29.10.2017

Nostalgiaa

Syyslomaviikolla kävin Lappeenrannassa pariin otteeseen. Ensin viemässä nuoremman tenavan sinne ja puolessa välissä viikkoa tehtiin vaihtarit ja vanhempi jäi Mummilaan. Sunnuntaina ennen kotiin lähtöä poikkesimme vanhemman neidin kanssa ihastelemassa auringonlaskua paikassa, jossa itse kävin nuorempana monesti. Minulla oli tapana käydä tässä paikassa juoksulenkillä, katsella maisemia ja kävellä kallioilla. Ja sitten juosta takaisin kotiin. Kai sitä jo teini-ikäisenäkin tiedostamattaan halusi rauhoitella mieltään luonnonrauhassa. Paikassa, missä ei ollut hälyä ja sai olla oman (teiniahdistuneen) mielensä kanssa.


Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Lappeenrannan Voisalmessa, josta muutimme ollessani 12-vuotias Kivisalmeen. Kun ajaa näiden kaupunginosien läpi isoa tietä, pääsee Taipalsaarelle. Matkalla sinne on tämä kallio, juuri siinä kohtaa, missä Voisalmensaari loppuu ja Kuivaketvele alkaa.

Ajelimme siis ennen kotiinlähtöä näille kallioille ihastelemaan auringonlaskua, joka pistikin hienot näytökset sinä iltana. Pikkuhiljaa auringon laskiessa juttelimme vanhemman neidin kanssa niitä näitä, otimme molemmat kuvia ja ihastelimme kaikessa rauhassa laskevaa aurinkoa.


Auringon laskettua ajelimme vielä kaikessa rauhassa läpi lapsuudenmaisemieni kohti kutostietä, joka veisi meidät takaisin lapsieni lapsuusmaisemiin. Matkalla höpöttelin ajatuksiini uppoutuneena omia muistojani lapsuudesta ja minulle niin läpeensä tutuista maisemista; tuossa talossa minä asuin, ja tuo tuolla oli minun huoneeni ikkuna, tuossa Tanhuantiellä asui paljon ystäviäni ja tuossa bussipysäkillä minä aina odottelin linja-autoa, tuossa oli minun ala-aste ja tuossa oli minun tarha. Tätä monologia jatkoin niin pitkään, kunnes pääsimme lapsuudenmaisemieni ulkopuolle. Sitten istuimme molemmat hiljaa.

Jossain vaiheessa mietin, että kuinkakohan paljon mahtaa omaa lastani kiinnostaa, millä bussipysäkillä minä bussia oikein odotin, mutta hän totesi pienen hiljaisuuden jälkeen, että oli varmasti kiva kasvaa näin nätissä paikassa. Totta. Jos sitä ei itse ehkä lapsena ja varsinkaan nuorena nähnyt nuoruusmaisemiaan samalla arvostuksella, kuin tänä päivänä, niin hyvä paikka se oli kaikin puolin kasvaa.


Samalla tulin miettineeksi sitä, kuinka jännältä tuntuu kertoa itselle niin tutusta ja läheisestä asiasta, joka omalle lapselle on täysin vieras. Hänelle tämä kaupunki, nämä seudut, jonne olen muuttanut aikuisena, on samanlainen osa hänen lapsuuttaan, kuin mitä nuo omani olivat minulle. Vaikka tunnen olevani kotona ja nykyinen seutu jättää lapsilleni varmasti samanlaiset muistot ja tunnejäljen jonnekin syvälle, tuntuu silti jollain lailla haikealta, että se, mikä on juurtunut syvälle minuun, on lapsilleni täysin vieras paikka, jonne heillä ei koskaan tule olemaan samanlaista tunnesidettä.

He eivät koskaan tule tallamaan samoja katuja, istumaan samalla koulun aidalla ystäviensä kanssa, viettämään aurinkoisia päiviä samoilla uimarannoilla. He luovat täysin omat tunnesiteensä tähän kaupunginosaan, näihin katuihin, ystäviinsä. Tietenkin. Tietenkin se menee näin. En minä voi tarjoilla heille samoja muistoja, mitä minulla itselläni on. He luovat omansa, joista he ehkä kertovat joskus tulevaisuudessa omille lapsilleen.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti