23.2.2018

Talvisia tunnelmia Repovedeltä

Hei onko vähän mahtavaa, kun aurinko on alkanut taas paistamaan lähes päivittäin? Itse ainakin huomaan energioiden olevan ihan toista luokkaa, kun aamulla valonsäteet tapaavat keittiön ikkunasta aamukahvittelijan. Olkoonkin sitten pakkasta sen 20 astetta.


Tällaisilla ilmoilla ei meinaa malttaa pysyä sisätiloissa kuin sen mitä on ns. pakko. Kameraa olen käynyt ulkoiluttamassa jo useaan otteeseen joko aamuvilakoilla tai illalla töiden jälkeen. Kuvattu on mm. höyryävää Kymijokea sekä hieman epäonnistunutta yritystä revontulista. Näistä lisää myöhemmin.


Mutta tässä muutamia kuvia viime viikonlopulta, kun kävimme ystäväni Anna-Karoliinan kanssa Repovedellä viettämässä rauhallista retkeilypäivää. Aurinko yllätti meidät täysin ja tuntui oikeasti aikamoiselta lottovoitolta.

Tästä meidän ihanasta päivästä voit käydä lukemassa Retkipaikasta linkin takaa TÄÄLTÄ.


Ja hei, ihan mahtavaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille. Lähdetään ulos!





16.2.2018

Satasella eteenpäin

En tiedä, miten te koette arjen, mutta omalla kohdallani pysähdyn usein miettimään, miltä tuntuisi, jos minulle annettaisiin jokaiseen päivään vaikka kaksi tuntia lisää aikaa. Mitä niillä tekisin? Täyttäisinkö sen jollain uudella projektilla vai olisinko niin fiksu, että hidastaisin vähän ja jakaisin sen kaiken ajan tämän jo olemassa olevan arjen pyöritykselle vai osaisinko heittäytyä sohvalle ja olla tekemättä mitään.




Tämä ajatus on kieltämättä aika kutkuttava, vaikkakin epärealistinen siinä mielessä, että vaikka kuinka etsisin, ei tällaista "myydään lisää aikaa"-kauppaa tuskin ole missään sellaisenaan. Mutta jos lähdetään pohtimaan tätä ajatusta hieman syvemmältä, niin kyllähän meillä jokaisella on sitä aikaa ostettavissa. Yleensä maksuvälineenä vain toimii jostain toisesta asiasta luopuminen tai parhaana vaihtoehtona asioiden laittaminen hieman eri järjestykseen.


Itse käytän aika paljon aikaa asioiden ennakointiin. Suunnittelen viikot etukäteen ja teen listat hoidettavista asioista, varaan aikaa myös siihen olemiseen ja yritän pitää kalenterissa pientä joustoa, koska harvoinhan asiat menevät juuri niin kuin olin suunnitellut. Tunnistan itsessäni täydellisen projekti-ihmisen, joka uppoutuessaan tiettyyn juttuun unohtaa ajan ja paikan ja painaa otsasuoni pullottaen projektia eteenpäin välillä jopa unohtaen nauttia "matkasta" ja nähden vain määränpään. Vuosien mittaan olen onneksi hieman oppinut hölläämään ja sietämään keskeneräisyyttä. Tekemään kalenteriin väljyyttä ja jättänyt asioita myös sille huomiselle.

Vaikka välillä hieman kiroankin tätä tapaani tehdä asioita, nautin siitä toisaalta aivan suunnattomasti. Aloittaessani projektin kihisen innosta ja hetkeksi kaikki muu tuntuu unohtuvan. Tämä tunne onneksi tasaantuu suhteellisen nopeasti ja tilalle astuu asian ns. arkinen aherrus, joka välillä palkitsee ja välillä turhauttaa. Silti päättäessäni jotain painan vain menemään eteenpäin, koska tiedän, mikä fiilis tulee siitä, kun saa itselleen asettamansa projektin valmiiksi.


Joskus mietin sitä, miltä mahtaa tämä tapani näyttää ulkopuolisen silmiin. Myönnän itsekin käyttäväni erilaisia fraaseja, kuten "ei työ tekemällä lopu" tai toteamalla jotain jatkuvasta kiireestä. Kiire on kuitenkin täysin oman pääni sisällä, koska huomaan myös kalenteristani löytyvän aikaa itse asiassa juurikin niille asioille, mitä haluan tehdä. Jopa sille pelkälle olemiselle. Tapani toimia on vain tällainen ryöpsähtelevä. Siinä missä joku toinen menee tasaisen varmaa vauhtia eteenpäin, hyppään minä kuin johonkin henkiseen vuoristorataan ja annan mennä. Lopputulos on varmasti aika sama molemmilla tavoilla, mutta itse koen tämän jälkimmäisen olevan enemmän minua.


Mikä on sinun tapasi hoitaa asioita? Itselläni meni tosi pitkään hyväksyä tämä oma sisältä kumpuava tapani tehdä näitä juttuja. Pitkään yritin muuttaa tapaani tehdä asioita joksikin toiseksi ja pidin tätä omaa tapaani heikkoutena. Mutta kun ymmärsin, että tämähän on itse asiassa minun vahvuuteni, olen oppinut nauttimaan täysillä tästä tavasta tehdä asioita. Välillä menen 100 lasissa ja välillä hieman miinuksen puolella, mutta silti nautin. Ihan sillä satasella :)


Kuvat ovat viime viikonlopulta Mukulanlahden lintutornilta. Ihan huippu paikka käydä vaikka lasten kanssa katsomassa maisemia ja lintutornin vieressä ruokailevia pikkulintuja.

14.2.2018

Erilaisia ystäviä

Ystävänpäivänä on hyvä puhua ystävistä. Tietenkin. Ja vaikka vähän kliseisesti voisikin todeta, että ystävänpäivähän on itseasiassa ihan joka päivä, niin näinhän se on.

Tähän ikään mennessä on ehtinyt tavata hyvin monenlaisia ihmisiä eri yhteyksissä, hiekkalaatikon reunalta lähtien tarhassa, eri kouluissa, töissä, harrastuksissa, you name it. Osasta heistä jää syvempi jälki ja kaveruudesta muodostuukin ystävyys, joka parhaimmillaan kestää läpi elämän.

Itse kuulun niihin ihmisiin, joilla on paljon ystäviä. On mukavaa, kun voit soittaa tietylle ystävälle, kun haluat lähteä treenaamaan, toiselle, kun haluat lähteä valokuvaamaan, kolmannelle, kun haluat vaikka reissuseuraa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että joku ystävä kelpaisi vain johonkin tiettyyn juttuun, vaan sitä, että on rikkaus, kun ympärillä on hyvinkin erilaisia ihmisiä erilaisine mielenkiinnon kohteineen.

Minulla on ystäviä, joiden kanssa viestitellään kaikkea tärkeän ja täysin turhanpäiväisen väliltä useamman kerran viikossa sekä ystäviä, joiden kanssa yhteyttä pidetään harvakseltaan. Joskus saattaa olla jopa vuosia, kun toisesta ei kuulu mitään, mutta kun kuuluu, katoaa aika välistä ja juttu jatkuu siitä mihin jäi. Itse arvostan ystävyydessä nimenomaan tällaista ns. huolettomuutta ja vapautta. Sitä, että tiedät toisen olevan siellä, pidettiinpä yhteyttä sitten päivittäin tai vuosittain. Itse maailman huonoimpana kuulumisten kyselijänä ahdistuisin, jos tietäisin, että yhteyttä pitäisi pitää vain sen yhteyden pitämisen vuoksi.

Ja hei. Mikä tärkeintä, niin muistathan olla myös itse itsesi ystävä? Ainakin itse elin aikanaan niin monta vuotta sättien itseäni ties mistä jutuista. Kun en ollut tarpeeksi hyvä tai liian jotain. Miksi sitä ei kohtelisi itseäänkin, kuten kohtelee ystäviään? Kysyisi aina silloin tällöin, mitä sinulle kuuluu, kuuntelisi omia murhetaan empaattisesti, ei syyllistävästi, iloitsisi onnistumisista eikä vähättelisi.

Ihanaa ystävänpäivää kaikille!

12.2.2018

Aamu Valkmusassa

Lauantaiaamu ja kello soi hieman ennen kuutta. Ei apua, kenen idea oli ehdottaa lähtöä näin aikaisin? Silmät ristissä hörpin aamukahvia ja mietin, olisiko ollut järkevää laittaa kaikki tavarat valmiiksi jo illalla. Pienen "missä mun ulkohousut on" -episodin jälkeen pääsen vihdoin matkaan. Aamu on juuri niin tutun hämärä ja pilvisen harmaa, kuin muinakin tämän talven aamuina. Missä ovat ne kauniit pilvettömät aamut ja energisoivat auringonnousut?




Ajelemme kaikessa rauhassa ensin isompia, sitten pienempiä teitä pitkin. Pellot ja metsä vuorottelevat maisemia katsellessa ja päivä alkaa pikkuhiljaa nousta. Pimeä vaihtuu ensin hämäryydeksi ja siitä pikkuhiljaa päiväksi. Aurinkoa emme saa näkyviin tällekään päivälle, mutta horisontti siintää kauniin sinertävän punaisena. Siellä se aurinko jossain on.

Valkmusan parkkipaikka (Simonsaari) tulee nopeammin, kuin mitä navigaattori antaa olettaa. Mihinköhän olisimme päätyneet, jos olisimme seuranneet navigaattoria? Keskelle suota? Pääasia kuitenkin, että löysimme perille. Nappaamme reput selkään ja lähdemme kävelemään merkittyä reittiä pitkin. Tälle aamulle sopii juurikin tuollainen 2,3 km reitti. Viikon kiireistä ja treeneistä osumaa ottanut kroppa nauttii nyt enemmän palauttavasta ja rauhallisesta kävelystä sekä luonnosta nauttimisesta.


Talvinen suomaisema on karun kaunis ja mieleen tulee retki Patvinsuolle, josta on jäänyt niin hyviä muistoja. Tällä kertaa lunta on enemmän ja maisema hieman pehmeämpi. Suo on silti vaikuttava näky, oli kyse mistä vuodenajasta tahansa. Kasvillisuus ja koko maisema on siellä niin omaa luokkaansa. En tiedä, mikä noissa soissa minua kiehtoo. Ehkä se tietty yksinkertaisuus, joka antaa tilaa mielikuvitukselle ja luovuudelle. Mitä kaikkea suo pitääkään sisällään tuon rauhallisen kuoren alla.

Pitkospuita kamera kädessä kulkiessani mietin, kuinka juuri tämä mitä teen on niin 100 % minua. Siitä samasta ajatuksesta kirjoitin eilisen blogitekstinikin. Kuinka itseasiassa pienillä muutoksilla arjesta saakaan enemmän omanlaisensa.




Pitkospuut veivät meidät luontotornille, josta avautui hienot maisemat suon yli. Jossain kaukana raakkui korppi, jonka ääni kieltämättä sopi hyvin talvisen karuun maisemaan. Maisemia katsellessa tuli miettineeksi, kuinka kaunis maisema täältä avautuukaan muina vuodenaikoina, kun tarjolla on muitakin värejä kuin valkoista, harmaata ja mustaa. Luontotornin kupeessa joimme kupit kahvia ja haukkasimme hieman välipalaa. Samalla päätimme, että tänne täytyy tulla keväällä uudestaan. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin kaikkina eri vuodenaikoina.

Kuvat minusta: Katariina Tirkkonen

11.2.2018

Enemmän minä

Vuoden alussa kirjoittelin tämän vuoden tavoitteista. Tai ehkä paremminkin ajatuksista, mitä olisi mukava toteuttaa. Löytää sellaisia asioita, jotka olisivat mahdollisimman paljon minua. Sellaisia juttuja, joiden ajattelemisesta tulee jo itsessään sellainen hyvä fiilis. Jotka tuntuvat juuri minulta. Tämä koko ajatus lähti viime syksyltä, kun kirjoittelin aiheesta "Kun mieli vapautuu rooleista".

Tästä ns. roolien vapauttamisesta lähtivät kelat pikkuhiljaa pyörimään ja mietin, mitä jää jäljelle, jos jättäisin vain itseni ja omat ajatukseni täysin sellaisina, millaisina ne olisivat, jos olisin vain minä, ilman mitään rooleja. Jos minun ei tarvitsisi miettiä itseäni äitinä, vaimona, personal trainerina... Tätä ajatusmallia seuraten olen pikkuhiljaa löytänyt ihan uusia juttuja ja samalla palauttanut vanhoja juttuja takaisin arkeen, jotka vain jostain syystä olivat pudonneet tästä nykyarjestani.

En voi sanoa, että olisin varsinaisesti missään vaiheessa hukannut itseäni, mutta minän kuuntelu ainakin on jäänyt hieman vähäisemmälle ja tilalle on tullut ainakin osittain ulkoa tulleet odotukset ja normit liittyen näihin erilaisiin arjen ja työelämän rooleihin.

On aika vapauttava tunne, kun alkaa vähentämään arjestaan sellaisia asioita, jotka eivät ole varsinaisesti ihan 100 % minua ja lisäämään niitä, jotka ovat. Pikkuhiljaa oma arki alkaa tuntua astetta laadukkaammalta, eikä monikaan asia tunnu enää suorittamiselta. Kovin suuria muutoksia ei ole tarvinnut tehdä, mutta ero on silti tuntuva.





6.2.2018

"Salaiset" luontokohteet

Erilaiset lähiluontokohteet ovat nousseet viime aikoina suosikeikseni. Siinä missä kotona ollessani tykkään käydä ihan lähimetsässä Niivermäellä tai ajella hetken vähän isompiin metsiin Repovedelle, tykkään vanhempieni luona käydessäni piipahtaa heitä lähellä olevassa luontokohteessa Hämmäauteensuolla. Tälle luontopolulle on heidän luotaan vain viitisen kilometriä. Suolla pystyy käymään talvellakin, vaikka kieltämättä kesäaikana maisema antaa huomattavasti enemmän.


Näihin lähiretkikohteisiin pitäisi käydä tutustumassa enemmänkin. Tällaisiin muutaman kilometrin mittaisiin luontopolkuihin, joista ei edes etsimällä tunnu tietoa aina löytyvän helposti. Olen yrittänyt googletella eri kaupunkien luontopolkuja ja varsinkin sitä tietoa, missä ne sijaitsevat, minne voi jättää auton jne., mutta tieto tuntuu yleensä olevan paremmin puskaradion kautta kulkevaa ja tiedossa niillä, joiden lähellä kohteet ovat.




Ja olisi ihana kuulla, mikä on sinun lähiluontokohteesi? Ehkä saan taas uusia vinkkejä retkeilyyn.



4.2.2018

3 tavoitetta (astanga)joogaan


Aiemmin on/off-joogaa harjoittaneena voin vihdoinkin sanoa joogan tulleen säännölliseksi osaksi omaa arkeani. Sen takaavat jo vetämäni kolme Yogafunc-tuntia viikkoon. Enpä olisi reilu pari vuotta sitten arvannut, kun totesin ääneen, että haluan vetää joogaa, vetäväni juuri tätä tuntia. En rehellisesti sanoen edes tietänyt, minkälaista tuntia olisin halunnut vetää, mutta törmättyäni tähän Yogafunciin, kolahti se niin kovaa ja korkealta, että tiesin heti, että tämä on minun tapani vetää joogaa. Ainakin yksi niistä.


Nautin suunnattomasti myös astangajoogasta, mutta vähän pohdinnan alla on vielä, onko se tunti, jota haluan ohjata. Ainakin olen tykännyt siitä, kun olen ollut mukana alkeiskurssien vetämisessä ja seurannut vähän sivusta, kuinka ihmiset kokevat tuon heille uuden harjoittelumuodon.

Itselläni on oman harjoituksen kanssa pieni lamavaihe ja tuntuu, että en halua mennä eteenpäin omassa harjoituksessani. Ennemminkin tahdon syventää sitä, mitä minulla on ja saada sen tuntumaan vielä enemmän omalta. En tiedä, onko hölmöä verrata joogaharjoitusta materiaan, mutta juuri nyt koen, että minulla on tätä "materiaa", eli asanoja jo enemmän, kuin mitä pystyn käsittelemään. Haluaisin ensin tutustua näihin jo oleviin, ennenkuin haluan lisää. Vähän sama juttu, kuin jos omistaa liikaa, eikä enää pysty hallitsemaan sitä kaikkea ajatuksella "Oliko minulla tämäkin?" "Miten tätä käytettiinkään?"

1. Nimien opettelu. Nyt täytyy tunnustaa, että en edes osaa kaikkien asanojen nimiä. En vain ole jaksanut opetella. Tottakai ne kaikista useimmin esiintyvät osaan, mutta muille olen vähän laiskuuttani keksinyt omat nimet tai sen nimi on "noseasentojokanäyttäätältä".

2. Osaaminen, oikeat tekniikat ja merkitys. Myönnän, että olen hieman suuripiirteinen ja unohtelen harjoituksessani asanoja aina silloin tällöin. Se ei minua ehkä ärsytä niin paljon kuin se, että en vain aina muista, mihin tulivat välivinyasat ja varsinkin ykkössarjan lopussa en aina muista, mihin kohtaan piti jäädä hengittelemään (tiedän, vain joogajutut). Lisäksi olisi mukava oppia jokaisen tekemänsä liikkeen merkitys.

3. Voima ja haastavammat asanat. Minä olen ihan superarka, mitä tulee uusien, voimaa ja ketteryyttä vaativien juttujen opetteluun. Pääni pistää pahasti hanttiin käsilläseisontaa opetellessa, bakasanassa en nyt vain tajua, mistä kiikastaa, etteivät varpaat irtoa lattiasta. Tai tiedänhän minä. Sieltä samasta pääkopasta, mistä kaikki muukin ;)

3.2.2018

Kiireiden nollausta Repovedellä

Ei minua tarvitse kahta kertaa kysyä mukaan, kun kyse on retkestä luontoon. Tällä kertaa pakattiin reput mummin, eli äitini kanssa ja suunnattiin kohti Repovettä. Aurinko yritti pilkistellä pilven takaa koko päivän ja ilma oli kirpakasti pakkasella. Kirkas, mutta kuitenkin pilvinen päivä ja hieman lauhtuneen ilman jälkeen pakastunut luonto värjää mäntyjen rungot punertavan ruskeiksi ja neulaset näyttävät syvän vihreiltä lumen huurtamalla twistillä. Sanalla sanoen siis kaunista.



Ajelimme Lapinsalmelle auton parkkiin kävelimme siitä riippusillalle, jonka jälkeen käännyimme vasemmalle kohti Katajavuorta. Se on aika mukava lenkki näin talvisin ja kilometrejä tulee noin neljä, kun matkaa jatkaa Katajavuorelta vielä Katajajärven reunaa pitkin Kapiavedelle ja siitä takaisin Lapinsalmelle.



Katajavuorelle saavuttaessa pääsee kiipeämään rapun jos toisenkin, mutta kiipeäminen kannattaa, koska Katajavuorelta on hienot näkymät Repoveden yli. Ja vaikka miinusasteita olisi kuinka, ei varmasti ole kylmä, kun pääsee huipulle ;)

Talvella retkeillessä saa aika rauhassa liikkua poluilla, eikä ruuhkaa ole. Vaikka kesällä toki on lämpimämpää ja retkeily on silloin monilta osin helpompaa, ei itselleni tulisi mieleenkään jättää luonnossa liikkumista ja retkeilyä pois kuvioista talviaikaan. Talvella luonto nukkuu monilta osin talviuntaan, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö luonto tarjoaisi sen rauhoittavaa voimaansa. Jo tällainen muutaman tunnin rauhallinen kävely takaa rauhoittuneen mielen ja kiire tuntuu todella kaukaiselta tunteelta.


Tässä illalla taas hieman purkaessani viikolla kertynyttä toimistotyösumaa tulee väkisinkin miettineeksi, kuinka onnellinen sitä voi olla, kun metsä ja luonto on noin lähellä. Eikä koskaan tarvitse lähteä sinne yksin (ellei itse halua), vaan aina on ihan huippua seuraa mukana. 


2.2.2018

Hei se on helmikuu

Tammikuu kieltämättä mennä sujahti vähän kuin varkain. Jo alkukuusta tuntui, että ylläni oli pieni kaaoksenpoikanen, joka joko järjestyisi ihan nätisti ajallaan paikalleen tai sitten räjähtäisi käsiin. Pienemmänkin muutoksen alla tuntuu joskus pakka menevän täysin sekaisin. Itselläni se ei ollut sen kummempaa, kuin opiskelujen päättyminen ja töiden lisääntyminen.

Onneksi homma ei räjähtänyt käsiin, vaan helmikuu alkoi paljon rauhallisemmassa mielentilassa. Asiat tuntuvat järjestäytyneen kohdilleen ainakin hetkeksi ja toivon, että voisin hengailla tässä olotilassa tovin jos toisenkin.

Tammikuussa tein listaa muutamista to do-asioista ja rehellisyyden nimissä jalkalistat odottavat tekijäänsä edelleen ja leivän leipomisessa olen mennyt eteenpäin niinkin paljon, että olen bongaillut muutaman leivän ohjeen netistä. Neulominen sen sijaan on ottanut tuulta alleen ja ikuisuusprojektilta tuntuva neuletakki valmistui sekä lisäksi sukat ja yhdet säärystimetkin. Tästä voi rivien välistä lukea myös senkin, että olen malttanut istua muutaman hetken myös television ääressä.


Josko nyt koittaisin helmikuussa vihdoin aktivoitua myös tuolla keittiön puolella, koska leivän tekeminen ihan oikeasti houkuttaisi. Lisäksi leipäohjeen taakse olen kirjoitellut muitakin kokeilemisen arvoisia ideoita, jotka vain odottavat toteutustaan.

Jotenkin kutkuttaisi edes hieman täyttää to do -listaa helmikuullekin. Toimihan tämä edes jollain lailla (33 %) tammikuultakin. Ehkä minä voisin aktivoitua edes hieman ystävänä, kun on tuo ystävänpäiväkin tulossa. Arki kieltämättä on tällä hetkellä sellaista, että ystäviä ei ehdi niin paljon näkemään, kuin toivoisi. Ehkä leipomisen ja ystävien muistamisen lisäksi en lupaile muuta kuin yrittää saada ne jalkalistat paikalleen, jotka jäivät sieltä tammikuulta. Heh.


Kuvat ovat parin viikon takaa tyttöjen reissulta Heisanharjulle, jossa sai taas parannella maailmaa ainakin muutaman hetken tarpeisiin.