28.3.2017

Ollaan hiljaa vain, kun puhe turhaa on

Perjantaina se alkoi. Ensin päänsärkyä, lauantaina kuumetta. Sunnuntaina olo oli aavistuksen parempi vaikka kaktus kurkussa hieman häiritsi. Maanantaina olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Kaikki sattui, erityisesti puhuminen. Pahinta oli puhumisen päälle tullut yskäkohtaus. Oli parempi olla hiljaa. Viime yönä heräsin siihen, kun henki ei meinannut kulkea ja aamu aukesi vähintään ankeana. Olin saanut vielä bonarina nuhan. Mahtavaa.

Kun olo on tällainen, ei tietenkään harrasteta liikuntaa. Kun olo on tällainen, ei huvita kirjoittaa. Ei huvita kirjoittaa, koska en jaksaisi valittaa. Silloin on parempi olla hiljaa ja huilata pahimmat fiilikset pois, niin pään sisältä, kuin ulkoa. Näin olen aina ajatellut.

Tässä parin päivän aikana olen kuitenkin huomannut, että hiljaisuudessa on myös paljon hyvää. Tänä aamuna, kun olo oli ankeimmista ankein ja pään sisään hiipi pieni katkeruuden siemen siitä, miksi juuri minun pitää olla nyt kipeä? Miksi tämän äänenkin piti mennä? Juuri sillä hetkellä tajusin, kuinka tervettä on olla välillä hiljaa. Kuunnella omaa päänsisäistä puhettaan.

Oma työni on aina ollut puhumista; asiakaspalvelua, asiakkaiden neuvomista, ryhmäliikuntatunteja, luentoja. Käytännössä olen aina äänessä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta kuinka tervettä on olla välillä hiljaa. Vaikka sitten näin pakosta.

Itse asiassa hiljaa oleminen on aika mukavaa. Kun ääntä ei ole tai sitä seuraa yskänpuuska, ei huvita puhua, vaikka haluaisi. Mutta kun on tarpeeksi pitkään hiljaa, alkaa hiljaisuus tuntua aika mukavalta. Niin mukavalta, että voisin tehdä tätä enemmänkin. Kun olen hiljaa, tekee mieli kirjoittaa. Ristiriita tuli vain siitä, että ei huvita kirjoittaa, kun on kipeä. Ei huvita valittaa. Kunnes tajusin jotain niinkin olennaista, että kuka minua pakottaa valittamaan?


Niinpä niin. Ei kukaan. Vaikka olen kipeä, niin ei kai se automaattisesti tarkoita sitä, että pään sisäisen äänen ja kirjoittamisen pitäisi olla valittamista. Vaikka juuri nyt ei tee mieli hehkuttaa oikeastaan yhtään mistään, ei se tarkoita sitä, että pitäisi upota sinne toiseenkaan ääripäähän, elämän kurjuuden marmattamiseen.

Kirjoittamisesta on kuitenkin tullut minulle erityisesti viimeisen vuoden aikana todella tärkeää. Niin tärkeää, että haluaisin käyttää tähän paljon enemmän aikaa, kuin mitä minula siihen nyt mahdollisuutta. Olen puhunut elämässäni niin paljon, että vaihteeksi on mukava kirjoittaa. Kirjoittaa kaikkea jo sanomaansa ja purkaa sitä pään sisäistä ääntä, jota ei aina saa puhumalla auki. Kirjoittaessa ajatukset tulee jäsenneltyä paremmin ja samalla ne järjestyvät myös sanoiksi ja puheeksi, jossa on joku punainen lanka.

Tässä hiljaisuudessa on tullut mietittyä, kuinka paljon minulla olisikaan sanottavaa kirjoitettavaa. Kuinka haluaisinkaan tästä suuremman osan arkeani, suuremman osan työtäni. Kone lähtee herkästi mukaani, mihin ikinä menenkin ja kirjoittaminen ei ole koskaan tylsää. Parhaiten tekstit syntyvät kiirettömässä hetkessä, jossa pääsen olemaan todella läsnä. Tällaisten hetkien luominen on helppoa ja itseasiassa vain itsestä kiinni. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan sidottu aikaan eikä paikkaan, vaan koneen kannen saa auki juuri kun sille on oikea aika. Se ei onneksi ole sidottu mihinkään tiettyyn kellonaikaan, enkä sitä haluaisikaan. Joskus paras hetki on nyt, joskus kohta, joskus aamulla, joskus illalla tai jotain siltä väliltä.

Ja hei, kuka muistaa, kenen kappaleesta otsikon sanat ovat? Mistäköhän tämäkin kappale tuli mieleeni? Ei ole ihan viime vuosilta ;).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti