21.7.2017

Kesäinen pyöräretki kotimaisemissa

Tänä kesänä ei ole turhan montaa lämmintä ja aurinkoista päivää ollut, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että ihan jokaisesta vähän lämpimämmästä hetkestä on pyrkinyt ottamaan kaiken irti. Vaikka itselläni koko kesä on ollut aika työpainotteinen, on jostain syystä juuri nuo kauniit ja lämpimät päivät sattuneet lähes jokainen vapaapäiville.

Näin kävi myös suunnittelemallemme pyöräilyretkipäivälle tässä muutama viikko sitten. Aurinko paistoi jo aamusta, kun pakkailin tavaroita ja eväitä reppuun. Ihan varmuuden vuoksi pistin päälle vielä tuulta ja sadetta pitävän takin, mutta fillarilla hetken sotkettuani totesin, että aika turhahan se oli. Ja voi hitsi, miten ikävä minulla olikaan ollut pyöräilyä. Talvella tuli mankeloitua pyörällä ihan olan takaa ja välillä jopa itkun ja tuskan kautta, mutta huhtikuussa työmatkan venyttyä reiluun 30 km per suunta oli nöyrryttävä ottamaan autokin taas käyttöön.

Retkelle lähdettiin aamusta ja ensimmäisenä poljin meiltä Kuusankosken keskustan läpi ystävän luo. Kuusankoskihan ei mikään iso kaupunki ole ja keskustan läpikin pyöräilee parilla polkaisulla. Jotenkin tässä vuosien saatossa kaupunki on kuitenkin muuttunut silmissäni aika sympaattiseksi. Sillan yli ajaessani kohti Kuusaan keskustaa oikealla avautuu Kymin tehtaan piiput ja pala vanhaa tehdasaluetta. Vasemmalle katsoessa Kymijoki antaa hieman edustavamman kuvan itsestään kauniine maisemineen ja joessa uivine sorsineen.

Keskustasta löytyy kaikki tarpeellinen ja siellä kohtaavat vanha ja uusi aivan rinta rinnan. Samalta kadulta löytyy niin uudenaikaisia ketjumyymälöitä kuin jo varmasti monta vuosikymmentä samalla paikalla sijainneita pikkukauppojakin. Olen joskus miettinyt, että miten ihmeessä vuodesta toiseen voi olla kannattavaa pitää esimerkiksi pilailupuotia?

Matka jatkui siis keskustan läpi kohti Kymin tehdasta ja Pessankosken siltaa. Tällä kertaa ei menty sillan alle, vaan jatkettiin matkaa kohti Harjua. Pessankosken sillan jälkeen hetken poljettuamme kääntyy risteys oikealle Harjuun ja kohti Valkealaa. Tätä tietä olen aikanani ajellut töihin, mutta pyöräillen en ole tainnut koskaan sitä aiemmin ajaa. Ja kyllähän maisemat avautuvat aivan eri tavalla, kun pyöräillessä pellot ja talot eivät vain viuhahda ohi, vaan maisemia ehtii katsella kunnolla.

Ja pyöräilykin on kivempaa, kun voi pysähdellä kauniiden maisemien äärelle, kaivaa laukusta kameran, napsia muutaman kuvan ja jatkaa matkaa. Enää ei kovinkaan paljon pelloilla näe ihan oikeita heinäseipäitä, joita vielä lapsuuden maisemani olivat pullollaan. Tien laitaan pellon viereen oli kuitenkin varmasti ihan tarkoituksella laitettu muutama heinäseiväs pystyyn ja taustalla hevoset hengailivat kaikessa rauhassa syömässä heinää. Tämä jos mikä oli pieni pala täydellistä suomalaista maisemaa.

Matka jatkui Harjun läpi kohti Petkelmäkeä. Tämä oli taas niitä "kuulin nimen ohimennen ja halusin lähteä käymään"-paikkoja.  Pienen etsimisen jälkeen löysimme kohteeseen ja eipä ollut huono paikka ollenkaan kesäiselle piknikille. Repusta kaivelimme eväät esille ja nautimme kauniista maisemista ja retkieväistä.


Siinä missä Petkelmäki on varmasti monelle ihan se oma lähimetsä, oli se meille paikka, jonne täytyi oikein erikseen kartan kanssa etsiä. Petkelmäki taitaa olla myös kiipeilijöiden suosiossa, koska kallion yläreunaan oli isketty lenksukoita (näillä on varmaan hienompikin nimi), joihin köydet voi kiinnittää. Yhden tällaisen lenksukan viereen mekin istahdimme nauttimaan kesäpäivästä eväitä syöden. Hieman odottelimme, olisimmeko päässeet tarjoamaan kahvia seinämää mahdollisesti ylös nousevalle kiipeilijälle. Mielessäni kuvittelin jo tilanteen, jossa pääsisin sanomaan sellaisella lentoemäntä-äänellä kallion reunan alta kurkistavalle kiipeilijän päälle "kahvia vai teetä?".


Tällä kertaa saimme kuitenkin syödä eväät itse ja kieltämättä juuri siinä hetkessä en olisi voinut keksiä parempaa paikkaa viettää kesäpäivää. Eväät hupenivat pikkuhiljaa jutellessamme niitä näitä ja nauttiessamme maisemista ja kaikesta kiireettömyydestä. Tällaiset irtiotot ovat tänä kesänä olleet itselleni aivan kullanarvoisia palautumiskeinoja kiireestä. Niitä hetkiä kun sielu ja ruumis lepäävät ja ovat juuri siinä hetkessä ihan kaikessa rauhassa.


Matka oli kuitenkin vasta puolessa välissä ja Petkelmäeltä matka jatkui kohti Kouvolaa. Ihan keskustan läpi emme halunneet ajella, koska halusimme säilyttä sellaisen mukavan rauhallisen flown, jossa mieli hengaili. Ajelimme Ravikylän kautta Tanttariin, josta pääsee oikaisemaan takaisin Kuusaalle todella näppärästi. En ole aiemmin tätä kautta pyöräillytkään, mutta jatkossa tulen käyttämään tätä oikopolkua ihan varmasti.
Tanttarin kautta ajelimme kauppakeskus Veturin ohi Niskalantielle ja pääsin vihdoin ja viimein kuvaamaan kotimatkani varrella olevia hevosia. Olen monta kertaa miettinyt, että pysäytän auton ja kaivelen kameran laukusta, mutta joka kerta olen vain huristellut ohi. Kutsun näitä hevosia mielessäni riidankatkaisuhevosiksi, koska ajellessamme kohti keskustaa tenavien kanssa, on ensimmäinen nahistelu takapenkillä jo aloitettu viimeistään tässä kohtaa. Ja joka ikisen kerran saan sanailun päättymään kysymykseen "montas hevosta näkyy?".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti