6.11.2018

Hetki akkujen latailuun

Tässä syksyn mittaan olen hidastanut. Hidastanut niin paljon, että melkein tunnen kaiken vain menevän ohi. Olen tyhjentänyt kalenterin kaikista menoista ja sulkeutunut kodin seinien sisäpuolelle. Olen kaivanut kutimet esiin ja neulonut sukkia, katsellut kaikki jouluhömppäelokuvat netflixistä, innostunut sisustuksesta ja ruuanlaitosta/leipomisesta pitkän tauon jälkeen. Tuntuu, kuin olisin palannut jonnekin tuttuun ja turvalliseen. Kotiin.

Päivän lyhentyessä olen hyvällä omallatunnolla vaipunut hetkelliseen melankoliaan ja se tuntuu juuri nyt ihanalta. Aivot eivät raksuta satoja asioita yhtäaikaa, vaan ovat koko ajan pienessä säästötilassa. Tuntuu, kuin olisin painanut hetkeksi pausea. Puutarhassa puuhastellessani tai luonnossa liikkuessani olen antanut vain hetken viedä, katsellut luonnon suoria tai hienovaraisempia vihjailuja siitä, että talvi on tulossa. Alkutalven pimeys saa ihan rauhassa laskeutua iho alle ja rauhoittaa kaiken menemisen.

Turkista paluun jälkeen ruska oli kauneimmillaan ja tuntui, ettei malttanut pysyä sisällä ollenkaan. Luonto tarjosi niin käsittämättömän kauniin näytelmän normaalisti niin tavallisissa ja arkisissa maisemissa. Töihin ajaessa seurasin matkan varrella olevalla pellolla majailevia joutsenia. Samoihin aikoihin, kun lehdet varisivat maahan, lähti myös joutsenperhe. Ymmärrän oikein hyvin. Yleensä itsekin suunnittelen pakoa näistä maisemista ilmojen muuttuessa harmaiksi.
En tiedä, johtuuko se menneestä, aivan ihanasta ja pitkästä kesästä vai siitä, että olen siirtänyt itseni rauhallisemmalle vaihteelle syksyn saavuttua, mutta tämä pimeys tuntuu kerrankin todella oikealta. Tunnen eläväni luonnon kanssa samaa rytmiä. Kalseat syyssateet eivät haittaa lainkaan. Tuulen ja sateen vihmoessa kiristän vain takinkaulusta, suljen silmät ja nostan leuan ylös. Antaa sataa. Tässäkin vuodenajassa on voimaa.


9.10.2018

Loppukesän Joogaretki

Kesän toinen Joogaretki alkaa ilmojen kylmenemisen myötä olla muisto vain, mutta sitäkin lämpimämpi sellainen. Se oli elokuun loppupuolen lauantai, kun lähdettiin Katan kanssa kohti Repovettä ja kesän toista Joogaretkeä. Tällä kertaa tapaaminen oli Tervajärven sisääntulolla, josta oli tarkoitus kävellä Määkijän kodalle. Tämä oli vuorossaan jo neljäs joogaretki ja jokaikinen kerta odotan tätä innostuneena, mutta jännittäen.

Joogaretkestä on muodostunut juuri meidän näköisemme ja arvojamme vastaava kokonaisuus. Tarkoituksena on antaa jokaisen kokea retki juuri omana itsenään nauttia viikonlopun ajan siitä, että on juuri se, joka on ja herätellä tietyillä teemoilla itseään juuri sen äärelle, minkä kokee siinä hetkessä tärkeäksi. Retki ei ole ehkä se perinteisin ja stereotyyppisin malli joogasta, vaan irtiottoa, läsnäolemista ja yhteenhitsautumista joogan ja luonnon avulla.
 

Itse tykkään näissä retkissä siitä, että saa olla hyvinkin yksinkertaisten asioiden äärellä; luonto antaa joka kerta jotain, jonka otan kunnoituksella ja nöyryydellä vastaan. Välillä se on auringonpaistetta ja välillä sadetta. Vaikka sitä kuinka mielellään valitsisi aina sen auringonpaisteen ja lämmön, iskee niskaan joskus oikein kunnon sadekuuro. Kuten muussakin elämässä. Elämä ei loppupeleissä ole sen kummempaa, kuin muuttuva säätila. Ja vaikka moniin asioihin voikin omilla valinnoillaan ja asenteella vaikuttamaan, on suurin osa kuitenkin niitä asioita, jotka vain tapahtuvat.


Retken alussa istahdimme Talaksen taukopaikalle tutustumaan toisiimme ja päästämään viikon kiireistä irti. Samalla annoimme muutamia ajattelemisen aiheita seuraavalle vuorokaudelle, jonka viettäisimme yhdessä metsässä.


Taukopaikalta matka jatkui kohti Määkijän kotaa, jossa viettäisimme seuraavan yön. Perille päästyämme Kata veti rauhallisen joogan sillävälin, kun itse valmistelin päivällistä. Tällä kertaa onneksi metsäpalovaroituskaan ei ollut voimassa ja pääsin paistelemaan nuotiopaikalla mm. maisseja, kasvispihvejä, bataattia ja sipulia. Päivällisenä oli kasvishampurilaisia bataattilohkoilla ja tuoretta maissia.

Ennen iltameditaatiota ehdimme käydä porukalla kävelemässä Ketunlenkkiä Katajavuorelle ja takaisin. Monesti kävellessä asiat loksahtelevat omille paikoilleen ja ymmärrän hyvin, miksi yritysten kävelypalavereista on saatu hyviä tuloksia. Tällä kertaa aiheet eivät tosin olleet kovin järkeviä, saati yritysmaailmaan sopivia, mutta sitäkin luovempia ja naurettua ulos tuli varmasti viimeisetkin stressinjäänteet.

Viikonloppuun mahtui monta luontoon liittyvää tapahtumaa. Koko edeltävä viikko oli vietetty puunhalausviikkoa, lisäksi viikonlopulle osui vielä täysikuu ja Suomen luonnon päivä. Viimeksi mainitulle skoolasimme kombuchaa auringon laskiessa. Kiitokset kombuchasta kuuluu AITO Kouvolan Luontaiskaupalle (ent. Kouvolan Luontaistuote). Juoman ympärille saimme monta hyvää keskustelua niin eri makuvaihtoehdoista kuin juoman valmistamisesta itse.

Iltameditaation ja Yoga Nidran jälkeen hiljaisuus laskeutui "leiriimme" ja unta ei tarvinnut kauaa hakea. Aamulla auringon noustessa kevyt usva leijaili järven yllä ja laiturilla seisoskellessa vahvistui taas se tunne, miksi metsä ja luonto ovat itselleni niin tärkeitä elementtejä rauhoittumiseen.




Aamuisen lempeän joogan ja aamupalan jälkeen pakkailimme tavaroitamme ja kävelimme takaisin samaa reittiä kuin edellisenäkin päivänä. Mietin siinä kävellessäni, kuinka jokaisella Joogaretkellä porukka hioutuu niin pienessä ajassa niin tiiviiksi ja hyvin omanlaiseksi ryhmäkseen. Kuinka luonto ja metsä luovat puitteet siihen, että on helppo sukeltaa hetkeksi kuplaan, jossa voi vain olla oma itsensä. Arki, kiireet ja työt jäävät metsän ulkopuolelle ja lopulta metsässä on vain se minä itse. Se on parasta.


Joogaretkestä voit käydä lukemassa vielä ihanan Ninan blogista Hengähdys Ilmaa.





7.10.2018

Loma numeroina

Aurinko alkaa nousta kukkuloiden yli. Katselen kaunista maisemaa kahvikuppi kädessäni ja koitan tallentaa tämän kaiken kauneuden mieleni syövereihin lämmittämään tulevia kuukausia, kun aurinko on vain hetken ilo ja kylmyys puree luihin ja ytimiin. Matkalaukku odottaa pakkaamista, tuliaiset on ostettu ja matka kotiin alkaa muutaman tunnin päästä.

En haluaisi ihan vielä irroittaa itseäni pois täältä, mutta ikävä kotiinkin on jo kova. Loma on ollut täydellinen suhde tekemistä, olemista, akkujen latailua, hyvää ruokaa ja seuraa.

Jos loman laittaisi numeroiksi, se näyttäisi kutakuinkin tältä:

7 rauhallista aamupalaa

2 vilkasta torikierrosta

1 käynti Alanyan keskustassa



2 vaellusta Taurusvuoristossa

12 ostettua tuliaista

7 toistaan upeampaa auringonlaskua

satoja valokuvia


1 kierros gondolihississä

800 m kävelyä maan alla tippukiviluolissa

6 kirjoittamatonta tarinaa Turkista

4 ravintolassa nautittua ateriaa
 

3 syvennettyä ystävyyssuhdetta

1900 m merenpinnan yläpuolella ihasteltua maisemaa


Listaahan voisi jatkaa loputtomiin, mutta...

1 matkalaukku odottaa pakkaajaansa


4.10.2018

Omannäköinen loma

Lomaillessa muualla, kuin kotona, iskee ainakin itselleni helposti vauhtisokeus. Kun on paljon nähtävää ja koettavaa, mutta aikaa rajallisesti, tulee lomallakin välillä pieni ähky kaikesta kokemastaan. Tuntuu, että mieli ei ehdi täysin palautua siitä kaikesta, mitä reissu on tarjonnut. Kun kaikki tekeminen on hauskaa, olisi kiva vain mennä ja kokea.

Siinä missä ihan vain pelkkä hengailu ja ei minkään tekeminen auttaa pään palautumisessa, toimii kirjoittaminen itselläni samalla tavalla. Kun ensin imee pääkopan sisään paljon kaikkea; maisemia, tietoa, ajatuksia käydyistä keskusteluista, on mukava päästä purkamaan niitä kirjoittamisen kautta ulos.


Tästä samasta ajatuksesta täytyisi pitää kiinni myös omassa arjessakin. Ottaa säännöllisin väliajoin pieniä irtiottoja ja päänpalautumispäiviä. Liian helposti sitä vain antaa arjen vyöryä päälleen ymmärtämättä, että oma kapasiteetti on paljon rajallisempi, kuin mitä sen haluaisi olevan. Nämäkin ovat täysin itsestäänselviä asioita, mutta miten ihmeessä se aina tuppaakin unohtumaan arjen pyörityksessä.


Tänä kesänä olen ottanut hieman takaisin viime kesänä pitämättä jääneitä lomia ja reissattuakin on tullut enemmän, kuin varmasti viimeiseen viiteen vuoteen yhteensä. Reissuilla minulla on aina mukana tietokone ja esimerkiksi erillistä somelomaa en ole koskaan tuntenut tarvitsevani. Työt kulkevat ainakin osittain mukanani myös lomalle ja tämä sopii minulle paremmin kuin se vaihtoehto, että jättäisin kaiken odottamaan paluuta reissusta. En koe ollenkaan stressaavaksi sitä, että otan pieniä omia hetkiä ja kirjoittelen blogia, vastailen viesteihin tai teen joitain toimistotöitä. Itseasiassa kokisin jopa stressaavampana tilanteen, jos jättäisin kaikki asiat, joita ei voi hoitaa ennakkoon, odottamaan lomaltapaluutani.

Lomaillessa näitä pieniä irtiottoja ja omia hetkiä on huomattavasti helpompi ottaa ja tehdä lomasta omannäköisen. Kun tämän saman taidon muistaisi aina omassa arjessaankin. Terveellä itsekkyydellä ottaisi omaa aikaa ja uskaltaisi sanoa rehellisesti ei, vaikka välillä jäisi jotain kivaakin kokematta.


Ihan vain lomalla

"Oletko sinä ihan yksin menossa lomalle Turkkiin?"
"En sentään. Ystävän luokse. Hänellä on oma asunto siellä."
"Ai jaa... Ai poikaystävä? Suomalainen vai turkkilainen?"
"Ihan naispuoleinen ja suomalainen. Hän istuu tuolla koneen takaosassa, kun emme saaneet vierekkäisiä paikkoja koneesta."
"Aaaaaa....."

