2.3.2017

Mustavalkoista ja harmaata

Olen siivonnut koko viikon. Aamusta iltaan. Kulkenut kotona tukka pystyssä maailman rumimmissa pieruverkkareissa ja käynyt läpi kaappeja ja nurkkia. Pyyhkinyt pölyjä, imuroinut, järjestellyt, tyhjentänyt, siirrellyt. Ja miettinyt.

Siivous jos mikä on parasta pääkopan tyhjennysharjoitusta. Silloin mieli vaeltelee ajatuksesta toiseen syvistä uomista kepeisiin fiilistelyihin samalla kun tavarat löytävät taas omat paikkansa. Työn jälki näkyy siivouksen edetessä välittömästi ja mieli kevenee samalla, kun siivottu tila kasvaa. Samalla kirjoitan ylös uusia sisustusprojekteja seinien maalaamisesta tuolien verhoiluun. Tai ihan vain listojen paikalleenlaittamisesta tai silikonien tursottamisista.


Siivoillessa ajattelen, kuinka mukavaa olisi, jos muussakin elämässä pystyisi enemmän tällaiseen mustavalkoisuteen. Ottaisi aina yhden projektin hoidettavaksi ja hoitaisi sen kerralla loppuun. Välittämättä muusta, kuten ajankulusta, syömisestä, ympärillä pyörivästä elämästä. Sukeltaa vain tähän pieneen kuplaan ja tehdä se alusta loppuun.Tällaisia lyhyitä projekteja varten se vielä jollain lailla onnistuukin, että ottaa hiihtoloman varjolla muutaman päivän töistä vapaaksi ja aloittaa siivouksen yhdestä nurkasta edeten kohti viimeistä pistettä.

Myönnän olevani monissa asioissa hieman mustavalkoinen, mitä tulee itseeni ja omiin vaatimuksiini itseä kohtaan. Kun katse siirtyy pois omasta navasta, on helpompi nähdä harmaan eri sävyjä. Neuvoa muita kohtuullisuuteen ja olemaan itseä kohtaan armollisempi. Tätä olen vuosien saatossa opetellut itsekin ja onneksi olen saanut heitettyä menneisyyteni mm. sen rankaisuminän. "Jos nyt et tee tätä, joudut tekemään tämän rangaistukseksi"-ajatuksen, tiedättehän.


Mutta silti huomaan vielä monissa asioissa olevani hyvin joko tai. Tämän huomaa hyvin mm. liikunnan suhteen. Aloittaessani treenaamisen puolimaratonia varten hyppäsin treenaamiseen ihan täysillä. Ja kun homma ei mennytkään ihan suunnittelemallani tavalla ja juoksuun on tullut jo yli kuukauden tauko jalkaan kohdistuneen tapaturman ja sitten vielä flunssan seurauksena, menee tämä mustavalkoisuus pään sisälleni niin tiukkaan, että tekisi mieli heittää koko juoksujuttu roskikseen. Silti olen niin jyyrä, että kannan mukanani tavoitetta ja varsinkin sitä turhautumista.

Ja turhautumista lisää tietenkin tämä mustavalkoinen joko tai-ajattelu, joka unohtaa sen, että treenata voi kevyemminkin. Ja itseasiassa näin olen tehnytkin, keksinyt tavat, joita pystyn nyt tekemään, kunnes pääsen taas juoksemaan. Kroppani on ihan tyytyväinen, mutta mieleni ei. Mieleni mielestä pitäisi tehdä vähän paljon enemmän.


Mielen mustavalkoiselle puolelle hiipii helposti myös moni muukin asia ja olisi niin mukavaa, jos mieltä painavat jutut voisi ottaa kerralla käsittelyyn ja hoitaa pois häiritsemästä niin, ettei tarvitsisi edes ajatella silloin muita asioita. Ottaa yhden asian käsittelyyn, hoitaa pois. Ottaa toisen asian käsittelyyn, hoitaa pois. Ihana ajatus. Singletasking.

Elämä ei valitettavasti kuitenkaan ole niin ihanan yksinkertaista, että näin voisi tehdä, vaan aikaa täytyy jakaa moneen asiaan. Pitää yllä monia projekteja yhtäaikaa ja hoitaa muukin elämä siinä ohessa. Ja onhan tässä multitaskingissakin oma viehätyksensä ja sehän on itseasiassa sitä arkea parhaimmillaan. Harmaan eri sävyissä, koko ajan eteenpäin mennen. Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan ja valmista tulee pikkuhiljaa. Tai sitten ottaa aikaa ja unohtaa kaikki muu ja toimia mustavalkoisesti. Ja itseasiassa molemmathan on ihan okei.

Kuvat ovat Repovedeltä ja otettu joulun aikaan. Ilma on hyvin samanlainen, kuin nytkin. Mustavalkoinen ja harmaa. Silti kaunis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti