30.12.2018

Kulunut vuosi antoi ääriviivat tulevalle

Tässä kohtaa vuotta tulee väkisinkin mietittyä, mitä kaikkea se mennyt vuosi antoi ja otti. Eilen istuessani ystävän luona iltaa pienellä porukalla hän totesi, että sulla Terhi onkin tainnut mennä ihan hyvin viime aikoina. Tällä hän vertasi elämääni vuoteen 2017, joka olikin vähintään mielenkiintoinen. Silloin tuntui, että vaikka olisi mitä tehnyt tai ollut tekemättä, satoi kakkaa niskaan vähän turhankin tiuhaan. Onneksi näistä kaikista selviää ajan kanssa ja vahva luotto siihen, että joskus paistaa taas aurinko, vei eteenpäin.

Mennyt vuosi on ollut sanalla sanoen kiireinen. Kiire sanana on se, jota en haluaisi korostaa millään lailla, mutta se kuitenkin kuvaa vuotta parhaiten. Olen tehnyt menneenä vuonna varmasti enemmän töitä kuin koskaan. Vaikka olin valmistautunut ja ennakoinut tulevan vuoden työrupeamat, alkoivat akut tyhjentyä väkisinkin viimeistään loppukesästä. Onneksi tiedossa oli kuitenkin se fakta, että loppuvuodesta saisin huilata. Se auttoi pusertamaan vielä viimeiset mehut varapattereistakin.




Näin jälkeenpäin mennyttä vuotta ja tuota työrupeamaa miettiessä voin vain todeta sen antaneen paljon tietoa siitä, mitä tulevalta vuodelta tahdon. Hieman rauhallisempi tahti ja panostaminen niihin muihinkin itselle tärkeisiin asioihin voisivat ottaa hieman enemmän tilaa arjestani.



Vaikka vuosi 2018 jää kuitenkin minulle elämään historiaan työntäyteisenä vuotena, on se toki ollut paljon muutakin. Menneenä vuonna vanha juoksuharrastukseni nosti päätään ja keväällä kävin juoksemassa ensimmäisen puolimaratonini. Olin aivan innoissani tuosta juoksusta ja suunnittelin toistakin puolimaratonia syksymmälle. Kuitenkin tajusin jo kesällä sen, että aika ja voimat eivät riitä kaikkeen ja kävin syksyllä juoksemassa puolimaratonin sijaan 10 km, joka tuntui senhetkisillä voimilla vähintään samalta rutistukselta, kuin kevään puolikas. Tuon juoksun jälkeen jätin aktiivisemman juoksun tauolle. Menneistä vuosista oppineena osasin onneksi hidastaa tahtia, kun huomasin, että kroppa ei palaudu enää yhtä hyvin, kuin alkuvuodesta.




Normiarjesta tuli onneksi otettua myös irtiottoja. Luonnon ja metsän tärkeys arjesta palauttavana tekijänä korostui entisestään. Mieleen on jäänyt niin monta rauhallista ja hiljaista hetkeä metsässä, kalliolla istuskelua, auringonnousua ja -laskua, nuotioon tuijottelua ja laiturin nokassa istuskelua sekä muutama SUP-laudan päällä vietetty kesäpäivä. Voin ihan sadan prosentin tyytyväisyystakuulla suositella luontoa palauttavaksi elementiksi arjen pyöritykselle.




Sen lisäksi, että luonnossa tuli vietettyä paljon aikaa, teimme myös muutaman lomareissunkin. Pitkä viikonloppu Haapsalussa ja miniloma Tallinnassa, viikko Italiassa ja Turkissa antoivat kyllä paljon hyvää energiaa ja mukavan tauon arkeen.

Tämä vuosi tiivistettynä toi minua lähemmäs sitä, mitä arjelta toivonkin. Ensi vuonna tahdin ei tarvitse olla yhtä kiivas, mutta tämä vuosi antoi hyvät ääriviivat sille, mitä alkavalta vuodelta osaan toivoa.

Leppoisaa vuoden viimeistä sunnuntaita :)

Kuvat on otettu parin viikon takaiselta retkeltä Hiidenvuorelle.


20.12.2018

Turkin vaellus, osa 2

Olisiko taas pieni väri-ilottelu paikallaan ja aiheena toinen vaelluspäivä Turkissa? Tuntuu, että kamera täyttyy tällä hetkellä joko täysin harmaan eri sävyistä tai vaihtoehtoisesti sisällä otetuista, hieman kellertävistä kuvista, kun valoa ei vain riitä tarpeeksi.

Olin ajatellut, että olisin kirjoittanut näistä vaelluksista jo reissussa ollessamme, mutta enhän minä malttanut istua koneella niin kauaa, että olisin purkanut reissun tekstiksi ja kuviksi. Ja toisaaltaan hyvä niin, koska ainakin itsestäni näitä on niin paljon mukavampi muistella vaikka juuri näin harmaina päivinä, kuin nyt on.





Tällä päivävaelluksella nousimme Taurus-vuoristossa 1900 metriin ja valehtelisin, jos sanoisin, että matka bussilla vuorille oli rentouttava. Ei ollut. Varsinkin, jos omaa vilkkaan mielikuvituksen ja on henkilö, joka pääasiallisesti luottaa vain itseensä. Vaikka kuski oli oikein osaava, eikä ajanut liian kovaa, oli tie paikoittain hyvin kapea, eikä tien laidassa lähes pystysuoraan pudotukseen ollut edes kaiteita. En muista, milloin olisin ollut yhtä onnellinen, kuin perille päästyämme. Tiedän, että ystäväni naureskelevat minulle ja pelolleni varmasti vielä tänäkin päivänä, mutta kyllä se muisto kylmää vieläkin.

Mutta joskus sitä kannattaa vähän pelätäkin, jotta pääsee niinkin hienoihin maisemiin, kuin missä sillä reissulla kävimme. Jo tuo lähes 2 km korkeus antaa viitteitä siitä, että korkealla oltiin. Maasto oli tällä vaelluksella huomattavasti edellistä vaellusta karumpaa ja aika ajoin olisi voinut kuvitella olevansa vaikka suomalaisessa havumetsässä.





Çökelen tasanko on paikka, jonne paikalliset ovat rakentaneet mökkejään kesän kuumia aikoja varten. Ilma vuoristossa on useamman asteen merenpintaa viileämpää ja tämä oli reissun ainoa päivä, jolloin itsekin piti vetää välillä pitkähihaista ylle.

Syksy alkoi asteittain näkyä turkkilaisessakin luonnossa. Puissa ja pensaissa oli kukkien sijasta jo marjat ja hedelmät ja teiden varsilla kukki siellä täällä mm. syysmyrkkyliljoja (kuva yllä). Siinä, missä itse vaalin näitä kukkia omassa puutarhassani rakkaudella, ovat ne täällä luonnonvaraisia. Oppaamme kertoi, että syysmyrkkyliljan kukinta on paikallisille merkki siitä, että talvi on saapumassa.





Kävelimme vaelluksen aikana noin 8 km reitin, josta osa meni hyvinkin läheltä vuorenreunaa. Odotin koko reitin ajan jotain bussimatkaakin hyytävämpää polunpätkää, jossa olisi vähintään mahdollisuus luiskahtaa kohti 1900 m pudotusta. Mutta onneksi polut ja tiet olivat ihan turvallisia kävellä ja tätä(kin) reittiä voin suositella kaikille.




Sekä meno- että paluumatkalla pysähdyimme paikalliseen kuppilaan nauttimaan teestä sekä paikalliset valmistamista gözlemeistä. Nämä käsintehdyt ohuen ohuet leipäset pitivät sisällään jotain, jonka olisin luokitellut raejuustoksi sekä oletettavasti ainakin pinaattia ja persiljaa. Itse ihastuin tähän simppeliin herkkuun niin, että olen kaivellut ohjeita ja muokannut niistä jo version, jonka aion joku päivä toteuttaa.

Edellisen vaelluspäivän jutun pääset lukemaan täältä.




19.12.2018

Ajatuksia aamulenkiltä

Maanantaina kävin aamulenkillä koiran kanssa juuri ennen sitä hetkeä, kun lunta alkoi tulla taivaalta. Oli kyse sitten ukonilmasta tai isommasta lumisateesta, on ilma hetki ennen varsinaista h-hetkeä odottava. Nytkin pilvet vain ikäänkuin odottivat vuoroaan, milloin ne voisivat päästää ensimmäiset hiutaleet kohti maanpintaa. Koko aamu oli valjennut harmaana ja vaikka kuinka tietäisi, että kyllä se aurinko siellä jossain on, ei se anna edes pientä vihjettä itsestään.





Lenkillä mietin tätä loppusyksyä ja alkutalvea. Kuinka olin suunnitellut kaikkea mahdollista ajalle, kun töitä on vähemmän. Ja vaikka kuinka jo osaankin varautua siihen, että kaikkiin hienoihin ideoihin ja projekteihin ei vain ole aikaa ja mahdollisuutta, tuntuu, että aika vain valuu jonnekin, kuin käytetty vesi lattiakaivoon.

Välillä se on ihan helpottavaa, että antaa jonkun jutun olla, mutta välillä sitä tuntee itsensä niin saamattomaksi ja laiskaksi. Kun suunniteltu ja oikea elämä eivät kohtaakaan. Samalla huomaan, kuinka helposti sitä passivoituu, kun vapaa-aikaa onkin normaalia enemmän. Nyt olisi aikaa vaikka mihin, mutta on kieltämättä välillä kokonaisia päiviä, kun tuntuu, että ei saa mitään aikaiseksi. Joskus sekin on ihan ok, mutta on myös niitä päiviä, kun siihen turhautuu ihan kunnolla.




Nautin silti tästä kiireettömyydestä ja siitä, että en kahlaa jatkuvasti kaulaani myöten tekemättömissä asioissa. Siitä, että asioita ei tarvitse tehdä kiireessä, vaan niitä täytyy vain tehdä. Vaikka arjessa on tietenkin koko ajan niitä tekemättömiäkin asioita, eivät ne huuda punaisin huutomerkein vaan odottavat ihan rauhallisesti vuoroaan.

Huomaan päivä päivältä olevani enemmän taas minä. Ja samalla mietin, kuinka tämän kaiken saisin säilytettyä jatkossakin, vaikka töitä olisi enemmänkin. Tällaisessa olotilassa minulla on vain niin paljon enemmän annettavaa.



16.12.2018

Ylös ja ulos

Olenhan varmasti muistanut mainita, että aika lyhyt tämä päivä nykyään? Samoilla linjoilla jatketaan edelleen. Siinä, missä vielä viime vuonna, saati sitä edellisinä jaksoin mutista ja jupista päivän lyhyyttä ja pimeyttä, on tuo pimeys ollut tänä vuonna jostain syystä helpompaa.

Ja tuo "jostain syystä" ei itse asiassa ole mikään mysteeri, vaan ihan puhtaasti asenteen muutos. Pari vuotta sitten aloin työstämään omaa asennettani talviretkeilyä kohtaan, hankin kunnon vermeet ja vain totesin, että koska näille meidän talville ja kylmille ei mahda mitään, jos näillä leveysasteilla aikoo elää, niin minkä ihmeen takia niihin täytyy alistua negailemalla. On aivan turhaa ajan ja energiankäyttöä marmattaa kurjia kelejä puolet vuodesta, kun voisi vain hyväksyä asian, jolle emme kuitenkaan mitään mahda. Oppia elämään kauden mukaan ja löytämään siitä rikkauden.




Tätä kausiajattelua haluan syventää omaan elämääni vieläkin enemmän mm. ruuan ja henkisen hyvinvoinnin kautta. Jos aiemmin en pahemmin kiinnittänyt edes huomiota kaupassa käydessäni kauden kasviksiin, on ne tänä päivänä pieniä ilon aiheita, kun heviosastolla törmää persimoneihin ja granaattiomenoihin. Saati sitä ilon ja onnen tunnetta, kun kesällä nostaa ensimmäiset omat perunat maasta tai poimii tomaatit ja kurkut kasvihuoneesta.



Muistan, kun äitini joskus ollessani nuorempi jaksoi muistuttaa ulkoilun merkityksestä ja itse olin ihan daaaaahhh, kuka haluaa mennä talvella ulos vapaaehtoisesti muuten vaan. No, niin ne ajat muuttuvat ja liputan nykyään ihan satasella sen perään, että päivittäin olisi hyvä käydä valoisan aikaan edes 15 min pyrähdyksellä ulkoilmassa. Kävellä vaikka jonnekin kivaan paikkaan, hengitellä raikasta ulkoilmaa ja palata takaisin posket punaisina ja täynnä hyvää energiaa.

