tiistai 21. maaliskuuta 2017

Täydenkuun retki Mukulanlahdelle

Käytyäni helmikuussa Repovedellä täydenkuun retkellä, innostuin metsässä pimeällä kävelystä niin paljon, että seuraavan täydenkuun aikaan maaliskuussa lähdettiin ystäväni kanssa auringon laskettua metsäretkelle.

Tällä kertaa suuntasimme Mukulanlahden lintutornille toivoen, että täysikuu olisi komeimmillaan. Helmikuun retkellä kuu jäi pilviverhon taa ja niin se jäi itseasiassa tälläkin kertaa. Hieman ohuempi pilvipeite oli kuitenkin tällä kertaa, koska kuun valo kajasti pilviverhon takaa, mutta suunnittelemani hienot kuvat täysikuusta jäävät odottelemaan vielä seuraavia kuita.


Mukulanlahti on kuitenkin käymisen arvoinen myös pimeällä. Kuten edelliselläkin pimeän retkellä tuli todettua, tulee pimeällä havainnoitua aika eri asioita, kuin valoisalla. Luonto näyttää toisenlaiselta ja ääniäkin tulee kuunneltua ihan eri tavalla. Lintutornissa kuulimme joutsenten ääniä ja Kupparinojan toisella rannalla oli myös elämää kaislikon suhinasta päätellen.
 
Näitä pimeän retkiä tulen kyllä tekemään säännöllisin väliajoin läpi vuoden, koska ihan samalla tavalla luonto muuttuu vuodenajan mukaan, muuttuu havainnoitavat kohteet myös pimeän aikaan riippuen vuodenajasta. Näin keväällä päivän pidentyessä ja kesällä yöttömän yön aikaan luonto antaa varmasti toisenlaisen kuvan itsestään, kuin talvella.
 


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Testissä tukisukat

On juttuja, jotka kalskahtavat aina vähän ikävästi korvaan, kun sen kuulee. Monesti taustalla on joku negatiivinen kokemus asiasta, joka saa ihan tavallisenkin jutun kuulostamaan siltä, että niskakarvat nousevat vähän pystyyn. Itselleni tällainen asia on ollut tukisukat, koska ne muistuttavat minua ajasta, kun makasin sairaalassa sulattelemassa jalassa ollutta veritulppaa. Tai sen jälkeistä aikaa, kun istuin Marevan-kortin kanssa terveyskeskuksessa odottelemassa vuoroani verikokeeseen. Tai sitä, kun tukisukat kuuluivat pukeutumisen peruspilareihin kauemmin, kuin olisin ehkä toivonut.

Tästä on toki jo yli 15 vuotta aikaa ja olin onnekas, että veritulppa ei koskaan lähtenyt liikkeelle, eikä ole uusinut. Myös aika tekee tehtävänsä, mutta edelleen kuullessani sanan tukisukat, en miellä sitä sellaiseksi kivaksi asiaksi.


Kun Color4Care tarjosi minulle mahdollisuutta testata heidän tukisukkiaan, mietin, että jaa-a. Kuitenkin kävin katselemassa sukkia heidän nettisivuilla ja oikeasti. Ollaanko menty ehkä valovuoden päähän siitä, mitä itse käytin silloin reilun 15 vuotta sitten? Ymmärrän toki sen, että tällaisissa tukisukissa on hieman matalampi kompressio, kuin niissä, joita käytin aikanaan veritulpan aikana, mutta miten ihania kuoseja ja oikeasti sellaisia malleja, joita ei tarvitse piilotella lahkeiden alle näissä onkaan. Tässä kohtaa ajattelin, että ehkä minunkin täytyy jättää oma ajattelumallini taakseni ja päivittää tietoni näistä nykymalleista. Onhan minulla ollut käytössä jo kompressiosäärystimetkin, niin miksi en antaisi mahdollisuutta näille sukille.

Valkkailin muuten tovin jos toisenkin, ennenkuin päätin, mitkä tukisukat tilaisin. Repeisinkö väri-ilotteluun vai pitäytyisinkö vallan yksivärisissä? Kuitenkin kerta toisensa jälkeen jäin tuijottelemaan näitä kuvissa olevia tähtisukkia, joten klikkailin ne itselleni testiin.


Oma työni on pääasiassa seisomatyötä ja vaikka en oikeastaan päivän aikana mietikään jalkojen väsymistä, on välillä päiviä, kun illalla todella tuntee jaloissa tehneensä töitä. Nämä sukat ovat nyt olleet käytössä viikon ja jalassani siis useampana työpäivänä sekä treenatessa. Ja annan kyllä täyden kympin näille sukille juurikin tällaiseen käyttöön tarkoitettuna. Sukat eivät ole liian kireät, vaikka napakat ovatkin. Ne eivät ole liian paksut tai hiostavat vaan juuri sellaiset sopivat työpäivän ajaksi.

Sen lisäksi, että nämä sukat jäävät vakiokäyttöön työarkeeni, tiedän ulkoiluttavani niitä myös vapaa-ajallani juoksulenkeillä, hyppyrimäen portaissa, treenatessa ja vaelluksilla. Monikäyttöiset, sanoisin.

Yhteistyössä: Color4Care

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Retkikohteena Kyykoski

Luonto-ohjaajaopinnot ovat siitäkin mukava juttu, että tapaa hyvin samanhenkisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat viettää paljon aikaa ulkona. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi lähteä metsään yön yli retkelle vaikka vähän tosta noin vaan. Pakata rinkkaan eväät, makuupussin ja -alustan, kameran ja mitä nyt milloinkin tarvitsee.

Viime viikolla opiskelijaystäväni laittoi viestiä ehdotellen pientä metsäretkeä, josta ajatusten puolin ja toisin heittoina muodostuikin sitten yön yli retki viikonlopulla. Kelit eivät näyttäneet kovin suopeilta meitä kohtaan, mutta niinhän se menee, että oikealla asenteella ja varustuksella ilmoilla ei oikeastaan ole kovinkaan paljon merkitystä. Eikä niitä ilmoja tietääkseni saa tilata mistään mieleisekseen muutenkaan. Ja tässä tapauksessa se taisi mennä kyllä vähän niinkin, että kahta vähän luontoon höpsähtänyttä ja kovapäistä naista ei olisi saanut perumaan suunnitelmiaan pahinkaan myrsky.


Perjantaina kirjoittelin navigaattoriin osoitteen Kyykoskentie, Luumäki ja lopuksi ajoin Kyykoskentietä niin pitkälle, että vastaan tulee Sulunkosken parkkipaikka. Kannuskoskentieltä kääntyvä Kyykoskentie on metsätietä ja ainakin tähän aikaan vuodesta liukas ja luminen. Ennen Kyykoskelle suuntaamista kävimme ihastelemassa Sulunkosken ja sen ympäristön maisemia. Sen verran otin selvää retkikohteestamme ja sen ympäristöstä, että Sulunkoski on oiva paikka perhokalastukseen ja paikalta löytyikin hyvät puitteet. Oli mm. tulisija, savustuspönttö, muutama katos, pöytiä, WC. Tänne voisin hyvin kuvitella tulevani pientenkin lasten kanssa päivää viettämään.

Lisäksi Sulunkosken virkistyalueen ranta on hyvä taukopaikka myös melojille. Ihan mielenkiinnosta katselin karttaa ja totesin, että olisinhan minäkin voinut tulla tähän retkikohteeseen vaikka veneellä. Ainakin teoriassa. Tuossa ihan kotimme vieressä virtaa Kymijoki ja se on mutkien kautta yhteydessä tähän retkikohteeseemme. Sen verran vähän tosin olen tutkinut saati kulkenut näitä paikallisia vesireittejä, että jätetään tämä nyt vain ihan teoreettiseksi mahdollisuudeksi.

Kyykoskelle matkaa Sulunkoskelta oli vajaan kilometrin verran ja rantaa pitkin kulki polku ja pitkospuut. Matkalla ihastelimme ja kuvailimme kauniita maisemia, näimme majavan tekemiä töitä puunrungoissa ja katselimme joutsenia seka telkkäpariskuntaa.

Perillä Kyykosken taukopaikalla on kota, puukatos (saha ja kirves löytyvät), ulkotulisija ja pöytäryhmä. Kyykosken virtapaikka ja silta olivat taukopaikan vieressä. Kokonaisuudessaan tämä taukopaikka sopi hyvin myös tällaiselle yhden yön retkelle.

Puuliiteristä sahailimme puuta tulisijaan ja sen verran ohutta rankaa puut olivat, että kirveelle ei juurikaan ollut käyttöä. Kota oli juuri sopivan pieni ja se oli helppo pitää lämpimänä koko yön.



Illalla juuri ennen auringonlaskua kävimme kävelemässä alueella toivoen, että näkisimme jotain elämää. Ei sellaista liian isoa elämää (kuten karhu tai susi), mutta ehkä joutsenia, muita lintuja, majavan... Kävellessämme kohti Niskakoskea, joka on kivenheiton päässä Kyykoskesta pysähdyimme kuin seinään, kun tajusimme rannassa olevan joutsenperheen, isä, äiti ja poikanen. Aika nopeastihan nuo joutsenetkin tajusivat läsnäolomme ja lähtivät uiskentelemaan poispäin, mutta aika läheltä pääsimme silti seurailemaan niiden puuhia.

Kävellessämme takaisinpäin kodalle Kati alkoi viittoa (mykkää huutoa) vettä kohti ja todentotta, siellähän ui majava. Seurailimme majavaa pidemmänkin tovin ja se selvästi oli huomannut läsnäolomme, kun tasaisin väliajoin se läiskäytti kunnon pärskeet. Ehkä se vinkkasi meille, että voitte poistua tai varoitti muita kanssaeläjiään meidän läsnäolosta. En kyllä muista nähneeni majavaa koskaan livenä luonnossa, joten ainakin itselleni tämä oli aika vaikuttava kokemus.

Yö meni hieman levottomasti nukkuen ja heräillen ja lisäillen puita tulisijaan ja aamulla olo oli kieltämättä aavistuksen nahkea. Tosin tämäkin kuuluu tähän luonnossa liikkumiseen ja yöpymiseen ainakin näin talvisaikaan, kun tulta on pidettävä yllä jo pelkän lämmityksenkin vuoksi.

Aamulla kävimme vielä kävelemässä maastossa ja kuvailemssa paikkoja. Pikkuhiljaa pakkasimme tavaroita kasaan ja lähdimme suunistamaan kohti autoa. Eilinen meni kieltämättä hieman väsyneissä olotiloissa, mutta tänä aamuna herätessäni taas kunnon yöunien jälkeen voin vain fiilistellä tekemäämme reissua ja sitä, kuinka paljon luonto antaakaan.


Iso rinkkani oli ensimmäistä kertaa käytössä sitten Caminon matkani ja kieltämättä monet muistot tulivat mieleeni, kun pakkailin rinkkaa tätä reissua varten. Itseasiassa näin jopa viime yönä unta, että olin lähtenyt kävelemään Caminoa uudestaan ja aamulla heräsin siihen ajatukseen, mitä ottaisin mukaani seuraavalla kerralla. Ja varsinkin, mitä en ottaisi. Kevyellä rinkalla on vain niin paljon mukavampi kulkea. Kun ei tarvitse kantaa mukanaan mitään ylimääräistä.



lauantai 18. maaliskuuta 2017

Joogapolun seuraava askelma

Eilen mainitsin ihan ohimennen siitä, kuinka jooga sai minut hyvälle mielelle viime viikolla. Joogamatolle astuessa ja harjoitusta tehdessä on aika turha tehdä mitään ennakko-odotuksia harjoituksen kulusta. Sen olen huomannut. Harjoitus on päässyt yllättämään niin positiivisesti kuin negatiivisesti niin monta kertaa, että olen päättänyt vain antaa olla.

Muistan, kun reilu vuosi sitten tuli vahva tunne siitä, että haluan ohjata joogaa. En oikeastaan miettinyt, millaista joogaa, vaan enemmän sitä, miten joogaharjoitus tekee hyvää jokaiselle. Aloitin vetämisen 1-2 tunnilla viikossa ja tunnit olivat sellaista mukautettua voimajoogaa, jota en osaa lokeroida miksikään tietyksi joogaksi. Mukaillen astangajoogan asanoja ja järjestystä, rauhallisen musiikin soidessa taustalla. Meitä oli aina pieni porukka joogailemassa hyvällä fiiliksellä.

Käytyäni ensimmäisellä Yogafunc-tunnilla tiesin heti, että se oli minun juttuni. Yksi niistä. Tunnissa oli periaatteessa kaikki samat ainekset, kuin itsekehittelemässäni joogatunnissakin ja tunti kulki samalla idealla. Kuitenkin tykkäsin siitä ajatuksesta, että tunti olisi valmiiksi tehty ja minulle jäisi vain opettelu ja vetäminen. Kävin Yogafunc-koulutuksen viime keväänä ja syksystä eteenpäin olen vetänyt sitä säännöllisesti Kuntokeskus Ykkösellä. Tuntui ihan hassulta, kun yhtäkkiä niiden muutaman ihmisen lisäksi oli parhaimmillaan yli 20 ihmistä.

Samalla olen joogannut omaa astangajoogaharjoitusta ja edennyt siinä pikkuhiljaa. Miettinyt ja hieman ääneenkin puhunut, josko minä joskus ohjaisin myös sitä. Antanut ajatukselle kuitenkin aikaa, enkä ole pitänyt mitään kiirettä. Vapauttanut hieman enemmän energiaa Yogafuncille ja sen opettelulle. Nyt kuitenkin, kun Yogafunc alkaa mennä aika omalla painollaan, tuntui, että tilaa vapautui muuhunkin.

Viime tiistaina olin apuohjaajana/kuunteluoppilaana astangajoogan alkeiskurssilla ja ihan rehellisesti tunnin jälkeen tunsin leijuvani. Niin hyvä tunne. Sen lisäksi, että koen toki oppivani ja kehittyväni omasta joogaharjoituksesta ja saavani ohjausta ja pääseväni eteenpäin mm. avustetuilla tunneilla ja retriiteillä, avasi tämä mahdollisuus olla mukana kurssilla aivan uuden maailman. Tuntuu, kuin olisin täysin uuden oppimisen äärellä. Sen lisäksi, että pystyn toivottavasti tulevaisuudessa ohjaamaan muita, vie se myös minua eteenpäin omassa harjoituksessani. Tiedän, että tähän käytetty aika maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti ja aivan uudella tavalla. Aika huikeaa.



perjantai 17. maaliskuuta 2017

Perjantain "kevyet"


Ja taas on perjantai. Viikko on pitänyt sisällään aikamoista vuoristorataa ja kun oikein mietin tätä päänsisäistä touhua, tuntuu, kuin olisin käynyt koko viikon tuulella.

Maanantaiaamuna muutama hassu ajatus tuntui vetävän koko päivän harmaaksi ja vaikka kuinka yritin kertoa pääkopalleni, että höpö höpö, tuntui, että vaivuin vain syvemmälle. Jossain kohtaa päivää vain totesin, että antaa olla, huomenna on uusi päivä. Sen on pakko olla parempi. Ja niinhän se olikin.

Mutta koko viikoksi jäi vähän sellainen jännä fiilis siitä, kuinka pienessä välillä onkaan masistelun ainekset. Silloin ei kummoisia virikkeitä tarvitse, kun tuntee olevansa vieläkin syvemmällä. Sama toimii tietenkin myös päinvastoin. Kun mieli on keveä ja positiivinen, on helppo nauttia niistä elämän pienistä iloista. Enjoy the simple things. Ja vaikka ne molemmat tunteet kuuluvat ihan luonnollisena osana elämään, on keveällä mielellä tietenkin mukavampaa olla. Silti tuollaiset masistelupäivätkin ovat välillä tarpeen, koska huonojakin päiviä vain on. Ja kun ymmärtää, että sekin on ihan ok, ei huonotkaan päivät tunnu niin pahoilta. Loppujen lopuksi mikään tunne ei ole pysyvää, ei hyvät eikä huonot. Ainakin omaan elämääni se luo tasapainoa, kun hyväksyy molemmat tunteet, eikä yritä väistellä niitä huonoja päiviä.

Samalla mietin sitä, kuinka yllättävistä tilanteista mieli ylipäätään kääntyy plussalle ja miinukselle. Maanantaiaamun muutama synkkä ajatus nykäisi mennessään, kun taas tiistai-illan jooga nosti minut ylös kuin olisi trampoliinilta ilmaan pompannut. Kokonaisuudessaan huomaan eläväni tällä hetkellä hyvin tunnepitoista elämää ja tuntuu, kuin olisi nuorallakävelijä, joka horjuu eteenpäin, tietää mihin on menossa, mutta tie on kovin hutera. Välillä meinaa tipahtaa, mutta silti tietää, että vaikka pudotus tulisikin, alla on turvaverkko, joka heittää takaisin narulle. Narulle, joka vahvistuu askel askeleelta. Ja ehkä juuri siksi uskaltaa välillä pudota.

Loppuviikko on mennyt onneksi valoisimmissa merkeissä ja energiaa on riittänyt mm. useampaan joogaharjoitukseen. Myös pitkään piilossa lymyillyt sisustuskärpänen on puraissut ja eilen siivoilun yhteydessä kaivelin lisää värejä kotiin. Oma osuutensa oli varmasti myös lisääntyneellä tunteella siitä, että on kevät. Samalla mietin myös ensi kesän kodinkunnostusprojekteja, niitä pieniä juttuja ja sitten niitä isompia. Tykkään ylipäätään siitä tunteesta, kun mieli suunnittelee erilaisia projekteja. Keräilen inspiroivia kuvia Pinterestistä ja mietin eri värejä. Jo pelkkä värien miettiminen tuntuu tuovan lisää energiaa ja valoa.

Tällä viikolla olen ottanut taas käyttöön to do-listat. Vaikka jossain kohtaa yritin päästä listoista jo eroon, huomaan, että ne kuitenkin tuovat tiettyä järjestystä päivään. Tällä kertaa tosin päätin tehdä listoista huomattavasti lyhyempiä per päivä. Oma kompastuskiveni on ollut se, että listat ovat olleet liian pitkiä ja asioita tuppasi jäämään aina seuraaville päiville, jotka jossain kohtaa kertyivät hieman liian isoksi pinoksi pään sisään. Tällä kertaa listasin kuudelle päivälle viikossa kolme hoidettavaa asiaa per päivä ja tuona seitsemäntenä voisin tarpeen vaatiessa tehdä ne, joita en ehtinyt tehdä. Vaikka kolme asiaa tuntuivat teoriassa todella pieneltä määrältä, päätin silti kokeilla systeemiä. Ja ihan rehellisesti sanottuna, tuo kolme asiaa on juuri passeli määrä yhdlle päivälle.

Viikonlopulle on tiedossa taas pientä retkentynkää ja uusia kohteita valloitettavaksi. Ilma ei ole ihan yhtä aurinkoinen ja keväinen kuin viime viikonloppuna, mutta mitä tästä voimmekaan päätellä? Ei luonnossakaan aina aurinko paista ja sekin on ihan okei. Mukavaa viikonloppua jokatapauksessa, auringolla tai ilman :).



keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Meidän koira

Maahan on satanut yön aikana lunta. Tiessä näkyy yhdet pyöränjäljet, useammat kengänjäljet ja niiden vieressä tassunjälkiä. On isoja tassuja ja pieniä tassuja. Nätisti tienlaitaa kulkevia tassunjälkiä ja sinnetänne poukkoilevia tassunjälkiä. Samaa jalkakäytävää on ehtinyt tallata aamun aikana jo useampikin rekku, joka pitää huolta omistajansa aamuisesta happihyppelystä.

Me kävelemme hetken tienlaitaa pitkin ja poikkeamme metsään. Koira nauttii metsässä nuuskuttelusta, loikkii omistajaansa huomattavasti ketterämmin kaatuneiden runkojen yli, katselee ehkä hieman närkästyneenä, että taasko se kuvaa. Mitä ihmeellistä on joessa?

Omistaja miettii koiraa ulkoiluttaessaan, kuinka elämä on muuttunut koiran hankinnan jälkeen. Meille koira hankittiin aikoinaan saatesanoilla "meille ei koiraa koskaan tule". Ja tuli kuitenkin, muutamien sattumusten kautta. Emme olisi parempaa ja kiltimpää koiraa voineet saada. Koira on pikkuhiljaa hitsautunut kiinni meidän perheeseemme yhdeksi perheenjäseneksi ja osaa ottaa lempeällä otteella paikkansa sohvalta ja kainalosta. Tietää asettua oikeisiin asemiin, jotta saa mahdollisimman paljon rapsutuksia. Osaa tasan tarkkaan tulla kertomaan, kun on ruoka-aika, eikä häpeä käydä noukkimassa vaikka lasten matalemmille tasoille jättämiä pizzoja, kun silmä välttää. Syöksyy salamannopeasti keittiöön antamaan tassua, kun jääkaapin ovi narahtaa.

Koiran luonteeseen kuuluu pitää lauma kasassa ja jonkun ollessa pois yön yli, se odottaa eteisessä, josko se kadonnut lammas kuitenkin tulisi yöksi kotiin. Välillä se on jopa vähän höhlä omien tapojensa kanssa ja me ihmiset jaksetaan nauraa sen läheisyydentarpeelle hyväntahtoisesti. Mies kutsuu koiraa minun etuvarjoksi, koska pahinta, mitä koiralle voisi käydä, olisi se, että se ei istuisi sohvalla keskellä ;).

Koiran myötä olen myös löytänyt pikkuhiljaa tieni metsään yhä useammin ja useammin. Lenkkeily ja kävely metsässä olisi paljon tylsempää yksin. Ja uskoisin, että koira rakastaa metsää vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Pettymyksen näkee koiran naamasta, kun ulkohousut jalkaan vetänyt äiti ei otakaan hihnaa naulasta, vaan kauppakassin ja rahapussin. Tai sen riemun, joka purkautuu päättömästi eteisessä juoksenteluun ja iloisiin haukahteluihin, kun ulkohousujen kahinan lisäksi kuuluu hihnan kolahdus.


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Vuortenvalloittajat

Tiedättekö te, missä on Pappatunturi? Se on kuulemma hieman Oulun yläpuolella, siellä jossain. Ehkä. Joskus toisen aivopierut jäävät niin legendoiksi jo syntyessään, että ei kai se auta muu, kuin ottaa projektiksi lähteä etsimään, missä se Pappatunturi mahtaakaan olla. Sehän voi löytyä oikeastaan mistä vain. Vaikka Repovedeltä. Onhan siellä niin monta vuortakin, että miksi ei myös yhtä Pappatunturia.

Jotta Pappatunturi ei jää ihan sisäpiirin vitsiksi, niin voit käydä kurkkaamassa koko tarinan Janinan itsekertomana ja todeta itsekin, kuinka mokaaminen itseasiassa joskus todellakin on hyvästä. Sitä en tiedä, olisimmeko löytäneet itseämme ilman tällaista pientä mokaa Repovedeltä Saarijärven sisääntulon luona Annan ja Janinan kanssa viime lauantaina. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja matka alkoi kohti metsää ja vuoria. Ja eihän sitä tiedä, vaikka itse Pappatunturiakin.


Vastaavaa reittiä en ollut itsekään aiemmin kulkenut, mutta arvioin, että se olisi juuri passeli päiväreissu, jossa ehtisi fiilistellä maisemia ja pysähtyä syömään myös eväitä. Ilmat tosiaan olivat päättäneet olla mitä suotuisimmat ja aurinko paistoi koko päivän lämmittäen mukavasti, lämpötila oli hieman plussan puolella, eikä tuulikaan kylmentänyt ilmaa. Metsäpoluilla kävellessä piikkikengät olivat hyvä valinta, vaikka ihan tavallisillakin toki pärjäsi.

Ensimmäisenä kävelimme valloittamaan Olhavanvuorta, jossa en ollut itsekään aiemmin käynyt. Olhava on kiipeilijöiden suosiossa ja hieman myöhemmin päivällä kuulimme, että siellä oli ollut toimintaa sinäkin päivänä. Kallion laelta sitä ei tietenkään voinut nähdä, koska ihan niin lähelle reunaa ei ole syytä mennä kurkkimaan. Mutta Olhavanlammen jäällä oli kävelijöitä ja hiihtäjiä ja tästä suunnasta kiipeilijöidenkin touhut näkee paremmin.

Maisemat Olhavanvuoren laelta olivat vaikuttavat ja maisemat ulottuvat kilometrien päähän. Melkein voisin vannoa nähneeni Norjaan saakka. Ja Janinakin sanoi bonganneensa ehkä Pappatunturin. Uskon sen helposti.

Olhavalta matkamme jatkui kohti Mustalamminvuorta, joka Mustavuorenakin tunnetaan. Täällä kävimmekin jo vuodenvaihteessa Viivin kanssa ja vaikka maisema oli talvinen ja kaunis silloinkin, oli se silti hyvin erilainen verrattuna keväisen talven maisemaan. Jokaisessa vuodenajassa on ne omat kauniit juttunsa. Vaikka joskus sitä mielessään hieman manaakin tätä Suomen vaihtelevaa ilmastoa, on se kokonaisuudessaan aikamoinen rikkaus saadessaan asua maassa, jossa on selkeät vuodenaikojen erot.

Mustalamminvuoren laella on näkötorni, josta näkee yli Repoveden tai kohteen, josta juuri olimme tulleet, eli Olhavan. Maisemat ovat näkörnista katsellessa vaikuttavat ja mielessä on käynyt molemmilla käyntikerroilla, että joku päivä kipuan torniin katsomaan ja kuvaamaan auringonlaskua.



Näkötornin juurella söimme eväät ja joimme teet sekä nautimme keväisen lämmittävästä auringosta. Eron huomaa jo selvästi parin kuukauden takaiseen, kun auringonsäteet alkavat jo oikeasti lämmittää, eikä kelloa tarvitse vilkuilla koko aikaa peläten auringon laskua. Päivä on pidentynyt yllättävän nopeasti ja päivänvalosta ehtii nauttia jo oikein kunnolla.

Laskeuduttuamme Mustalamminvuorelta kävelimme takaisin autolle Valkjärven poikki jäätä pitkin. Tämä oli kuin piste iin päälle, kun metsässä kävelyn ja kauniiden maisemien ihastelun jälkeen saimme vielä kävellä hetken järven jäällä. Lunta oli onneksi sen verran vähän jään päällä, että ihan mahdottomaksi tarpomiseksi kävely ei oikeasti mennyt, kun päivän aikana lämmittänyt aurinko oli vienyt hankikannon mennessään ja kenkä upposi lumeen joka askelmalla.
Alla olevaan karttaan olen merkinnyt vielä punaisella kulkemamme reitin, jos joku innostuu lähtemään päiväretkelle vuortenvalloitukseen. Suosittelen.

Meidän päivämmehän ei toki pelkkään retkeen päättynyt, vaan ajelimme vielä meille istumaan iltaa, saunomaan, herkuttelemaan muutaman viinilasin kera ja parantamaan maailmaa. Äkkiseltään en keksi parempaa tapaa viettää aurinkoista kevätpäivää. Hyvää seuraa, metsäretki, hyvää ruokaa ja juomaa, sauna ja ajoissa nukkumaan.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kevään värikäs brunssihetki

Kun aamulla herää ennen herätyskelloa ja toteaa ulkona jo olevan hieman valoisaa, tietää, että on hyvä aika nousta. Ei väsytä enää. Kuinka ihanaa olisikaan herätä joka aamu juuri silloin, kun siltä tuntuu, ilman herätyskelloa. Heräisi, kun on nukkunut tarpeeksi. Valo tekee tässä varmasti myös oman työnsä. On paljon helpompi herätä, kun ulkona kajastaa jo valo. Kevät.


Lisääntynyt valon määrä ja keväinen fiilis tekevät myös sen, että kauppareissuilla mieli haluaa jotain värikästä. Ruokakaupassa tulee bongattua värikkäitä kasviksia ja hedelmiä, kotiin ei tee mieli tuoda vain valkoisia kukkia, vaatekaupassakin silmiin osuu harmaan ja mustan sijaan värikkäät vaatteet.

Valoisuus löysi tiensä myös eilen tyttöjen kanssa viettämälle brunssille. Mustavalkoinen pöytäliina sai siirtyä sivuun ja värit astua esiin; vihreä, sininen ja oranssi sulautuivat sopuisasti toisiinsa ja pöytään löysi tarjolle jos ja vaikka mitä herkkuja kaikissa mahdollisissa väreissä.

Aamulla sain idean Instagramia selaillessani värikkäästä tarjottimesta, jossa tarjolla oli mansikoita, mustikoita, suolakeksejä, viinirypäleitä, oliiveja ja erilaisia levitteitä. Hyvin yksinkertaista, kaunista ja maistuvaa.




Toiselle tarjottimelle kasattiin maissikakuista erilaisia suolaisia ja makeita tarjottavia. Maissikakkujen päälle levitettiin hummusta ja pilkottiin avokadoa suolalla ja mustapippurilla höystettynä ja kun tarjolla olleesta limesiivusta puristi vielä päälle muutaman tipan limemehua, tunsi herkuttelevansa kuin paremmassakin kahvilassa. Maissikakut taipuvat hyvin myös makeiden tarjottavien kanssa; maapähkinävoita alle ja omenasiivuja päälle ripauksella kanelia. Yksinkertaista ja hyvää.

Lisäksi halusin kokeilla, kuinka viime viikolla kaupasta bongaamani lakritsitaatelit valmistuisivat itsetehtyinä. Hieman varioiden kun laittaa puolikkaan taatelin (tuore) päälle maapähkinävoita ja ripottelee reilulla kädellä lakritsinjuurijauhetta, saa aikaseksi aika makean herkun. Vie ainakin makeannälän mennessään.

Anna puolestaan roudasi mukanaan mehustimen ja saimme maistaa takuutuoreita mehuja ja on muuten eroa kuin yöllä ja päivällä, ostatko mehusi valmiina kaupasta vai viitsiikö nähdä sen pienen vaivan, että puristaa sen itse. Aivan mielettömän hyvänmakuisia luomuksia ja sai ainakin allekirjoittaneen harkitsemaan hyvinkin vakavasti oman mehustimen hankintaa. Viivi puolestaan loihti mm. vähän kevyemmän raakakakun, jossa täytteenä ei ollut pähkinäpohjaista koostumusta, vaan omenoista ja mm. chiansiemenistä tehtyä täytettä. Kokonaisuus oli raikas ja todella hyvänmakuinen.

Näitä kuvia jään fiilistelemään ja odottelemaan seuraavaa brunssiamme. Jokohan silloin saamme kattaa ulos terassille?


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Perjantain kevyet

Viikko soljahti taas ohi ja mukaan on mahtunut onneksi pääasiassa kaikkea mukavaa. Johtuneeko siitä, että viikkoa edeltävä viikko oli suurimmaksi osaksi lomaa ja sain vähän huilailtua vai oliko viikko vain hieman normaalia kevyempi. Mene ja tiedä.

Olen viikon aikana tehnyt kolme joogaharjoitusta ja se on tuntunut kropassa hyvältä. Neljäskin olisi mennyt, mutta järki käski pitää lepopäivän ja nyt jälkikäteen todettuna se oli oikein hyvä idea. Juuri nyt jooga tuntuu hyvältä harjoitusmuodolta. Lisäksi olen tehnyt kevyitä treenejä salilla ja testaillut, mihin kaikkeen tuo reisi onnettomuuden jäkkeen pystyy. Juoksulenkkien aloittamista odotan vielä sen verran, että tuo mollukka tuosta polven päältä siirtyy edes vähän enemmän takaisin omalle paikalleen. En tiedä, onko se vain nestettä vai onko osa reisilihaksesta siirtänyt hieman paikkaa (onko se mahdollista). Jokatapauksessa juoksuaskelia ottaessa se vielä hieman kivuliaasti tärähtää joka askelmalla.

Töihin pyöräily on tuntunut tällä viikolla todella raskaalta, mutta siitäkin selvittiin. Tosin yhtenä iltana tungin fillarin röyhkeästi ystäväni takakonttiin ja hyppäsin itse etupenkille ja sanoin "meille, kiitos". Sinä iltana olisin varmasti itkenyt ja polkenut, väsymys oli niin suuri. Tietkin alkavat olla pääosin sulia ja vain paikkapaikoin on enää sellaista ikävää rosoista jäätä, jossa joutuu huutamaan apuaaaaaaa (joko mielessään tai ihan ääneen ;)) ja toivoa parasta.

Keskiviikkona käytiin Annan kanssa Karhulassa katsastamassa uusi Yogafunc-ohjelma, jonka otan kohtapuoliin työn alle, jotta pääsen vetämään sitä itsekin. Olen kyllä ikuisesti kiitollinen sille sattumalle (rehellisesti sanottuna uskon, että sattumia ei ole), että aikoinaan eksyimme Annan kanssa Tallinaan ja Joogamessuille ja Yogafunc-tunnille, koska tuskin olisin tällä tiellä vielä tänäkään päivänä. Nautin joogan ohjaamisesta niiiiin paljon.

Viikolla kävin läpi kaikki kuvat viimeisen puolen vuoden ajalta ja karsin kaikki ylimääräiset otokset koneelta. Ei mikään pieni homma, koska kuvia tulee otettua lähes päivittäin ja parhaimpina reilut sata päivässä. Samalla kuvia läpikäydessä iski ihan kamala kaukokaipuu. Olisi niin ihanaa ottaa pieni irtiotto ja lähteä hieman kotinurkkia kauemmas. Listahan olisi jo valmiina kohteista, pitäisi vaan lähteä. Tai no, ihan ensimmäisenä pitäisi löytää taloudelliset resurssit siihen. Mutta haaveillahan saa aina. Ja tiedän, että kyllä nekin joskus toteutuvat. Haaveet.

Viikonlopullekin on kaikkea mukavaa tiedossa. Tänään istuskellaan tyttöjen kanssa brunssille ja parannetaan maailmaa tai ainakin vaihdetaan kuulumisia ja viikonlopulle on luvassa vähän retkeilyä ja illanviettoa sekä hyvää seuraa. Nyt toivotaan enää aurinkoa koko viikonlopulle.


keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

5 uskomusta ja 1 totuus astangajoogasta

1. En voi aloittaa joogaa, koska en taivu. Väärin. Joogatunneille tervetulleita ovat kaikki kankikaikkosista koko elämän voimistelua harrastaneisiin. Jokainen tekee omaa harjoitusta omalla matollaan, eikä liikkuvuudella ole harjoituksen onnistumisen kanssa mitään tekemistä. Mutta totuushan on, että vaikka kuinka haluaisi pitää kiinni omasta maineestaan kaupungin kankeimpana kaverina, joutuu paikan antamaan jollekin toiselle joogaa harrastettuaan.

2. Jooga on tylsää ja se ei tunnu missään. Hmmm... Jos astangajoogaa vertaa vaikka itsepuolustuslajeihin, niin tottahan se on, että joogassa harjoitus on hidastempoisempi. Mutta harjoituksen edetessä ja pidemmälle mentäessä en kutsuisi joogaa tylsäksi. Päinvastoin. Uusia asanoja opetellessa välillä mietin, kuinka paljon helpompaa moni muu laji olisikaan. Lisäksi astangajooga on kaikkea muuta kuin kevyttä. Itsekin erehdyin aluksi tekemään harjoitusta ns. palauttavana venyttelynä, kunnes tajusin, että joogaharjoitus on treeni muiden joukossa. Ennemminkin kutsuisin sitä vastapainona monelle muulle lajille.

3. En voi aloittaa joogaa, koska olen ylipainoinen. Tämä on ehkä tyhmintä, mitä olen koskaan kuullut. Voittaa jopa kohdan 1. Koolla pituus- tai leveyssuuntaan ei ole mitään merkitystä, koska meistä jokainen on ihan samanvertainen ja hyvä juuri näin. Voin antaa 150 % takuun siitä, että joogasalilla kukaan ei tuomitse tai arvota ketään iän, näön, koon tai sukupuolen mukaan. Eikä minkään muunkaan.

4. Jooga on uskonto. Astangajooga ei ole sidottu uskontoon, vaikka joogafilosofiankin mukaan maailmankaikkeutta ja ihmistä ohjaa korkeampi voima, joka on kaikille sama. Jokainen saa oman uskontonsa ja vakaumuksensa mukaan kutsua sitä miksi haluaa. Jos haluaa. Jooga voi olla pelkkä fyysinen harjoitus ja treeni muiden joukossa, mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden sukeltaa harjoituksen avulla hieman pintaa syvemmälle omaan itseen.
5. Jos aloittaa joogan, täytyy alkaa kasvissyöjäksi. Ei tarvitse. Kasvisperäinen ruokavalio joogassa perustuu siihen, että joogafilosofian mukaan ketään ei vahingoiteta ja elämää kunnioitetaan sen kaikissa muodoissa. Varsinaiseen fyysiseen joogaharjoituksen suorittamiseen kasvissyönti ei suoranaisesti liity. Kasvisperäisen ruokavalion noudattamisen pitäisi lähteä jokaisesta itsestä, eikä vain siksi, että harrastaa joogaa.

+ 1. Joogasalilla törmää kaikennäköisiin hippeihin ;). Totta. Meistä jokainen saa olla juuri sellainen kuin haluaa. Sinäkin. Tervetuloa!

Mainos: Pro bono

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Jääkirkkovuori


Kun sunnuntaiaamuna ilma ulkona näyttää siltä, että luvassa on aurinkoa koko päivälle, pistin netin tulille ja hakusanoiksi kaikki luontopoluista vesiputouksiin. Tällä kertaa huomion vei kuitenkin Retkipaikasta löydetty kohde, joka valtavuudellaan sai minut etsimään lisää tietoa. Viime viikolla kävimme ystäväni ja koiran kanssa tuossa meidän lähimetsässä kävelyllä ja ihastelimme kallioilta valuvia jääputouksia. Luonnon muovaamat teokset ovat aina vaikuttavia.

Tämän vuoksi bongattuani jotain niinkin uljaan kuuloista, kuin Jääkirkkovuori, päätimme lähteä hieman hatarien ohjeiden kanssa etsimään kyseistä kohdetta. Paikka sijaitsee Haramaanjärven rannalla Iitissä ja ajettuamme Haramaantietä ensin päästä päähän ja tuskailtuamme, että mistäs tästä oikein pitääkään poiketa metsään. Päätimme kysyä neuvoa tien laidassa auton kanssa parkissa olleelta mieheltä. Ja kuinka hyvä säkä meillä olikaan, koska satuimme olemaan juuri oikeassa paikassa ja kysymään tietä juuri oikealta henkilöltä.

Jätimme auton parkkiin tien laitaan noin puoleen väliin Haramaantietä, siihen kohtaan, missä tie tekee jyrkemmän mutkan oikealle. Tien laidasta lähti pieni polku, joka vei hieman leveämmälle tielle. Käännyimme polulta vasemmalle ja kävelimme järven rantaan. Näin talvella oli helppo poiketa kävelemään jäälle ja seurata muiden tekemiä jälkiä. Kesälläkään paikalle ei onneksi tarvitse uida, vaan perille pääsee poikkeamalla tieltä metsään ja seuraamalla kallion viereistä polkua.



Perille löydettyämme maisema oli kieltämättä vaikuttava. Edessämme aukesi aivan mieletön jääputous, joka oli monta metriä korkea ja sitäkin leveämpi. Jääputouksen koko hiljensi suulaammaankin jutustelijan ja seisoimme hetken hiljaa ihastelemassa tätä näkyä. Mitä kauemmin paikalla seisoi, sitä enemmän jääputous alkoi "avautumaan". Pieniä yksityiskohtia erilaisista veden tekemistä muodoista, jääpuikkojen sulkemasta kallioluolasta, veden solinasta, jääkiipelijöiden jättämistä jäljistä.


Kuvaillessa näitä kuvia suunnasta jos toisesta, kävi väkisinkin mielessä, kuinka ihanaa olisi omistaa hieman laajempi valokuvauskalusto, koska nämä kuvat eivät todellakaan anna oikeutta jääputouksen mahtavuudelle, miten silmä tämän näki. Keli oli onneksi sitäkin mahtavampi ja metsässä sekä järven jäällä vietetty iltapäivä auringonpaisteessa latasi akkuja taas kummasti.