30.5.2017

Juoksen

Tämän kevään juoksusuunnitelmat eivät menneet ihan ns. maaliin asti, kun tavoitteena oli juosta Helsinki City Run puolimaraton. Alkuvuodesta sattunut onnettomuus piti kuitenkin huolta siitä, että juoksut piti jättää hetkeksi. Itseasiassa paljon pidemmäksikin aikaa, kuin vain hetkeksi. Koko kevään elin siinä ajatuksessa, että kyllä minä vielä siihen puolimaratoniin ehdin treenata, kunnes totuus valkeni minulle vähintään sinä kohtaa, kun tapahtumaan oli pari viikkoa aikaa, enkä ollut pystynyt vielä juoksemaan.




Näin jälkikäteen se ei ollut ehkä huono asia ollenkaan, koska mennyt talvi ja kevät oli aika rankkaa aikaa ja jos siihen olisi vielä lisännyt tavoitteelliset juoksutreenit, olisi se saattanut olla hyvinkin mielenkiintoinen yhtälö. Onneksi tavoitteita ei tarvitse täysin kuopata, koska kevään HCR ei ollut maailman ainut puolimaraton.

Nyt reisi alkaa olla jo siinä kunnossa, että muutama viikko sitten aloittelin hyppyrimäen porrastreenit. Ja kuinka paljon sitä ihan oikeasti arvostaakaan terveyttä ja sitä, että pääsee taas juoksemaan, kun se on hetkeksi pois viety. Ihan varmasti tulee vielä niitä aamuja, kun ajatus lenkille lähdöstä kangertelee, mutta juuri nyt kiitollisuuden tunne ajaa ohi ihan satasella ja into juoksuun on vahvempi kuin koskaan.

Hyppyrimäen porrastreenejä on tehty 1-2 kertaa viikossa ja se ei ole mitään sanahelinää, että kunto kasvaa porrasjuoksuissa nopeasti. Kroppa tottuu yllättävän nopeasti sykkeennostoihin ja hapotuksiin jaloissa. Tätä ihmettelimme oikein porukalla eilen porrastreenien jälkeen.

Tänä aamuna uskaltauduin vihdoin ja viimein kokeilemaan ihan normijuoksuakin ja oli kyllä niin iso ilo huomata, että juoksun onnistuminen ei ollut ainakaan reidestä kiinni. Lenkillä tuntui, kuin joku pieni osa minua olisi taas herännyt eloon. Sellainen asia, jonka on pakon vuoksi piilottanut jonnekin mielen lokerikon perimmäiseen nurkkaan, jotta se ei vahingossakaan pulpahtaisi sieltä esiin. Ja nyt, kun juoksuun on taas mahdollisuus, annoin sen tunteen nousta laatikon syövereistä. Sen juoksun aiheuttaman hyvän olon tunteen. Sen, mitä ehtikin jo olla ikävä.

26.5.2017

Puuroa!

Tiedättekö, kun on niitä ihmisiä, jotka syövät puuron joka aamu? Ne puuroihmiset. Ja sitten on ne, jotka syövät jotain muuta. Vaikka kaksi leipää tai smoothien. Kuten minä. Ei minulla ole mitään puuroa vastaan, mutta en vain ole saanut istutettua sitä omiin aamurutiineihin. En vain ole niitä puuroihmisiä.

Näin tarkemmin jos ajattelee, niin puurohan on mitä helpoin ja yksinkertaisin aamupala. Tai välipala. Tai iltapala. Ja olenhan minä kokeillut erilaisia puuroja aamupalaksi; olen tehnyt tuorepuuroa, kaurapuuroa banaanilla ja myslillä, riisipuuroa, sekoittanut keskenään puuroa ja jugurttia. Kaikki hyviä vaihtoehtoja, mutta eivät vain ole tulleet jäädäkseen aamuihini. Harmi sinänsä, koska ei se minun kaksi leipääkään ole mikään kummoinen makuelämys. Vain sellainen totuttu tapa.

Puuro taipuu myös helpoksi retkievääksi, kun hiutaleet eivät paljon paina. Tämä tuli taas todettua edellisellä vaelluksellakin, jonne olin tehnyt meidän porukalle simppelin aamupalapuurosekoituksen. Palailen sen ohjeeseen myöhemmin.



Näistä syistä olin sitäkin iloisempi, kun Atena Kustannus lähetti minulle Tuulia Järvisen ja Tiina Strandbergin kirjan Puuron uusi aika. Kirjan, joka on täynnä erilaisia ohjeita puurolle. Ja ne kuvat... Vähemmästäkin saa tällaisen ei niin puuroihmisen innostumaan vaikka mistä. Kirja on jaoteltu eri osioihin, kuten lämpimiin puuroihin, tuorepuuroihin, pikapuuroihin ja lisäksi lopussa on vielä ohjeita vanukkaille ja jogurteille, joissa niissäkin on monessa käytetty puurohiutaleita.

Selailin kirjaa ja mietin, mistä aloittaisin kokeilut. Sen verran tuttua reseptiikka on itsellenikin, että pystyn näkemään jo raaka-aineista, että lopputulos on varmasti hyvä. Ja kirjaa lueskellessani en vain osannut päättää, mistä aloittaisin. Vaihtoehtoja hyviin puuroihin oli niin paljon. Niinpä avasin ohjeen numero yksi ja valmistin itselleni ja ystävälleni omenaisen riisipuuron.

Ohje oli simppeli ja nopea toteuttaa. Ja makukin niin hyvä, että voisin kuvitella tekeväni tätä itselleni aamupalaksi sen iänikuisen leivän sijaan. Samalla päätin, että jätän kirjan keittiönpöydälle sillä ajatuksella, että toteutan kirjasta järjestyksessä puuroja ohje kerrallaan. Seuraavaksi olisi vuorossa salted caramel & popcorn-puuro. Kuulostaa villiltä ja juuri sen vuoksi kokeilemisen arvoiselta. Lisäksi toivon, että näistä ohjeista saisin hyviä vinkkejä myös retkieväiksi. Ainakin kookospuuro kuulostaa oikein mukavalta vaihtoehdolta perinteiselle kaurapuurolle.

Ehkä minustakin tulee puuroihminen. Toivon niin :)



24.5.2017

Hetken kestävää kauneutta

Kesä on tullut jäädäkseen. Jee! Millä mielettömällä kohinalla kaikki kasvaakaan tällä hetkellä. Iltaisin kotiin tullessani voin vain ihmetellä, kuinka puut ja pensaat ovat ottaneet aimoharppauksen kasvussa eteenpäin. Kirsikat ovat aloittaneet kukintansa, perässä seuraavat luumu ja päärynä, sekä jäniksen kaluama omenapuu. Miten ne jänikset osaavat löytää rungon suojauksista huolimatta? Niillä on varmaan joku koulutus siihen.

Olen uskaltanut istuttaa jo siemenestä kasvattamani kesäkurpitsat ja todella toivon niiden saavan voimaa maasta. Vähän sellaisia rassukoita ne sisällä kasvaessaan olivat. Lisäksi olen vaivihkaa kotiuttanut muutamia kesäkukkia ja yrttien taimia. Nauttinut siitä, kun olen saanut vielä työpäivän jälkeenkin saanut työntää sormet multaan. 

Töistä puheenollen, olen huomannut, että tällainen sopiva syke työn ja vapaa-ajan välillä on taas ihanaa. Kahta, jopa kolmea työtä tällä hetkellä pyörittäessäni tunnen itseni energisemmäksi, kuin mitä olen ollut pitkään aikaan. Ja tottakai myös kesällä ja valoisuudella on iso osuus jaksamiseen.

Viime launtaina meillä oli töissä puutarhakauden avajaiset ja työpäivän päätteeksi kävimme vielä ihastelemassa japaninmagnolia 'Vanha Rouvaa'. Tuntuu jotenkin ihan epätodelliselta katsoa puuta, jota ei koskaan voisi kuvitella löytävänsä Suomesta ja silti tiedät seisovasi jalat tiukasti kotimaassa. Hassua. Kukkien määrä on valtava ja puun alla seisoessa hetki vetää ihan hiljaiseksi. Tämä kaikkien vähänkään luonnosta ja puutarhasta kiinnostuneden pitäisi nähdä. Kukinta kestää vain hetken, jonka jälkeen lehdet valtaavat alan ja tuntuu, kuin  koko puu vetäytyisi takavasemmalle antaen tilaa muille kevään kukkijoille.

Ja kyllähän tällainen vakuuttaa kenet tahansa niin voimakkaasti, että tarve vastaavan puun hankintaan omalle pihalle tulee vähintään pakolliseksi. Kyllä, myös omalla pihallani kasvaa nyt 'Vanha Rouva'. Vanhetaan yhdessä ja kaunistutaan vuosi vuodelta.



19.5.2017

Perjantain kevyet

Viikko meni aika nopsaan jo ihan siitäkin syystä, että pari päivää vierähti Evon vaellusretkellä, josta tämänkin jutun kuvat ovat. Retki oli kyllä ikimuistoinen ja sai taas nauraa pitkästä aikaa oikein kunnolla vedet silmissä. Ehkä väsymykselläkin oli aika ajoin pientä osuutta asiaan, mutta mieluummin niin, kuin väsymyksestä johtuvaa negatiivista fiilistä.

Retkelle tein myös koko porukalle välipalaa, johon palaan vielä myöhemmin, mutta aikamoinen kasvisruokaretkieväskokkauskärpänen on päässyt puraisemaan ja mietin reseptiikkaa jo tuleville retkille. Tämä on kyllä hauska jatkumo, kun ensin ihan ns. normileivonnasta reseptejä kyhäiltäni innostuin raakaleivonnasta ja nyt on tullut tämä kasvisruokaretkieväsinnostus. Eli tulossa on retkille sopivia kasvispohjaisia retkieväitä, kunhan saan testattua reseptejä käytännössä.

Sen lisäksi, että mielessä pyörii kaikenmaailman reseptiikka, olen kerännyt myös pientä must have-listaa retkeilyjutuista, jotka olisi mukava omistaa. Pääsin kokeilemaan yllä olevan kuvan amok-riippumattoa sadekatoksella, joka on muuten aivan mieletön keksintö. Harmi, että en tällaista ainakaan vielä toistaiseksi omista, vaan on tyydyttävä ihan normitelttaan tai muihin perinteisempiin ratkaisuihin.
Tänään oli aivan mieletön ilma ja vaikka päivän päätteeksi työkaverini yrittivät vihjailla ihoni palaneen, olin vahvasti sitä mieltä, että "tämän päivän puna on huomisen bruna", kuten ystäväni on minulle aikaanaan opettanut ;). Mutta enpä olisi oikeasti uskonut, että samalla viikolla voi tuskailla ensin aivan jäätävästä kylmyydestä ja pari päivää myöhemmin miettiä, että kylläpä on kuuma.

Viikko jatkuu vielä parin päivän sutinoilla, kun huomenna on Mustilassa puutarhakauden avajaiset ja kun sopivasti sattui ravintolapäiväkin samalle päivälle, niin meidän PureFactorykin on siellä myymässä raakakakkupaloja ja raakasuklaata. Tervetuloa!

Koko tämä päivä menikin aika napakasti aamun joogailujen ja mukavan kahvitteluhetken jälkeen tiukasti puutarhatöissä, kun valmisteltiin puutarhakauden avajaispäivää ja ainakin itse odotan innolla huomista, koska kaikkea kivaa on luvassa. Jee!

18.5.2017

Yön yli retki Evolla

Tiistaiaamuna pakkailin rinkkaa ja tein samalla listaa, mitä kaikkea sitä tarvitseekaan yön yli retkille ottaa mukaan. Tämä homma ei mene vielä ihan rutiinilla, vaikka perusteet ovatkin jo hyvin hallussa. Listasta ei siis varmasti ole haittaa jatkossakaan. Mikäänhän ei ole niin ärsyttävää, kun tajuat keskellä metsää, että jotain olennaista jäi. Ja niin jäi tälläkin kertaa. Mutta parastahan tässäkin touhussa on se, että kehittyy koko ajan.

Kyseessä oli harjoitusvaellusretki luokkalaisteni kanssa Evon retkeilyalueelle. Reitin ja ohjelman olimme suunnitelleet koulussa jo aiemmin, mutta niinhän siinä kävi tälläkin kertaa, että suunnitelmat elävät ja muuttuvat.

Vaellusreittimme lähti Evolta Keltaojan parkkipaikalta, joka löytyy puhelimen navigaattorilla "Iso Keltajärvi". Parkkipaikalta lähdimme kulkemaan Keltaojan reunaa pitkin kohti ensimmäistä yöpymispaikkaamme. Päivän matkakaksi olimme suunnitelleet noin viiden kilometrin reitin, joka näin jälkikäteen oli erittäin hyvä matka. Reitti ei ollut helppo- ja nopeakulkuisin ja matkan varrella oli mm. useita kaatuneita puunrunkoja, joita saimme ylitellä ja alitella. Lisäksi polulla sai paikka paikoin aika tarkkaan katsoa jalkoihinsa, mihin astui. Varsinkin, kun selässä oli yli kymmenen kilon rinkka.


Valitsemamme reitti osoittautui kyllä hyvin mielenkiintoiseksi, kun varrelle osui hyvinkin laaja kirjo erilaista maastoa, kuten soistunutta ojanuomaa, vielä jäässä olevia kallionreunoja, paljon erilaisia lintuja, kauniita maisemia, majavan katkomia puita, pesä ja sen rakentama pato. Ja mikä parasta, aurinko paistoi niin lämpimästi, että olisi voinut kulkea jo lyhythihaisessakin. Ihan kuin kesällä.


Matkalla pidimme muutamia levähdystaukoja, jotka olivat ainakin itselleni hyvä muistutus siitä, että ei ole pakko painaa niin kamalan pitkiä matkoja ilman huileja, vaan pieni tauko sillon tällöin takaa matkan jatkuvuuden pitkällä aikavälillä. Ja mikäpä siinä oli lämpimässä auringonpaisteessa istahtaa hetkeksi kannon tai kiven päälle huilaamaan ja hörppimään vettä.

Jotenkin sitä tunsi todella kuuluvansa juuri sinne, missä juuri silloin oli ja kieltämättä aurinkoinen ja lämmin ilma viritteli aika mukavia fiiliksiä ja ajatuksia siitä, minkälaisia retkiä sitä voisi kesällä tehdäkään. Ajatus siitä, että pistää rinkan selkään ja lähtee kävelemään, ei tunnu ollenkaan pöhköltä idealta. Hassua ajatella, että vielä viime kesänä pohdin ennen Caminon reissua, että onkohan kävely minun juttuni ollenkaan. Mitä jos se onkin tylsää.

No eihän se ole, itseasiassa se on hyvinkin koukuttavaa. En ehkä osaa sanoa, mikä sen kaiken tekee, mutta kävellessäni metsässä rinkka selässä siinä on vain jotain. Ehkä se elämän yksinkertaisuus ja ajatus siitä, kuinkä vähällä tulee toimeen. Tai se, että ei tarvitse miettiä mitään. Voi vaan antaa asioiden olla. Voi antaa mielen rauhoittua.


Iltapäivällä saavuimme yöpymispaikkaamme Vaarinkorpeen. Matkan varrelle osui myös toinenkin laavupaikka Sorsakolu, mutta pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa ja kävelimme vielä hetken matkaa eteenpäin tähän toiseen laavupaikkaan. Vaarinkorven laavupaikka sijaitsee Sorsajärven rannassa ja kaunis paikka olikin.

Tehtyämme puut ja tulet, virittelimme makuupaikat valmiiksi, kuka nukkui teltassa ja kuka laavussa. Itsellänikin oli teltta mukana, mutta laavussa oli niin hyvin tilaa, että jätin teltan kasaamatta. Pakkaillessani tavaroita vaellukselle tein "pienen" virhearvion siinä, kuinka kylmä yö oli tulossa. Koska kylmä se oli. Todella kylmä. Toki säätiedotukset oli katsottu ja tiedossa oli, että jopa pakkasen puolelle yön aikana päästäisiin, mutta luotin silti liikaa makuupussin ja yhden alustan voimaan.

Edellisellä retkellä Kyykoskella maaliskuussa minulla oli sekä talvi- että kesämakuupussi mukana ja lisäksi kaksi alustaa. Yön viilentyessä tajusin, että tulen palelemaan ihan varmasti, enkä oikein voinut asialle enää siinä kohtaa tehdä mitään. No mutta, en tainnut olla ainut ja aamulla makuupusseista kuoriuitui lievästi väsynyttä porukkaa. Tiesin, että ei olisi mitään järkeä viettää toista yötä vastaavissa oloissa vastaavilla varusteilla ja teimmekin yhteisen päätöksen lyhentää retkeämme ja jättää toinen yö tulevaisuuteen.

Mutta kieltämättä liputan tällaisten kantapään opittujen asioiden kautta, koska en varmasti tule tekemään vastaavaa enää toista kertaa, vaan osaan varautua paremmin. Nukkumismukavuudesta en tingi enää koskaan, ainakaan sillä verukkeella, että en viitsi lähteä kantamaan ylimääräistä makuupussia tai alustaa mukanani.

No mutta onneksi siinä aamulla tulet tehtyämme ja hieman liikuttuamme sekä aamupalan syötyämme pahin tuska yöstä katosi ja teimme uuden suunnitelman päivän vaellusreitille. Kiersimme Sorsajärven ympäri ja kävelimme aika samoja reittejä takaisin, kuin mitä olimme edellisenä päivänä menneet, poikkeuksena vain loppumatkasta tekemämme visiitti Keltaojan laavulle, jossa teimme lounasta ennen loppupätkän kävelyä ja kotiinlähtöä.




Surkeiden yöunien jäljiltä kroppa jaksoi kuitenkin hyvin kävelyn, vaikka pääkoppa toimikin hieman hitaasti. Välillä tuntui, kuin olisi ollut hidastetussa elokuvassa, jota seuraa itse sivusta ja kropan hallinta ei varmaankaan olisi ollut ihan täydellistä, jos olisi tullut tilanne eteen, jossa tarvitsee ekstraponnistuksia.

Sen verran jäi kuitenkin reitti, jonka olimme suunnitelleet, mutta jonne emme sitten menneetkään kaivertamaan, että tiedän vielä joku päivä talsivani sen kokonaisuudessaan. Evo oli kyllä kaunista seutua ja ainakin tämän oman kokemukseni perusteella suosittelen sitä retkikohteeksi jokaiselle retkeilystä innostuneelle.



Alla oleviin karttoihin olen piirtänyt vielä reittimme, joka soveltuu oikein hyvin yhden yön vaellukseen. Aika ajoin maasto oli tosiaan hieman hidaskulkuisempaa, mutta ei sellaista, etteikö siitä olisi selvinnyt.







15.5.2017

Kiireetön hetki metsässä

Viime aikojen kiireen vastapainoksi otin eilen kameran olalle ja suuntasin töiden jälkeen Mustilan Arboretumiin. Kiireetön hetki täydessä hiljaisuudessa oli juuri sitä mitä tarvitsin. Ja yksinolo. Olin alustavasti suunnitellut käveleväni merkittyä reittiä pitkin, mutta loppujen lopuksi huomasin samoilevani pitkin pikkupolkuja aika päämäärättömästi.


Katseeni kiinnittyi välillä ylös puun latvoihin ja välillä maahan. Silloin tällöin napsin kuvan sieltä, toisen täältä. Linnut olivat hyvinkin kesyjä ja mietin, kuinka lähelle mustarastasta pääsisin, ennenkuin se lehahtaisi lentoon. Yllättävän lähelle.

Sama juttu tämän oravan kanssa. Aivan kuin se olisi odottanut, että otan kuvat ja kaivelen taskusta muutaman pähkinän kuvauspalkkioksi. Kun pähkinöitä ei tullutkaan, lähti se kiipeämään ylös puunrunkoa närkästyneesti säksättäen.



Tiesin, että alppiruusut eivät vielä kukkineet, mutta enpä olisi uskonut löytäväni niin paljon kaikkea muuta mielenkiintoista ja kaunista. Jo metsä itsessään on kaunis ja rauhoittava. Havupuiden ja alppiruusujen vihreys, puunrunkojen erilaiset muodot, pikkuhiljaa luonnosta kumpuava vehreys ja kevään ensimmäiset kukkijat, joita oli yllättävän paljon.




Heräävä luonto sai minut pysähtymään useaan otteeseen ja jo pelkästään uudet avautuvat puiden ja pensaiden silmut ja lehdet olivat kaunista katsottavaa. Samalla kävellessäni ja ihastellessani luontoa mieli rauhoittui aivan uskomattomalla vauhdilla ja kaikki se säätäminen ja häly poistui. Olin vain yksin muutaman ajatuksen kanssa. Niiden ajatusten, joilla ei ole ollut tilaa kaiken sen muun arjen pyörittämisen ja miettimisen keskellä.






Huomasin kulkevani välillä samaa reittiä uudestaan ja toisella kerralla tulin huomanneeksi luonnossa juttuja, jotka ensimmäisellä kerralla olivat jääneet huomaamatta. Tämän huomion jälkeen pysähtelin paljon enemmän, istuin hetkeksi alas. Tulin huomanneeksi paljon enemmän asioita, kun en vain kulkenut eteenpäin.




Tällaisessa ympäristössä kävellessäni en myöskään mahtanut mitään sille ajatukselle, että vielä joku päivä rakennan vastaavan arboretumin tuohon meidän takametsään. Eihän se metsä suuri ole, mutta ajatus pienistä risteilevistä poluista, alppiruusuista ja muista metsässä viihtyvistä kasveista on hyvin houkutteleva.