Tällä hetkellä omat energiat eivät vielä riitä yön yli retkille luontoon, mutta nämä pienet päiväretket ajoitettuna juurikin näihin valoisiin tunteihin ovat kyllä niin tärkeitä. Nämä kuvat on otettu viime viikolta, kun kävimme ystäväni ja hänen koiransa kanssa pikaisella happihyppelyllä järven jäällä.


13.12.2018

Hämärähyssyttelyä

Voi pimeys. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että päivät vain pimenevät silmissä ja siinä missä kesällä valoisuus oli aivan itsestään selvä asia, havahtuu siihen nyt päivittäin, että jes, nyt äkkiä ulos, kun siellä on vielä hetken valoisaa. Päivänvalo ei kuitenkaan täytä akkuja tällä hetkellä, vaan nyt mennään jo varastojen puolelle. Itsensä aktivointi tuntuu vähän haastavalta ja kynnys jäädä kotiin vain hengailemaan suuremmalta.

Siinä missä suunnittelin käyttäväni tämän hetkeksi lisääntyneen vapaa-ajan liikkumiseen ja muuhun aktiiviseen toimintaan, huomaan käpertyväni vain helpommin ja helpommin sohvannurkkaan neulomaan. Jos jotain oikeasti aikoo saada aikaiseksi, on säännöllisellä päivän rytmityksellä ja aikatauluilla siihen iso merkitys.



Tällaisena vuodenaikana on myös ihana kääriytyä erilaisiin hetkellisiin kupliin. Istua ystävän kanssa mökillä sohvannurkassa hämärässä parantamassa maailmaa. Kadota muusta maailmasta 24 tunniksi ja antaa ajan vain kulua. Siinä kuplassa on ihan täysin hyväksyttävää, että pimeys istuu harteilla, eikä tarvitse liikahtaa muualle, kuin saunomaan tai nappaamaan syötävää pöydältä. Tässä talven pimeydessä kaikki tällainen perisuomalainen toiminta tuntuu niin luonnolliselta. Jopa avantouinti.





Vaikka tietyllä tapaa nautinkin tästä pimeydestä ja sen tuomasta tunteesta, että hidastaminen on hyvästä, odotan kyllä jo päivän pidentymistä. Eikä tässä ole enää kuin 9 päivää talvipäivänseisaukseen, jonka jälkeen päivää alkaa pidentyä minuutti minuutilta. Viimeistään helmikuussa saa jo nauttia oikein kunnon aurinkoisista talvipäivistä ja retket järven jäälle auringonpaisteeseen ovat aivan supervoimaannuttavia. Jo pelkkä ajatuskin hymyilyttää :)



5.12.2018

Joulunodotuksen materiaonni

Tänä vuonna olen aloittanut joulufiilistelyt yllättävän myöhään. Yleensä jo lokakuun alussa varastossa olevat joulutavarat alkavat poltella ja mietin lähes päivittäin, milloin kehtaan pyytää miestä ottamaan ne alas. Itse kun en edes jakkaralta niin korkealle yletä.

Vuosi vuodelta on mukaan tarttunut kaikkea pientä koristetta ja muuta tunnelmanluojaa. Pikkuhiljaa tavaroille on syntynyt muistoja ja joulun lähetyessä ne löytävät kerta toisensa jälkeen omat paikkansa. Osalla on oma tarinansa ja osa vain niin kauniita ja omannäköisiä, että niitä laatikosta kaivellessa tuntee joulun olevan täällä ihan kohta. Tämä on varmaan sitä materiaonnea.

Näitä jouluun liittyviä asioita olisi varmasti vaikka kuinka piparien leivonnasta aina ei niin materialistisiin asioihin, mutta tässä muutamia meillä näkyviä ensimmäisiä jouluntuojia.




Pentikin poro on vuodelta miekka ja kirves, mutta yksi niitä ensimmäisiä koristeita, joita olen omaan yhteiseen kotiimme aikanaan hankkinut. Samoin kuin yläkuvassa oleva jouluinen koristenauha, joka on kuin ihmeen kaupalla säilynyt yhdessä osassa läpi molempien lasten taaperoajan. Koriste on toiminut myös kaulakoruna, prinsessan vyönä ja kruununa ja löytynyt aika monen pehmolelun asusteena.




Adventtikynttilät kuuluvat myös jokavuotiseen perinteeseen ja nuo sydännumerot olen pyöritellyt joka vuosi erilaisten kynttilöiden ympärille. Tänä vuonna mentiin tällaisella keep it simple-tyylillä.

Hauskin tarina (ainakin omasta mielestäni) liittyy yläkuvassa olevaan perheeseen eläimineen ja tietäjineen. Nämä on ostettu kymmenen vuotta sitten, kun olemme muuttaneet nykyiseen kotiimme. Vanhempi neideistä oli tuolloin melkein neljän ja oli selvästi tuskastunut kukkakaupassa, kun pyörittelin tätä perhettä, enkä osannut päättää, ostanko vai enkö. Lopulta nappasin laatikon mukaani, jolloin alaviistosta kuului heleä lapsen ääni: "Ostatko sinä äiti nuo jeesukset?" Siinä missä hymy karehti suupielissäni, teki se samaa myös muille kaupassa olleille. Nyt nämä jeesukset sitten koristavat joka joulu lipaston päällistä ja joka joulunalus muistan kertoa saman tarinan jeesuksista. Onneksi se naurattaa vielä nykyään jo teini-ikäistä neitiämmekin.




Joulukortteja ei tietenkään voi unohtaa jouluperinteistä. Hieman oman jaksamisen mukaan olen näitä lähetelleyt ja jokunen vuosi on jäänyt välistäkin. Tapanani on ollut kirjoittaa pieni kirje kuluneesta vuodestamme ja liittää se tervehdyksen mukaan. Kortit olen askarrellut lasten kanssa yhdessä. Siksi ehkä kyse on nimenomaan jaksamisesta, koska korttien teko ei ole kovinkaan nopeaa puuhaa ja vuosi vuodelta olen onneksi ymmärtänyt hieman höllentää kriteereitäni. Siinä missä tämän pitäisi olla sellaista mukavaa puuhastelua, muistan elävästi sen joulun, kun itkin ja väkersin näitä kortteja ja varmasti marttyyriasenteeni paistoi ilman sanojakin läpi. Jossain kohtaa mies uskalsi lausahtaa sarkasmilla sävytetyn lauseen mukavasta askarteluhetkestä perheen kesken. Sen jälkeen kortteja on lähetetty melkein joka vuosi. Mikäänhän ei tapa jouluista tunnelmaa paremmin kuin kireä äiti.



Joulukukkia ja tunnelmavaloja ei saa unohtaa jokavuotisista joulunodotteluista. Amaryllis tai kaksi kuuluvat olla pöydänkulmilla jo heti joulukuun alusta. Tänä vuonna olen varmasti lähes joka aamu muistanut kertoa perheelleni aamiaispöydässä, kuinka onnekkaita me olemme, kun ostettuani yksivanaisen amarylliksen, nouseekin sieltä neljä kukkavanaa.

Mitkä ovat teidän joulun takuuvarmoja tunnelmanluojia?



1.12.2018

Hei joulukuu

Lauantaiaamu ja joulukuun ensimmäinen.

Nuorempi neiti kaivautuu huoneestaan keitellessäni aamukahvia. Jännitys joulukuun ensimmäisestä päivästä oli käynyt niin suureksi, ettei enää nukuttanutkaan. Pari viikkoa ikkunalaudalla odottanut joulukalenteri pääsi vihdoin käyttöön ja joulusukastakin löytyi pieni yllätys.

Nyt tätä jännitystä osaa jo odottaa, mutta muistan, kun ensimmäisen neidin kohdalla emme ymmärtäneet, kuinka suurta voi olla lapsen jännitys joulukuun ensimmäistä päivää kohtaan. Ihmettelimme illalla sitä suurta kiukkua ja itkua, pitkin yötä heräilyä, kunnes seuraavana aamuna jännitys purkautui ensimmäisen luukun avaamisen myötä. Jos tämän olisimme aikanaan tajunneet tai lapsi olisi osannut selittää kiukuttelun syyn jännitykseksi, olisimme varmaan avanneet luukun jo edellisenä iltana.



Marraskuisen pimeyden saavuttua mietin, kuinka pitkä kuukausi marraskuu mahtaakaan olla. Tänä aamuna kuitenkin havahduin siihen, että sehän meni jo. Vaikka marraskuu kieltämättä uikin aika ajoin vähän pinnan alle aiheuttaen väsymystä ja melankoliaa, tuntui silti, että pääsin yllättävän helpolla. Vaatimalla itseltään vähän vähemmän ja nauttien niistä päivän valoisista tunneista, liikahteli päivä toisensa jälkeen eteenpäin ja nyt ollaan jo joulukuussa.



Olen siitä onnekas, että työpäiväni ajoittuvat talvisin iltoihin ja saan nauttia päivien valoisista hetkistä. Viettää aikaani ulkona niinä valoisina tunteina ja lähteä joogamaton kanssa töihin, kun aurinko laskee. Päivänvalo antaa tällä hetkellä energiaa juuri sen verran, että jaksan jakaa omaa energiaani töissä asiakkailleni ja ohjaamilleni ryhmäliikuntatunneille. Töiden jälkeen olen jäänyt kuntosalien parkkipaikalle kerran jos toisenkin käymään keskusteluja asiakkaiden kanssa ja saanut niistä hyvää energiaa.

Mutta hei, totesinko jo aiemmin, että joulukuun ensimmäisen päivän lisäksi on lauantai. Ihan rehellinen vapaapäivä ja maalipurkki valkoisen seinän vieressä odottaa tekijäänsä. Mahtavaa viikonloppua kaikille!



28.11.2018

Ehkä näinä pimeinä aikoina kuuluukin elää hitaammin

Pimeys ja päivän lyhyys ovat päässeet hieman sukeltamaan pinnan alle ja joudun vähintään kerran päivässä muistuttamaan itseäni, että ne hieman ankeammat ajatukset ovat vain oman pääni tuotosta ja tosiasiassa kaikki on ihan hyvin. Joskus mietin, mitä mahtaa muiden pään sisällä liikkua. Ja käyvätkö he kuinka paljon päänsisäisiä keskusteluja itsensä kanssa.

Itselläni tämä menee yksinkertaisimmillaan niin, että huomaan matalapaineen ja niiden masentavien äänien täyttävän pään sillä blaablaablaalla; etkö nyt saa enempää aikaiseksi, tämäkin olisi pitänyt tehdä jo eilen, mitä järkeä tässä ja tuossa on, pitäisi, pitäisi, pitäisi ja rahaakaan ei ole koskaan tarpeeksi. Tiedättekö, sellaisia jonninjoutavia irrallisia lauseita, joista saa helposti kasvatettua aivan älyttömän ison murheen ja ongelman.

Siinä missä ennen jaksoin keskustella ja perustella itseni kanssa näistä asioista, olen pikkuhiljaa opetellut hieman yksinkertaisemman tavan, joka menee kutakuinkin näin: "Lopeta". Tämän sanan myötä kippaan kaiken ankean ja turhan äänen pääni sisästä ja jatkan päivää. En tarkoita sitä, että väistelisin oikeita ongelmia vain heittämällä ne sivuun. Ei. Ne ovat asia erikseen ja vaativat luonnollisestikin läpikäyntiä ja tekoja. Mutta se aivan turhanpäiväinen asioiden pohdiskelu, joka ei saa aikaan kuin toimettomuutta ja sohvan nurkkaan ajautumista ja itsesääliin vaipumista.

Tämä turhan hälyn kippaaminen tuo yllättävän paljon tilaa niille vähän fiksummille asioille ja vaikka tämän kauden hitaampi tempo onkin läsnä ihan päivittäin, olen ajatellut, että ehkä sen kuuluukin olla näin. Ehkä tämä pimeä aika onkin tarkoitettu nimenomaan siihen hitaampaan elämään. Ja sitä vastaan ehkä ei niin kannattaisikaan taistella. Vaan hidastaa, jos se vain on mahdollista. Itse olen ainakin vuosikausia yrittänyt taistella tätä pimeyttä vastaan ja pitänyt samaa tahtia yllä kuin kesälläkin.

Kesällä tulee elettyä aina vähän enemmän ja ainakaan itselleni ei ole mikään ongelma nousta jo viiden aikaan aamulla tai vaihtoehtoisesti valvoa illalla vähän pidempään. Tuntuu, että vain taivas on rajana oman jaksamisen kanssa ja pieni väsymys ei tunnu pahalta ollenkaan. Kesällä kaikki vain tuntuu olevan helpompaa ja aurinkoa, lämpöä ja lähes jatkuvaa valoa tulee tankattua oikein kunnolla.


Syksyllä valon vähetessä ja ilmojen kylmetessä pitäisi ihan luvallakin hiljentää, eikä jäädä siihen ajatukseen, että samaa energiaa tulisi pitää yllä läpi talven. On aivan turha taistella luonnon aika selvästi kertomaa viestiä vastaan siitä, että ei jaksa. Koska oikeasti. Ei tarvitse. Joskushan se akkujen latailukin täytyy suorittaa. Miksei silloin, kun siihen luontokin antaa omat vihjeensä.


Vaikka pimeä aika nappaakin mukaansa aika nopeasti, alkaa päivä jo selvästi tuntua pidemmältä vuodenvaihteen jälkeen. Aurinkoisia ilmoja alkaa olla päivä päivältä enemmän ja vaikka ulkona olisi kuinka kylmä, alkaa kevään ja kesän odotus auringonpaisteen myötä. Taas jaksaa herätä hieman helpommin ja aamulla kajastava auringonnousu osuu taas meidän arkiseen rytmiin. Tenavat heräävät kouluaamuina helpommin ja itsenkään ei tarvitse taistella luonnonrytmiä vastaan.


Oma vuosittainen työrytmini menee niin, että keväällä ja varsinkin kesällä töitä tulee tehtyä välillä aika raadollisiakin määriä. Se tarkoittaa onneksi kuitenkin sitä, että syksyn ja pimeiden myötä työtaakka kevenee ja varsinkin nyt osaan ottaa kaiken irti siitä, että herätyskelloa ei tarvitse laittaa kovinkaan monena aamuna edes soimaan. Tämän hyväksyminen on kuitenkin vienyt yllättävän paljon aikaa ja aika ajoin se aiheuttaa vieläkin tuota blaablaablaata pääni sisään. Onneksi voi kuitenkin aina sanoa "Lopeta" ja pikkuhiljaa itsekin uskoa siihen.


21.11.2018

Ne pienet asiat

Silloin kun isot asiat ovat kunnossa, on helppoa huomata ne pienet, arkea rikastuttavat jutut. Siinä missä huomaan noiden edellisen kirjoitukseni arjen peruspilareiden palautuvan arkeeni, huomaan myös pysähtyväni enemmän ja enemmän näihin pieniin juttuihin ja niistä nauttimiseen.


-  Kun ensimmäisillä kunnon pakkasilla viet petivaatteet ulos ja illalla kääriydyt raikkaisiin lakanoihin.

- Kun hyvä ystävä, jonka kanssa et ole aikoihin pitänyt yhteyttä laittaa viestin: "Lähdetäänkö lounaalle joku päivä?".

- Kun huomaat itse ehdottavasi lautapelin pelaamista lapsen kanssa.


- Kun huonosti nukutun yön jälkeen tekisi mieli vain jäädä peiton alle, mutta kampeat itsesi ylös ja ulos kuvaamaan kauan kadoksissa ollutta aamuaurinkoa.

- Kun tulet illalla töistä kotiin ja mies on lämmittänyt takkaa niin, että jo eteiseen tulee pehmeä lämpö.


- Kun maailma meinaa kaatua hajonneeseen tietokoneeseen, hampaita kiristellen käyt ostamassa uuden ja toteat sen olevan aivan superihana. Kyllä, minulla on taipumus kiintyä näihin teknisiin vimpaimiin, autoihin ja kodinkoneisiin. Niiden rikkouduttua luopuminen on todella vaikeaa.

- Kun tunnet itsesi tosi vastuuntuntoiseksi ja aikuiseksi ottaessasi uuden tietokoneen myötä pilvipalvelun käyttöön. Onneksi kuvat ja tiedostot saatiin palautettua myös vanhalta koneelta.


- Kun tuntuu, että kaikki vähän takkuaa ja saat soiton juuri siihen saumaan ystävältä. Asioiden pyörittely vain oman pään sisällä ei ole aina hyväksi.

- Kun pimeiden tultua kaivelet mehukoneen naftaliinista ja nautit aamulla itse tehdystä mehusta yhtä paljon, kuin aamun ensimmäisestä kupillisesta kahvia.

- Ja yhtään ei haittaa myöskään se, että aurinko paistaa työpisteen ikkunasta silmäkulmaan niin, että joudun vähän siristelemään. Aurinkoista päivää kaikille!