17.12.2017

Silloin joskus

Parkkeeraan auton etupihalle. Piha on paljon pienempi kuin muistin ja pyöräkatoskin on viety pois. Katse hakeutuu kerrostalon neljännen kerroksen yhteen ikkunaan. Makuuhuoneen ikkunaan. Astun sisälle rappukäytävään ja hymyilyttää. Ihan kuin olisi tullut kotiin, mutta ei kuitenkaan. Kaikki tuntuu niin paljon pienemmältä.

Mietin hetken, menenkö hissillä vai kävelenkö raput ylös. Astun kuitenkin hissiin, jonka kirkkaanpunaista väritystä en muistanut kuin vasta nyt. Painan nappia kuudenteen kerrokseen ja siirryn vaistomaisesti peilin viereen takaseinälle. Oven vieressä ei saanut seisoa.

Hissi pysähtyy kuuliaisesti oikeaan kerrokseen, eikä jatka matkaansa äärettömyyksiin, kuten joskus olen unissani nähnyt. Sama hissi, sama talo, mutta hissi ei vain pysähdy. Hissistä ulos astuessani katseeni osuu lattiassa olleisiin roomalaisiin numeroihin. Täällähän ne olivat. Olen joskus mielessäni nähnyt nämä samat kellertävät numerot tummassa pinnassa, mutta en muistanut enää missä. Kurkussani on pieni pala, jonka määrittelen muistojen herkistämäksi tunteeksi.

Soitan ovikelloa ja lapsuudenystäväni tulee avaamaan oven. Heidänkin suuri asuntonsa näyttää nyt kovin pieneltä. Eteinen on paljon kapeampi, ystäväni huone ei olekaan niin suuri kuin muistin. Keittiökin on aika pieni komero. Istumme keittön pöydän ääreen juomaan kahvia ja seuraavan tunnin aikana olemme saaneet vaihdettua kuulumiset reilun 20 vuoden ajalta.

On mennyt tovi jos toinenkin, kun olemme viimeeksi nähneet ajan kanssa. Tuttuja nimiä ja hämäriä muistikuvia aiheuttavia muistoja vilahtelee ystäväni jutuissa. Hänen juurensa pysyivät täällä pidempään. Tämä asunto, jossa istun, oli hänen vanhempiensa koti loppuun asti.

Kävelylle lähtiessämme kuljemme kerrostalon raput alas. Tuttuja sukunimiä vilahtelee vielä joka kerroksessa. Samoja ihmisiä, jotka asuvat tässä vielä 30 vuotta sen jälkeenkin, kun minä muutin pois 13-vuotiaana. Neljännessä kerroksessa minun tekisi mieli käydä soittamassa tuttuakin tutumpaa ovikelloa. Käydä kurkkaamassa, miltä lapsuudenkotini oikeasti näyttikään. Minä muistan eteisen punaisen lipaston ja kylpyhuoneen myrkynvihreän pesukoneen ja kylpyammeen, suuren parvekkeen ja ison keittiön.

Jatkamme kuitenkin matkaa alas. Takapihan syvennyksessä on edelleen se sama laatikko, jossa on soraa ja jonka päällä istuimme, kun odotimme sateen loppumista. Takapihalta lähti polku metsään, jonne rakensimme majoja, emmekä uskaltaneet mennä kovin kauas, ettemme eksyisi. Nyt pelkoa eksymisestä ei ollut, koska jostain syystä metsäkin oli vuosien saatossa pienentynyt. Rannassa oli edelleen sama aallonmurtaja ja rannassa oli veneitä talvehtimassa pohja ylöspäin.


Sataa lunta. Niin paljon, että alan epäillä nuorimman tenavan kertoman "tulee satamaan 4 metriä" olevan oikeassa. Näkyvyys on huono, mutta tutut rantamaisemat piirtyvät silti esiin kävellessämme uimarannalle, jossa lapsena ja nuorena tuli vietettyä tovi jos toinenkin. Mietin, kuinka ahkerassa käytössä ranta mahtaa olla tänä päivänä.


Tutut kalliot, joilla otti aurinkoa ja kivet, joille sai äidin valvovan silmän alla uida, piirtyvät jään, veden ja lumen seasta. Jos ei vihmoisi niin paljon lunta, olisimme varmasti istuneet kalliolla pidempään. Ehkä me ensi kesänä tulemme tänne nauttimaan lasilliset viiniä, kuka tietää?


4 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus <3 Me kävimme viime kesänä omilla kotikonnuilla perheen kanssa ja oli ihana näyttää 10-vuotiaalle paikkoja, missä äiti leikki lapsena! Näytin myös paikat, missä äiti kävi salaa kaverin kanssa teininä polttamassa ekan tupakan ja missä hengattiin nuorisoporukalla viikonloppuisin :) Olisi niin kiva päästä käymään sinne omaan vanhaan kotiin, mutta ei sitä jotenkin osaa soittaa sitä ovikelloa ja pyytää.

    Ihanaa joulunalusviikkoa sulle Terhi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin nuo lapsuudenmaisemat ovat vain niin tunteita nostattavia. Ja aaah nuo nuoruuden vuodet :D Onneksi kaiken "oleellisen" voi aina unohtaa ;)

      Poista
  2. Ens kerralla...Rimpautetaan tein vanhan kodin ovikelloa ;o) Kyselen Eskolta&Kukulta kuka mahtaa asuu...

    VastaaPoista