21.9.2018

Väljyyttä odotellessa

Tässä viikolla siirtäessäni kuvia kameralta koneelle tuli se ilmoitus, jota olen jo hetken odotellut. Koneen muisti on täynnä. Jotenkin ensimmäisenä ajatuksena silloin käväisi, että I feel you. Tiedän, että pitäisi aika ajoin vain käydä vanhoja kuvia läpi ja poistella ihan reippaalla kädellä niitä, joita ei varmasti tarvitse. Tätä karsintaa olen kuitenkin vain lykännyt ja lykännyt vedoten kaikkiin muihin tärkeämpiin juttuihin.

Nyt olen sitten pari iltaa istunut koneella ja käynyt läpi tiedostoja aina pari vuotta vanhoista kuvista  tähän päivään. Samalla tulee miettineeksi sen ajan elämää ja fiiliksiä. Ei ole kaukaa haettu sanonta, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Nykyisen koneeni olen hankkinut kesällä 2016 ja kuvat lähtevät liikkeelle Annan valmistujaisista. Tähän väliin on mahtunut lukuisia tehtyjä kansioita reissuista perheen ja ystävien kanssa, kuvia puutarhasta, koirasta, treenaamisesta, luonnossa liikkumisesta, töistä, ruuista, raakakakuista... Hyvin minunnäköistä elämää. Tietenkin.

Samalla näitä tuhansia kuvia läpikäydessä tulee mietittyä, kuinka vauhdikkaat vajaat kaksi vuotta onkaan tullut elettyä. Mukaan on mahtunut luonto-ohjaajaksi opiskelua, muutoksia oman yrityksen pyörittämisessä, pitkiä työpäiviä, loputonta kiirettä, toteutettuja unelmia ja tunne siitä, että todellakin tekee sitä, mistä nauttii. Ei mikään ihme, että niin koneen, kuin omakin kovalevy alkaa olla täynnä.


Vaikka kuinka nautin työnteosta, huomaan hieman uupuneeni tästä viimeaikaisesta tahdista ja pian alkava, hieman väljempi kalenteri on ihan tervetullutta arkea. Tiedän, että ns. tyhjiä aukkoja ei ehdi kalenteriin syntymään liikaa, mutta sana väljyys kuulostaa erittäin mukavalta.

3.9.2018

Sitku-ajattelun positiivinen voima

Huomenta maanantai! Takana ihana viikonloppu ja edessä vauhdikas arki.

Eilen tulin miettineeksi puutarhatöitä tehdessäni sitku-elämää. Monesti sen kuulee esitettävän  negatiivisessa valossa, mutta itse koen sen ennemminkin työkaluna jaksamiseen. Ei se poislue millään lailla olemassa olevaa tai sitä, etteikö voisi nauttia myös tästä hetkestä. Itse miellän sitten kun-ajattelun enemmän suunnitelmalliseksi ja tavoitteisiin vieväksi, kuin maailmaksi, joka on parempi paikka sitten joskus kun. Vaikka voihan se olla sitäkin.

Itselläni on tulossa aika tiukka pariviikkoinen putki töitä, jonka jälkeen kalenteri on huomattavasti väljempi. Kyllä omaa arkea ja tätä työputkea auttaa ajattelu, että sitten kun saan tämän putken tehtyä, keskityn enemmän siihen tähän ja tuohon asiaan. Ja ainakin omaan korvaani se kuulostaa oikein mukavalta ja auttaa jaksamaan. Eikä tällainen ajattelu ollenkaan poissulje sitä, ettenkö joka päivä hyppäisi autoon hymyssä suin ja ajaisi työpaikalle. Tai ettenkö olisi läsnä vetämilläni ryhmäliikuntatunneilla. Tai ettenkö ylipäätään nauttisi elämästä ja arjesta juuri nyt.


Toki tällainen ajattelumalli voi helposti olla suorittava ja vaikka tunnistan itsessäni myös sen suorittavan minän, en koe, että omat sitkuni lisäävät tulevaisuuden sitkuja. Kyse ei ole siitä, että asettaisin tavoitteen ollakseni onnellisempi ja lopulta kokevani vain tyhjyyttä, kun sitkuni ei tuonutkaan sitä, mitä odotin. Tai että janoaisin lisää ja lisää. Että mikään ei riitä.

Oma maailmani on loppupeleissä aika todella yksinkertainen ja koen olevani monessa asiassa rikkaampi, mitä vähemmän omistan. Sitku-ajatuksineni olen kuitenkin täysin onnellinen juuri tässä hetkessä. Nautin siitä, mitä olen saavuttanut. Nautin siitä, että minulla x-aikaa vieviä projekteja, jotka vaativat sitku-ajattelua, suunnitelmallisuutta, to do-listoja, epämukavuusalueelle menemistä.


Sen lisäksi, että nautin tasaisen rauhallisesta arjesta, nautin myös muutoksesta. Elämässä mikään ei ole pysyvää ja sen tai pelkän onnellisuuden tavoittelu ajaa vain tietynlaiseen kuplaan, joka on valitettavasti hieman irrallaan todellisuudesta. Vaikka koen muutokset yleensä voimakkaasti ja mukana kulkee tunteita, kuten turhautuminen, ahdistuminen, levottomuus, epävarmuus, tiedän kaiken sen olevan kuitenkin näiden tunteiden arvoista. Tiedän, että kun olen saanut muutoksen ja sitkuni ns. maaliin, siellä odottaa jotain hyvää.


Sitku-ajattelua vertaisin ehkä siihen, että koska elämässä mennään eteenpäin, haluttiin tai ei, niin tällä ajatusmallilla voitaisiin edistää terveellä tavalla jaksamista. Koko ajan ei kuitenkaan tarvitse olla havittelemassa parempaa tai enemmän. Ei, vaan osattaisiin nauttia saavutetusta, pysähtyä tarvittaessa olemassaoleviin tunteisiin, niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin. Itse huomaan aina muutoksen kourissa uppoavani niihin negatiivisiin ja tietyllä tapaa jopa nautin siitä. Saan aikani velloa oikein kunnon kurassa ja välillä tuntuu, että pääkoppa räjähtää kaikesta siitä rypemisestä. Mutta voi kuinka hyvää se tekekään. Nautittaisiin silti matkasta, vaikka perimmäinen ajatus jollain elämän osa-alueella olisikin siellä sitkussa. Koska onneksi koko elämän ei tarvitse olla sitä sitkua.


 

1.9.2018

Rauhallinen lauantaiaamu ja vauhdikas arki = parasta

Lauantaiaamu ja edessäni toinen kuppi kahvia, kynä, pyyhekumi ja kalenteri. Elokuu tuntui vain valuvan, kuin hiekka sormien välistä ja nyt on jo syyskuu. Loma ja reissut tuntuvat kaukaisilta muistoilta ja arki on kietonut tiukkaan otteeseensa. Vaikka arki onkin taas vaihteeksi aikamoista pyöritystä, rakastan sitä ja sen tuomia rutiineja yli kaiken.


Arjen pyörittäminen tuntuu vauhdikkaalta. Koulujen alku toi täytettävät liput ja laput, enää ei riitä ilmoitus koulun keittiöön lapsen allergioista, vaan muutokset täytyy hakea lääkärintodistuksella, päällystettävät koulukirjat odottavat illalla töistä saapuvaa äitiä. Yläasteelle siirtynyt vanhempi neiti on sopeutunut hyvin uuteen kouluun, nuoremman rutinoituminen arkeen loman jäljiltä oli hieman haastavampaa. Wilma täyttyy muutoksista lukujärjestykseen ja muista viesteistä. Yhdyn vanhemman neidin ajatukseen siitä, että yläasteella kaikki on vähän tiukempaa.

Ryhmäliikuntatuntien vetäminen on tuntunut kesätauon jälkeen taas ihanalta. Samat kasvot samoilla paikoilla ja liuta uusia iloisia jumppaajia. Tuntien veto tuo tietenkin vielä tarkemmat aikataulutukset arkeen, jotta kroppa ehtisi palautua ja vaikka kuinka tiedän, että muutama viikko menee kropalta taas tottuessa tähän rytmiin, on tämän jakson läpikäyminen fyysisesti oma projektinsa. Aikaa on pitänyt varata myös tuntien suunnitteluun ja uusien ohjelmien opetteluun. Vaikka olen vetänyt ryhmäliikuntatunteja jo 12 vuotta, tuntuu uusien ohjelmien opettelu todella aikaa vievältä ja varsinkin se ensimmäisen tunnin veto aina yhtä jännittävältä. Joka kerta yritän hokea samaa mantraa, että "mitä sitten, jos joku unohtuu, eivät asiakkaatkaan tiedä, mitä siinä oikeasti olisi ollut." Ja jokaikinen kerta kaikki menee oikein mallikkaasti.

Syksy saa myös ihmiset tekemään muutoksia arkeen ja uusia personal training-asiakkaita on aina mukava tavata. Työn alla on uusia treeniohjelmia ja ruokapäiväkirjojen läpikäyntejä. Yhteistä pohdintaa asiakkaiden kanssa siitä, mitä lähdetään tekemään ja mihin muutoksiin ollaan valmiita satsaamaan.

Tämä alkurysäys tuntuu yhtäaikaa sekä ihanalta paluulta arkeen, että hieman tuskanhikeä otsalle tuottavalta möykyltä, josta välillä henkeään pidätellen vain survoo itsensä läpi. Onneksi on kalenteri, joka kertoo tilanteen helpottavan viimeistään lokakuulla.


Ihanaa viikonloppua kaikille! Minä jatkan to do-listan läpikäymistä vielä hetken, ennenkuin lähden töihin.

24.8.2018

Ajasta ja ajattomuudesta

Muistan aikanaan miettineeni, miksi tuntemani yrittäjänä toimivat ihmiset lähtivät aina lomallaan pois kotoa. Itse nautin silloin lomilla suunnattomasti kotona olemisesta, puutarhanhoidosta ja joutilaisuudesta. Ja niin nauttisin nytkin, mutta kyllä se on myönnettävä, että omista arjen ja työn rutiineista pääsee parhaiten irti, kun oikeasti lähtee pois kotoa. Ja jättää kalenterin kotiin.

Lomalla parasta on aikatauluttomuus ja se, että voi suht huoletta unohtaa kellon katsomisen. Nyt taas arjen pyörähdettyä käyntiin täyttyy kalenteri aika tiukkaan aamusta iltaan töiden ja kodin pyörittämisen lisäksi loputtomilta tuntuvista to do-listoista. Päivän päätyttyä kirjoittelen vielä ajatuksia paperille, jotta minun ei tarvitsisi pyöritellä niitä mielessäni, vaan voisin antaa pääkopan olla. Toki sinne singahtaa tuon tyhjentämisen jälkeen uusia ajatuksia, joihin on kätevää käyttää aikaa hieman enemmänkin. Kuten nyt vaikka eilen illalla googlettelemani ajatus "onko kuussa oikeasti käyty?"

 Mutta siihen loman aikatauluttomuuteen. Mielestäni lomassa parhaimman lomantunnun saa sillä, että aikataulut ovat niin väljät, että kovinkaan monessa paikassa ei tarvitse olla mihinkään tiettyyn aikaan. Aamulla voi päättää tehdä jotain tai olla tekemättä. Tai päättää olla tekemättä ja tuleekin tehneeksi enemmän kuin oli suunnitellut.

Minua huvittaa vieläkin Italian lomallamme tämä päivä, josta nämä kuvatkin ovat. Kuinka olin aamulla uhonnut, että tänään en tee mitään, paitsi käyn aamulla lenkillä ja sitten makaan uima-altaalla loppupäivän. Päivä kuitenkin eskaloitui "pieneen" kävelylenkkiin, jonka pituudeksi tuli noin 27 km. Tarkoituksena oli käydä hakemassa yksi geokätkö ja ohjelman mukaan kätkölle oli matkaa n. 6 km. Linnuntietä pitkin. Lähtiessämme en ihan osannut arvioida kokonaismatkaa teitä pitkin, mutta kyllä siitä kieltämättä tuli unohtumaton aamulenkki, josta palasimme kello neljän pintaan iltapäivällä.

Mutta tämähän lomassa onkin juuri parasta. Kun ei ole mitään väliä, kestääkö lenkki tunnin vai kahdeksan. Luenko kirjasta yhden sivun vai koko kirjan. Täytänkö päiväni kaikella mahdollisella tekemisellä vai löydänkö itseni vielä iltapäivästä pyjamasta. Ajattomuus tuo ainakin itselleni sen vapauden, jonka tarvitsen lomallani.


23.8.2018

Syksy saa tulla

Kuinka paljon voikaan nauttia yksinolosta? Kun muu perhe on töissä tai koulussa ja itse istun vapaata aamupäivää viettämässä kotona. Vieressä on kahvikuppi ja katselen ulkona viilennyttä ilmaa. Puutarha alkaa olla vaiheessa, kun sieltä korjataan satoa ja keräillään tavaroita pikkuhiljaa varastoon odottamaan ensi kesää.

Samalla hengähdän syvään muistellen tätä elokuuta, joka on ollut kieltämättä tapahtumarikas. Kuukausi alkoi Pilatesfunc-koulutuksella ja jatkossa vedän tunteja tiistai-iltaisin Kuntokeskus Ykkösellä. Sunnuntaina koulutuksesta palattuani purin vain kassin, pistin pyykinpesukoneen laulamaan ja pakkasin matkalaukun, koska uusi reissu odotti heti seuraavana päivänä.


Elokuun ensimmäinen viikko kului Italiassa, Umbriassa, josta olimme vuokranneet kahden ystäväpariskunnan kanssa talon. Ja varsinkin näin kesän taittuessa jo hieman viileämpiin ilmoihin, en voi kuin lämmöllä muistella tätä ihanaa viikkoa. Viimeisen päivän lomasta vietimme Roomassa, koska lentomme lähti niin aikaisin aamulla ja matkaa Umbertidestä oli kuitenkin aika lailla.


Reissun jälkeen ehdin olla muutaman päivän töissä, ennenkuin viime loppuviikko meni FuncyFamilyn kesäretriitillä Haapsalussa, Virossa. Reissu oli ihana sekoitus jumppaa, joogaa, ystäviä, rentoutumista ja hengailua. Kamera on täynnä kuvia näistä kaikista reissuista ja kunhan taas maltan istua koneen ääreen, puran näitäkin reissuja vielä enemmän.


Mennyt kesä on ollut kyllä aivan ihana mielettömän pitkine lämpöaaltoineen, joka tuo ainakin omaan päähäni sellaisen mukavan huolettomuuden ja tunteen, että tulee elettyä vähän enemmän. Ilmojen viilentyessä tekeekin jo mieli hieman hidastaa ja palata omien arkirutiinien pariin. Kesä toi sen ihanan huolettomuuden lisäksi myös tunteita, joiden prosessoimiseen meni hieman pidempään, ennenkuin kelat ns. loksahtivat kohdilleen viime viikonloppuna.

Ymmärsin taas kevään kiireissä kadottaneeni pienen, mutta tärkeän osan itsestäni; mielipiteeni. Kun kiire vyöryy päälle, huomaan itse vältteleväni draamaa ja erimielisyyksiä ihan viimeiseen asti. Ei sillä, että kaipaisin draamaa elämääni muutenkaan, mutta pitämällä kaiken ympärillä olevan elämäni mahdollisimman hajuttomana ja mauttomana, sain tilaa muille hoidettaville asioille. Kesällä kiireen mentyä huomasin pikkuhiljaa, että jäin väistelemään monia tilanteita, niin hyviä kuin huonoja ja toimin sovittelijana vähän joka asiassa. Olo oli kuin lapasella. Jos olisin voinut valita, olisin vain halunnut kääriytyä omaan pieneen yksiööni, hoitaa omat asiani ja sulkea kaiken muun tapahtuvan täysin ulkopuolelle saavuttamattomiin.

Syksyltä odotan eniten rutiineita ja sitä ihanan harmaata arkea, jota elämäksi kutsutaan. Toivon sen olevan aika ajoin jopa tylsää ja kaavoihin kangistunutta. Pimeneviä iltoja ja jopa vähän sitä ihon alle menevää ankeutta. Aikaa ladata akkuja, kääriytyä sohvan nurkkaan ja jossain vaiheessa odottaa jo malttamattomana ensi kesää ja valoa. Kuulosta juuri minunnäköiseltäni arjelta.


13.8.2018

Rooma yhdessä päivässä

Maanantaiaamu ja istun aamukahvilla keittiönpöydän ääressä. Aurinko taittaa sateen jälkeen sävyt vahvoina puutarhaan samalla kun nautin hiljaisesta aamuhetkestä. Selailen kuvia viime viikolta ja tuntuu vähintään absurdilta ajatukselta, että vajaa viikko sitten oikeasti olin näissä kuvien maisemissa ja tunnelmissa.

Muutaman tunnin pyörähdys Roomassa oli jopa hieman epätodellinen. Suuri osa kaupungin nähtävyyksistä on niin pienellä alueella, että ne on vaivatta nähty kävellen yhdessä päivässä; Colosseum, Forum Romanum, Pantheon, Fontana di Trevi, Espanjalaiset portaat... Nähtävää ja historiaa tuosta kaupungista ei puutu.

Katuja kävellessäni mietin, miltä tuntuisi asua ja elää Roomassa. Mitä jos vaikka tuo ikkuna olisi minun kotini keittiönikkuna, jos tuo olisi se ovi, josta kuljen päivittäin ulos, lähden töihin, kauppaan, ehkä iltaisin nauttimaan kaupungin tunnelmasta? Asuisinko yksin, olisiko minulla perhettä? Olenko nähnyt elokuvan Eat, Pray, Love liian monta kertaa?

Se ajatus, että joku tai oikeastaan todella monet jotkut elävät arkeaan näin, on itselleni todella kaukainen ajatus. Siinä missä suurkaupungissa asuminen on juuri se oikea valinta joillekin, on se minulle kaukana siitä. Nautin tilasta ja luonnosta, ruuhkattomuudesta ja siitä, että ovesta ulos astuessani ympärilläni on puita ja vihreää, hiljaisuutta ja luonnon ääniä.


Voisin kyllä istua pitkiäkin aikoja kahvilassa katsellen kaupungin vilinää, sanoittaa mielessäni ohikulkeville ihmisille heidän elämäntarinoitaan. Mietin, mikä on saanut sen ruokapaikassa olleen nuoren venäläistytön saapumaan Roomaan ja työskentelemään ravintolassa lähellä Fontana di Treviä? Onko se välietappi hänen unelmiinsa? Mahdollisuus toteuttaa tulevaisuuden haaveitaan rahoittamalla elämänsä ravintolatyöntekijänä Roomassa? Mitä hän tekee töistä päästyään?

Näissä ajatuksissa sitä tuntee itsensä jotenkin pieneksi ja jopa ulkopuoliseksi. Minä, joka on tullut vain muutaman tunnin visiitille paikkaan, joka on jonkun toisen arki.


Ja kuitenkin tässä aamukahvia hörppiessäni tunnen itseni todella onnelliseksi omista valinnoista. Siitä, että en asu Roomassa. Kaupungissa, jonne niin monet lomallaan haluavat lähteä. Ei, minä olen oikein onnellinen Kuusankoskella, jonne varmasti aika harva haluaa lomallaan lähteä. Mutta hyvä niin. Onneksi on kiva käydä ja kokea. Ja lopulta palata sinne, missä on hyvä olla ja asua.


11.8.2018

Lomalla

Kun kaksi viikoa sitten keskiviikkona töistä lähtiessäni työkaverini toivotti minulle hauskaa lomaa, piti oikein pysähtyä, kääntyä ympäri ja todeta täydestä sydämestä, että kiitos. Se tuntui jostain syystä yllättävän hyvältä. Näin yrittäjänä lomalle lähteminen on ollut aika ns. yksinäistä puuhaa ja se on tapahtunut asteittain. Ensin pitkiä työpäiviä, jotta loma on ylipäätään mahdollinen, sitten pientä hidastamista ja lopulta, kun kaikki työ on tehty, on voinut todeta, että nyt se loma taisi sitten alkaa.

Kaksi viikkoa!


Loma alkoi reissulla Italiaan ja vaikka otinkin tietokoneen matkaan mukaan ja suunnittelin kirjoittavani reissusta jo paikan päällä niin totuushan oli se, että koneen avasin tasan kerran, kun siirsin kameran muistikortilta kuvia koneelle.

Olin odottanut, että lomalla minulla tulisi tarve kirjoittaa ja näin jo itseni istumassa vuokraamamme talon terassilla kirjoittamassa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä, vieressäni lasi kylmää valkoviiniä. Mutta ei. Tämä ei ollut sellainen reissu ollenkaan, että mieli olisi vapautunut kirjoittamisen luovaan moodiin.



Tällä lomalla olin täysin läsnä, nautin ihmisten seurasta, vetäydyin omiin oloihini päiväunille tai lukemaan kirjaa, jos siltä tuntui. Annoin aikaani muille aivan eri tavalla, kuin arjessa. Havainnoin ja kuuntelin. Löysäsin arjen rajoja lasten kanssa. Seurasin, mitä tapahtuu. Reissu oli tässä suhteessa ihana, rentouttava ja myös opettava.

Pikkuhiljaa meillä palaillaan taas arkeen. Mies lähti takaisin töihin heti Italiasta palattuamme, lapset aloittivat koulun torstaina ja itse palaan työn ääreen maanantaina. Syksy on vielä kaukainen käsite, mutta myönnettävä se on, että kesää alkaa olla jo enemmän takana kuin edessä. Loma oli kuitenkin tervetullut ajanjakso katkaisemaan kiirettä rankan kevään jälkeen. Syksyä vasten taas moni asia on vielä auki ja vaikka täysin en saanut palikoita järjestykseen vielä lomallakaan, olen ainakin hieman valmiimpi ottamaan alkavaa arkea taas vastaan.


26.7.2018

Lähempänä vai kauempana?

Monesti parhaat ideat tulevat silloin, kun mielellä ei ole muuta tekemistä. Ne vain pompsahtavat jostain syvältä ja jos niistä vain ymmärtää napata kiinni, ovat ne useimmiten pitämisen ja toteuttamisen arvoisia. Itselläni näitä hokauksia tapahtuu nykyään eniten joko joogamatolla tai lenkkipolulla. Tilanteessa, jossa mieli rauhoittuu, eikä voi olla muuta kuin läsnä siinä hetkessä. Joogamatolla sekä juoksulenkillä täytyy kuitenkin keskittyä suorittavaan liikkeeseen ja oman kehon kontrolliin. Tällöin mieli saa vaellella vapaasti ja välillä tosiaan syntyy ihan niitä toteuttamiskelpoisiakin ideoita.


Minä olen hieman viime talven ja kevään aika kipuillut juoksemisen kanssa. Tai lähinnä sen säännölliseksi saamisen kanssa. Ymmärrän tietenkin realiteetit, että harva muutos ei tapahdu nopeasti, varsinkin jos elämä on jo täynnä kaikkea muuta. Muutoksia ei silloin tehdä hetkessä, kun se käytännössä tarkoittaisi sitä, että jostain olisi vain luovuttava saadakseen jotain uutta tilalle.

Nyt kesän mittaan hieman töitä vähennettyäni ja antaessani tilaa useammallekin to do-listalla olleelle ajatukselle, olen saanut myös juoksua säännöllisemmäksi. Samalla olen napannut kiinni juoksulenkillä syntyneestä ajatuksesta siitä, että jos minulla on tavoite, olenko illalla askeleen lähempänä vai kauempana tätä tavoitetta. Minusta tämä hyvinkin yksinkertainen ajatus on ollut aika loistava.


Se ei tietenkään tarkoita sitä, että joka päivä pitäisi kaikki asiat priorisoida ajatellen vain yhtä tavoitetta. Ei tietenkään. Tulee päiviä, kun illalla mietin, että tämä päivä ei nyt mennyt ihan putkeen, mutta huomenna paremmin. Silti tämä ajatus mielessäni pyrin pitkällä aikavälillä siihen, että teen parhaani sen tavoitteen eteen, jonka olen itselleni luonut.


Tämä ajatus on ainakin omalla kohdallani vähentänyt myös sitä kuuluisaa sitku-ajattelua ja saanut minut nauttimaan myös matkasta. Jos nyt otetaan esimerkkinä  juoksun lisääminen omaan treenaamiseen. Tietenkään joka päivä en voi käydä juoksemassa ja joskus jopa niinä päivinä, kun olen suunnitellut meneväni juoksemaan, tapahtuu "jotain", enkä menekään. Tämä ei kuitenkaan poislue sitä, ettenkö voisi olla illalla lähempänä tavoitettani, kuin kauempana. Jos syystä tai toisesta en pääsekään juoksemaan, voin silti tehdä päivässäni valintojani, jotka edesauttavat tavoitteeseen pääsyä. Esimerkiksi voin syödä vähän järkevämmin, mennä nukkumaan vähän aiemmin, tehdä hieman parempia valintoja, jotta juoksu kulkisi paremmin.


Sama ajatusmalli pätee tietenkin lähes kaikkeen, missä on joku tavoite. Kun jokainen aamu antaa edes ajatuksen omalle tavoitteelle ja sille, onko illalla päivää lähempänä vai kauempana omasta tavoitteestaan, alkaa todennäköisesti tapahtua. Näin tulee päivittäin tehtyä edes jotain oman tavoitteensa eteen ja pienistä puroistahan ne suuremmatkin joet syntyvät.