Pienin askelin


Vajaa viikko töitä takana sairastelun jälkeen ja jokaisen työpäivän jälkeen olo on ollut vielä aika piesty. Paraneminen vie aikaa ja treenitaukoakin on jo kolmatta viikkoa. Ja se muuten syö henkistä puolta aika reippaalla kädellä. Ymmärrän tietenkin, että on hölmöä treenata kipeänä ja varsinkin kun ilmassa tuntuu olevan ärhäköitä lenssuja, jotka lähtevät ja palaavat takaisin, ei huvita ottaa sitä riskiä, että makaisin taas sängynpohjalla seuraavat kaksi viikkoa.

Vaikka pikkuhiljaa tuntuukin siltä, että alkaa olla terveen paperit kourassa, on voimat vielä aika pois. Ei kovin kummoisia ponnistuksia tarvitse tehdä, kun on jo huilin paikka. Tätäkö se on sitten 120 vuotiaana, kun ei enää jaksa? Yllättäen sitä alkaa arvostamaan aivan normiarjessa tapahtuvia juttuja ja sellaista perusjaksamista, kun ne on hetkeksi viety pois. On paljon mukavampaa imuroida, kun se ei tunnu 10 km juoksulenkiltä.



Kroppa ja mieli kuitenkin kaipaavat jo liikettä ja pikkuhiljaa olen aloitellut liikkumista rauhallisella kävelyllä metsässä. Eteisessä ulkovaatteita päälle pukiessani koira repeilee yleensä riemusta jaloissa, mutta tämän luovan tauon jälkeen se on selkeästi ottanut pessimistisemmän linjan ja makaili rauhassa rappusten yläpäässä katselemassa. Ajatteli varmaan, että ei se kuitenkaan mihinkään lähde. Riemu repesi vasta ottaessani hihnan naulasta. Voi sitä onnea.

Sama fiilis oli varmasti meillä molemmilla tallustellessamme rauhassa metsäpoluilla, minä kuunnellen lintujen laulua ja miettien, kuinka paljon ehtii tapahtua muutoksia muutamassa viikossa ja koira maata haistellen. Kolmessa viikossa huomaa kevään tulleen; lumet ovat poluilta jo melkein sulaneet, linnut laulavat lakkaamatta, puiden silmut alkavat vihertää ja lumen alta paljastuu siellä vihreinä talvehtineita kasveja.

Mietin myös syksyllä ja talvella tekemiäni retkiä. Miltä ne samat kohteet mahtavatkaan näyttää kesällä, kun luonto herää eloon? Retkeily on ollut ihan huippukivaa syksyllä ja talvellakin, mutta mitä se mahtaa olla kesällä, kun ei ole kylmää, eikä tarvitse miettiä samalla tavalla pimeän tuloa ja retkillä pärjää huomattavasti pienemmällä varustuksella.

Entäs luonnosta saatavat antimet? Ei tässä kauaa enää mene, kun luonto alkaa oikeasti vihertää, näyttää parhaita puoliaan ja voin kaivaa hortailukirjat esiin ja miettiä luonnosta saatavien kasvien jatkojalostusta.




Kommentit