Mikä minä olen sanomaan, onko se oikein vain väärin?

Seurailen usein sivusta erilaisia keskusteluja (netissä tai ihan arkielämän tilanteissa vaikka työpaikalla tai kaveriporukassa) liittyen mm. ravintoon, treenaamiseen ja melkeinpä mihin tahansa asiaan lastenkasvatuksesta puun istutukseen. Pääasiassa toki ihan mielenkiinnosta itse aiheeseen, mutta monesti myös ihan keskusteluun itseensä. Joukosta löytyy aina vähitään muutama ihminen, joilla on vahva mielipide asiaan ja he seisovat vankasti sen takana. Sitten ovat ne, jotka yrittävät hieman provosoida ja ne, jotka koittavat pitää keskustelua yllä sopivasti luovien.

Monesti ihmisillä on vahvojakin mielipiteitä, jos asia on heille kiinnostava ja varsinkin, jos siinä on tunne mukana. Tällöin saattaa jopa huomaamattaan kritisoida ja ottaa kantaa asioihin ehkä vahvemmin, kuin mitä on tarkoittanut. Itsellänikin on monia asioita, joihin minulla on mielipide ja näkemykseni, kuinka asian itse hoitaisin ja sitten on kasa niitä asioita, jotka hoidan tietyllä tapaa, mutta jotka eivät aiheuta sen kummempaa tunnetta, vaikka joku toinen hoitaisi asian täysin toisin.

Jäin pyörittelemään mielessäni näitä asioita sen jälkeen, kun olin kuunnellut Jaakko Halmetojaa Foodinin järjestämässä tapahtumassa muutama viikko sitten. Hän kiteytti ajatukseni yhteen lauseeseen: "Se että joku tekee asian jollain tapaa, ei pitäisi tarkoittaa, että toisen tapa olisi väärä". Tässä kohtaa mietin, että "TÄMÄ!". Tämä meidän kaikkien pitäisi kuulla näin yhdessä lauseessa.

Kuinka helposti lähdemme tuomitsemaan toisen ajatuksia vääriksi, varsinkin jos meillä on vahva mielipide ja siihen vielä vaikka tutkimustuloksia vakuuttamaan oman mielenkiintomme kohdetta parhaaksi, tehokkaimmaksi tai ihan miksikä vaan? Miksi jonkun toisen tapa tehdä asioita on automaattisesti väärä, vaikka se sopisi jollekin toiselle paremmin? Vaikka sillä toisella tavalla pääsisi hieman hitaamin samaan lopputulokseen. Miksi asioista täytyy niin herkästi tehdä vastakkainasetteluja?

Omalla alallani joudun vähän väkisinkin seuraamaan keskusteluja mm. ravinnosta ja treenaamisesta. Itse olen ottanut aika maltillisen linjan hoitaa omaa työtäni. Se ei ole välttämättä se nopein ja tehokkain tie. Se, missä otetaan ennen ja jälkeen kuvia ja aikaakin on kulunut vain 3 kk kuvien välillä. Vaikka itsenikin tekisi mieli sanoa, että nopeat ratkaisut näissä asioissa eivät välttämättä kanna kovin pitkälle, koitan pitää suuni kiinni ja ajatella, että ehkä se kuitenkin sopii jollekin, vaikka en itse sitä allekirjoita. Mikä minä olen sanomaan, onko se oikein vain väärin?

Varsinkin ravinto on ollut viime aikoina hyvinkin arka puheenaihe. En tiedä, missä kohtaa aihe meni jo niin överiksi, että olit tosi friikki, jos myönsit syöväsi leipää. Ymmärrän ruuan terveysvaikutukset ja sen, että tavoitteista riippuen ruualla voi olla hyvinkin paljon merkitystä sille, miten hyvin voi. Mutta se äärimmäisyys ja varsinkin muiden tapojen vääräksi tekeminen? Toki meitä kaikkia ja jokaisen ajatuksia tarvitaan, jopa niitä äärimmäisiä, koska ainakin itselleni ne herättelivät aikanaan ihan hyviäkin ajatuksia ja pistivät kyseenalaistamaan monia asioita. Sitä en tiedä, olisiko näin käynyt, jos asia olisi esitetty vähemmän kärjistetysti.

Silti kaiken sen velloneen ruokakeskustelun aikana huomasin itsessäni yhden tunteen, joka sinne ei olisi kuulunut. Se oli häpeä. Oli häpeä myöntää syövänsä karkkia tai leipää tai pastaa. Koska se oli ns. väärin. Huomasin kuitenkin vältteleväni aiheita ja tilanteita, joissa ennen olisin kaivanut leivät ja rahkat esiin, koska hyvinvointialalla työskentelevänä minun piti olla "vähintään tietoinen siitä, että ne tappavat". Vähän kärjistetysti sanottu, mutta jos olet vastaavaan törmännyt, tiedät, mitä tarkoitan.

Tässä ajatusmallissa mennään mielestäni hieman metsään. Ei kenenkään kuuluisi tuntea häpeää. Oikeastaan mistään. Koska häpeäntunnehan on se, joka meihin syötetään jo lapsesta. Häpeä on opittua, ei sisäistä. Meitä ohjaillaan häpeän kautta tekemän asioita oikein. Se, mikä on väärin, on myös noloa. Ja tunne häpeästä estää meitä kasvamasta siihen suuntaan, jossa voimme olla juuri sitä, mitä itseasiassa olemme. Koska aika harvassa asiassa on yhtä absoluuttista totuutta. Ja siinä hetkessä, kun mieliimme syötetään häpeäntunne, alamme toimia toisin. Ja kuinka helppoa mieliimme onkaan vaikuttaa häpeän kautta. Saada meidät uskomaan, että tapamme tehdä asioita toisin on väärin ja jopa hieman noloa.

Tämän asian kautta toivoisin monen miettivän sanomisiaan ja mielipiteitään (kyllä, myös itseni). Haluammeko oikeasti tuottaa toiselle häpeäntunnetta toisen valinnoista puolustaessamme omiamme? Eikö häpeää ole jo tässä maailmassa ja meidän sisällämme ihan tarpeeksi? Mitä jos vain kuuntelisimme myös muita ja olisimme hieman suvaitsevaisempia muillekin ajatusmalleille?

Kommentit