Tästä käymästäni keskustelusta lentokoneessa olisi varmasti voinut vetää monenlaisia johtopäätöksiä siitä, mitä 15 kertaa Turkkiin matkaava eläkeläispariskunta on matkoillaan nähnyt. Ennakkoluuloista poiketen, jouduin ehkä tuottamaan heille paljon pliisumman tarinan ihan tavallisesta lomasta, ihan vain naisporukan kesken.

Eipä sillä, täynnä ennakkoluuloja oli myös oma lähtemiseni. Loma Turkin Alanyassa ei ole koskaan kuulunut ns. bucket listilleni, mutta kun on mahdollisuus lähteä tutustumaan maahan hieman toisesta tulokulmasta, kuin perusturistina hotellilomineen, varasin matkan. Tosin soitin myös ihan vain varmuuden vuoksi vakuutusyhtiöön, että onhan matkakuutukseni jatkuvasti voimassa, kävin hakemassa maitohappobakteerit ja Imodiumit mukaan sekä luin googlettamalla "kokemuksia Turkista" (virhe).






Kieltämättä edellisen yön yöunet olivat jääneet muutamaan hassuun tuntiin ja koko seuraava päivä oli pientä taistelua unesta ja valveillaolosta. Tosin jo pelkkä maisemien ihastelu ja arjesta irtipäästäminen riitti sen päivän aktiviteetiksi. On ihana tunne, kun ihan konkreettisesti tuntee sen, kun ns. hanskat tipahtavat käsistä ja siirtyy kohti lomamoodia. Kun mielessä ei enää pyöri vain tekemättömiä töitä ja aikatauluja, to do-listoja, ikuista pientä kiirettä. Ja kun tilaa raivaavat ihana joutilaisuus, odotus alkavasta viikosta, tyhjä sivu kalenterissa. Hyvä tästä tulee :)




21.9.2018

Väljyyttä odotellessa

Tässä viikolla siirtäessäni kuvia kameralta koneelle tuli se ilmoitus, jota olen jo hetken odotellut. Koneen muisti on täynnä. Jotenkin ensimmäisenä ajatuksena silloin käväisi, että I feel you. Tiedän, että pitäisi aika ajoin vain käydä vanhoja kuvia läpi ja poistella ihan reippaalla kädellä niitä, joita ei varmasti tarvitse. Tätä karsintaa olen kuitenkin vain lykännyt ja lykännyt vedoten kaikkiin muihin tärkeämpiin juttuihin.

Nyt olen sitten pari iltaa istunut koneella ja käynyt läpi tiedostoja aina pari vuotta vanhoista kuvista  tähän päivään. Samalla tulee miettineeksi sen ajan elämää ja fiiliksiä. Ei ole kaukaa haettu sanonta, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Nykyisen koneeni olen hankkinut kesällä 2016 ja kuvat lähtevät liikkeelle Annan valmistujaisista. Tähän väliin on mahtunut lukuisia tehtyjä kansioita reissuista perheen ja ystävien kanssa, kuvia puutarhasta, koirasta, treenaamisesta, luonnossa liikkumisesta, töistä, ruuista, raakakakuista... Hyvin minunnäköistä elämää. Tietenkin.

Samalla näitä tuhansia kuvia läpikäydessä tulee mietittyä, kuinka vauhdikkaat vajaat kaksi vuotta onkaan tullut elettyä. Mukaan on mahtunut luonto-ohjaajaksi opiskelua, muutoksia oman yrityksen pyörittämisessä, pitkiä työpäiviä, loputonta kiirettä, toteutettuja unelmia ja tunne siitä, että todellakin tekee sitä, mistä nauttii. Ei mikään ihme, että niin koneen, kuin omakin kovalevy alkaa olla täynnä.


Vaikka kuinka nautin työnteosta, huomaan hieman uupuneeni tästä viimeaikaisesta tahdista ja pian alkava, hieman väljempi kalenteri on ihan tervetullutta arkea. Tiedän, että ns. tyhjiä aukkoja ei ehdi kalenteriin syntymään liikaa, mutta sana väljyys kuulostaa erittäin mukavalta.

3.9.2018

Sitku-ajattelun positiivinen voima

Huomenta maanantai! Takana ihana viikonloppu ja edessä vauhdikas arki.

Eilen tulin miettineeksi puutarhatöitä tehdessäni sitku-elämää. Monesti sen kuulee esitettävän  negatiivisessa valossa, mutta itse koen sen ennemminkin työkaluna jaksamiseen. Ei se poislue millään lailla olemassa olevaa tai sitä, etteikö voisi nauttia myös tästä hetkestä. Itse miellän sitten kun-ajattelun enemmän suunnitelmalliseksi ja tavoitteisiin vieväksi, kuin maailmaksi, joka on parempi paikka sitten joskus kun. Vaikka voihan se olla sitäkin.

Itselläni on tulossa aika tiukka pariviikkoinen putki töitä, jonka jälkeen kalenteri on huomattavasti väljempi. Kyllä omaa arkea ja tätä työputkea auttaa ajattelu, että sitten kun saan tämän putken tehtyä, keskityn enemmän siihen tähän ja tuohon asiaan. Ja ainakin omaan korvaani se kuulostaa oikein mukavalta ja auttaa jaksamaan. Eikä tällainen ajattelu ollenkaan poissulje sitä, ettenkö joka päivä hyppäisi autoon hymyssä suin ja ajaisi työpaikalle. Tai ettenkö olisi läsnä vetämilläni ryhmäliikuntatunneilla. Tai ettenkö ylipäätään nauttisi elämästä ja arjesta juuri nyt.


Toki tällainen ajattelumalli voi helposti olla suorittava ja vaikka tunnistan itsessäni myös sen suorittavan minän, en koe, että omat sitkuni lisäävät tulevaisuuden sitkuja. Kyse ei ole siitä, että asettaisin tavoitteen ollakseni onnellisempi ja lopulta kokevani vain tyhjyyttä, kun sitkuni ei tuonutkaan sitä, mitä odotin. Tai että janoaisin lisää ja lisää. Että mikään ei riitä.

Oma maailmani on loppupeleissä aika todella yksinkertainen ja koen olevani monessa asiassa rikkaampi, mitä vähemmän omistan. Sitku-ajatuksineni olen kuitenkin täysin onnellinen juuri tässä hetkessä. Nautin siitä, mitä olen saavuttanut. Nautin siitä, että minulla x-aikaa vieviä projekteja, jotka vaativat sitku-ajattelua, suunnitelmallisuutta, to do-listoja, epämukavuusalueelle menemistä.


Sen lisäksi, että nautin tasaisen rauhallisesta arjesta, nautin myös muutoksesta. Elämässä mikään ei ole pysyvää ja sen tai pelkän onnellisuuden tavoittelu ajaa vain tietynlaiseen kuplaan, joka on valitettavasti hieman irrallaan todellisuudesta. Vaikka koen muutokset yleensä voimakkaasti ja mukana kulkee tunteita, kuten turhautuminen, ahdistuminen, levottomuus, epävarmuus, tiedän kaiken sen olevan kuitenkin näiden tunteiden arvoista. Tiedän, että kun olen saanut muutoksen ja sitkuni ns. maaliin, siellä odottaa jotain hyvää.


Sitku-ajattelua vertaisin ehkä siihen, että koska elämässä mennään eteenpäin, haluttiin tai ei, niin tällä ajatusmallilla voitaisiin edistää terveellä tavalla jaksamista. Koko ajan ei kuitenkaan tarvitse olla havittelemassa parempaa tai enemmän. Ei, vaan osattaisiin nauttia saavutetusta, pysähtyä tarvittaessa olemassaoleviin tunteisiin, niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin. Itse huomaan aina muutoksen kourissa uppoavani niihin negatiivisiin ja tietyllä tapaa jopa nautin siitä. Saan aikani velloa oikein kunnon kurassa ja välillä tuntuu, että pääkoppa räjähtää kaikesta siitä rypemisestä. Mutta voi kuinka hyvää se tekekään. Nautittaisiin silti matkasta, vaikka perimmäinen ajatus jollain elämän osa-alueella olisikin siellä sitkussa. Koska onneksi koko elämän ei tarvitse olla sitä sitkua.