keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Meidän koira

Maahan on satanut yön aikana lunta. Tiessä näkyy yhdet pyöränjäljet, useammat kengänjäljet ja niiden vieressä tassunjälkiä. On isoja tassuja ja pieniä tassuja. Nätisti tienlaitaa kulkevia tassunjälkiä ja sinnetänne poukkoilevia tassunjälkiä. Samaa jalkakäytävää on ehtinyt tallata aamun aikana jo useampikin rekku, joka pitää huolta omistajansa aamuisesta happihyppelystä.

Me kävelemme hetken tienlaitaa pitkin ja poikkeamme metsään. Koira nauttii metsässä nuuskuttelusta, loikkii omistajaansa huomattavasti ketterämmin kaatuneiden runkojen yli, katselee ehkä hieman närkästyneenä, että taasko se kuvaa. Mitä ihmeellistä on joessa?

Omistaja miettii koiraa ulkoiluttaessaan, kuinka elämä on muuttunut koiran hankinnan jälkeen. Meille koira hankittiin aikoinaan saatesanoilla "meille ei koiraa koskaan tule". Ja tuli kuitenkin, muutamien sattumusten kautta. Emme olisi parempaa ja kiltimpää koiraa voineet saada. Koira on pikkuhiljaa hitsautunut kiinni meidän perheeseemme yhdeksi perheenjäseneksi ja osaa ottaa lempeällä otteella paikkansa sohvalta ja kainalosta. Tietää asettua oikeisiin asemiin, jotta saa mahdollisimman paljon rapsutuksia. Osaa tasan tarkkaan tulla kertomaan, kun on ruoka-aika, eikä häpeä käydä noukkimassa vaikka lasten matalemmille tasoille jättämiä pizzoja, kun silmä välttää. Syöksyy salamannopeasti keittiöön antamaan tassua, kun jääkaapin ovi narahtaa.

Koiran luonteeseen kuuluu pitää lauma kasassa ja jonkun ollessa pois yön yli, se odottaa eteisessä, josko se kadonnut lammas kuitenkin tulisi yöksi kotiin. Välillä se on jopa vähän höhlä omien tapojensa kanssa ja me ihmiset jaksetaan nauraa sen läheisyydentarpeelle hyväntahtoisesti. Mies kutsuu koiraa minun etuvarjoksi, koska pahinta, mitä koiralle voisi käydä, olisi se, että se ei istuisi sohvalla keskellä ;).

Koiran myötä olen myös löytänyt pikkuhiljaa tieni metsään yhä useammin ja useammin. Lenkkeily ja kävely metsässä olisi paljon tylsempää yksin. Ja uskoisin, että koira rakastaa metsää vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Pettymyksen näkee koiran naamasta, kun ulkohousut jalkaan vetänyt äiti ei otakaan hihnaa naulasta, vaan kauppakassin ja rahapussin. Tai sen riemun, joka purkautuu päättömästi eteisessä juoksenteluun ja iloisiin haukahteluihin, kun ulkohousujen kahinan lisäksi kuuluu hihnan kolahdus.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti