20.6.2017

Salainen paikka

Monella luonnossaliikkujalla on varmasti ne omat reitit, joita tulee kuljettua vähän enemmän, kuin toisia. Sellaisia "omia" reittejä. Sellaisia, joista voisi käyttää nimitystä "minun metsäni". Minullakin on lähimetsässä reitti, jota kuljen useammin kuin muita. Se tuntuu sellaiselta omalta. Tai se oma paikka, jonne pysähdyn usein istumaan hetkeksi ja annan pään huilata.

Eihän ne oikeasti ole omia, koska siellä on valmiiksi tallatut polut ja vastaantulijoita. Ei tietenkään. Silti ne haluaa pitää ominaan ainakin mielessään. Ihan kuin ne olisivat salaisia piakkoja, joista kerrotaan vain harvoille ja valituille. Muistan, kuinka hetken jupisin, kun Niivermäen lenkkireittiä rakennettiin minun metsääni, mutta olin kuitenkin tyytyväinen, että reitti ei ulottunut minun paikkaani, jossa käyn vetämässä henkeä. 

Viime viikonloppuna pääsin kokemaan ystäväni "oman metsän" ja sen paikan, jossa hän käy istumassa ja tuulettelemassa päätään. Sen tavallaan salaisen, mutta kuitenkin yleisen paikan, josta vain muodostuu se minun metsäni.

Meitä ei yli menevät ukkosrintamat tai sadekaan haitannut (hyttyset ehkä vähän), kun kuljimme pientä polkua pitkin, joka johdatti meidät ystäväni omaan paikkaan. Matkalla ihastelimme kauniita järvimaisemia ja sateen tauottua luonto muuttui hetki hetkeltä kauniimmaksi. Täysin peilityyni järvi heijasti vastarannan metsän ja linnun laulu voimistui hetki hetkeltä. Tyynellä äänikin kantautuu paljon voimakkaammin.


Sata vuotta vanha sadetakkinikin on päässyt tänä kesänä hyötykäyttöön jo useammin kuin kerran ja palvelee minua varmasti vuosia eteenpäinkin. Jos talvella tuli todettua, että ulkoilu on vain varustelu- ja asennekysymys, niin sama pätee tähän sateisessa säässä liikkumiseen kesälläkin. Jos joskus aiemmin olisin kohteliaasti kieltäytynyt kunniasta päästä todistamaan ystäväni omaa metsää, ei se tullut tällä kertaa mieleenkään. Tottakai lähdetään.



Ja kuinka paljon enemmän sitä tulee koettuakaan, kun ei anna mielen tulla säiden väliin. En muista vähään aikaan kokeneeni kesää näin voimakkaasti, kuin juuri sinä hetkenä tuolla metsässä, kun ukkonen oli mennyt ja sade tauonnut.

Pääsimme todistamaan sitä ohikiitävää hetkeä, kun kosteus nousi usvan lailla tienpinnasta auringon paistaessa iltaisia säteitään. Tai kuusenoksilla roikkuvia vesipisaroita, jotka näyttivät helmiltä auringon osuessa niihin. Jostain syystä huomasimme kuiskivamme toisillemme. Ihan kuin emme olisi halunneet häiritä sitä hetkeä, jota luonto meille tarjosi.




Sen lisäksi, että pääsimme todistamaan luonnon kauneutta sateen jälkeen, antaa se juuri tällä hetkellä parastaan muutenkin. Tämä aika ihan hieman ennen juhannusta on se hetki, kun luonto alkaa olla herännyt, vihreän eri sävyä on tallella vielä runsaasti, linnut ovat juuri saaneet poikasensa ja metsä suorastaan hehkuu voimaa. Ainakin itselleni tämä on se hetki vuodesta, kun kesän todella tuntee, oli kylmä, kuuma, aurinkoa tai sadetta.



Ajellessamme takaisinpäin jouduimme vielä pysäyttämään auton tienlaitaan, kun ilta-auringon säteet paistoivat metsän läpi. Oli kuin olisi tullut satumetsään. Ystäväni sanoin "aina pitää pysähtyä kuvaamaan (tai ainakin katsomaan) niitä hetkiä, jotka ovat kauniita", koska se hetki voi olla hyvinkin lyhyt. Niitä hetkiä, kun auringonsäteet tulevat juuri siinä tietyssä kulmassa tai kun aamu-usva verhoaa järven pinnan tai se hetki, kun sateenkaari on juuri täydellinen taivaalla.

2 kommenttia:

  1. Upeita kuvia, valon siivilöimä metsä näyttää satumaiselta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Piia :) Eikö olekin, jotenkin onnistuttiin olemaan niin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, että vieläkin hymyilyttää. Ja kerrankin sai noissa satumetsäkuvissa kuvan näyttämään samalta kuin miltä se näytti oikeastikin.

      Poista