipalaa. Samalla päätimme, että tänne täytyy tulla keväällä uudestaan. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin kaikkina eri vuodenaikoina.

Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti