16.6.2017

Rummut Repovedellä

Ajelin eilen työpäivän jälkeen Repovedelle Kesäillan rummutus-tapahtumaan, joka järjestettiin Lapinsalmella, Ketunlenkin varrella. Saavuin paikalle hieman myöhässä rummutuksen jo alettua. Rummut kaikuivat sisääntulon porteille asti ja voimistuivat kävellessäni kohti Lapinsalmen riippusiltaa. Polun varrella tapasin muutamia yksittäisiä rummuttajia sekä kokonaisen ryhmän naisia, jotka olivat saapuneet rumpuineen paikalle.

Kävellessäni kohti Kapiavettä, jossa tapasin ystäväni, mietin, kuinka koko päivän takaraivossa jyskyttänyt kiire alkoi väistyä ja vaikka askel oli edelleen reipas, alkoi mieli luopua kiireestä ja niistä tuhannesta ajatuksesta, jotka siellä pyörivät. Osa jopa täysin turhia ajatuksia, jotka veivät vain tilaa niiltä olennaisilta. Siinä kävellessäni ja mieltäni tyhjennellessäni katselin kallioille kerääntyneitä ihmisiä. Rumpujen voima oli kerännyt selvästi metsään myös sellaisia ihmisiä, joita en ensimmäisenä odottaisi näkeväni retkeilemässä. Mutta hyvä niin.



Paluumatkalla rummut soivat vielä tasaista kuminaansa ja istuin hetkeksi kuuntelemaan niiden tasaista ääntä. Osa soitti rumpuja huomattavasti kovempaa, osa hiljempaa. Mietin matkalla Repovedelle, kuinka rummut resonoisivat metsässä, mutta itse koin rumpujen äänen enemmänkin vain kuuluvan osana luontoon. Olisin voinut kuunnella ääntä kauemminkin, istua kalliolla silmät kiinni ja rauhoittua. Rumpujen ääni yhdistettynä lintujen lauluun on kieltämättä vaikuttava kokemus. 
Yksin kävellessä tulee ehkä vielä tarkemmin kiinnitettyä huomiota luonnossa oleviin asioihin. Siihen rauhaan, lintujen lauluun tai kallion juurella olevaan naiseen, joka rummutti hiljaa omaa rumpuaan veden ääressä. Jäin hetkeksi kuuntelemaan hänen rummutustaan muiden rumpujen soidessa taustalla. Mietin samalla, miltä mahtaisi istua itse järven rannassa kaikessa hiljaisuudessa soittamassa rumpua. Veikkaan, että pääsin mielikuvissani aika lähelle sitä syytä, minkä vuoksi ihmiset rummun hankkivat/tekevät.


Sattumalta tapasin myös tuttuni, joka oli oman rumpunsa kanssa rummuttamassa ja vaihdoinkin muutaman sanan heidän lopetettuaan rummutuksen. Kieltämättä ajatus rummusta ja sen äänen  tuomasta miellyttävästä mielentilasta sai minutkin kiinnostumaan asiasta. Jos oman rummun hankinta tuntui todella kaukaiselta ajatukselta ennen eilisiltaa, alkoi se tuntua maailman luonnollisemmalta jutulta illan aikana.

Istuskelin vielä hetken lämpimällä kalliolla rummutuksen loputtua ja annoin ajatusten vain virrata. Lähelleni lennähti lokki, joka lähestyi minua, lensi pois ja palasi hetken päästä uudestaan lennettyään pienen kierroksen veden yllä. Lokki siirtyi hiljalleen lähemmäs ja lähemmäs ja lopulta välillämme oli ehkä reilun metrin väli. Hetken katselimme samaan suuntaan järvelle ja vaikka veikkaankin lokin tulleen luokseni leivänpalat mielessään, oli kokemus huikea. En uskaltanut liikahtaakaan ja veikkaan, että lokinkin vaistot olivat aika terävinä pakenemiseen. Olimme ehkä molemmat ylittäneet sen rajan, jonka lähemmäs ei ole luonnollista tulla.

Auringon laskiessa kävelin takaisin autolle ilman kiireen häivää ja satuinpa vielä tapaamaan tapahtuman päärummuttajan Ari Kuivalaisen. Ei siinä montaa sanaa tarvinnut vaihtaa ja pidellessäni kädessäni hänen tekemää rumpua, olin aika vakuuttunut, että sellainen löytyy minultakin joku päivä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti