keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Mistä saa tilata kesän?

Ei tulisi mieleenikään (hahhah) valittaa näistä hyisen kalseista kevätsäistä, kun vielä taisin mainita viime viikonloppuna, että on kuulkaa aivan turha valittaa ja kiukuta asioista (=säästä), johon ei voi itse vaikuttaa. Hienoja sanoja ja tiukka totuushan tuossa piilee, mutta hei kamoon....

Itselleni tällaiset hyiset ja sateiset ilmat menevät niin syvälle luihin ja ytimiin, että vaikka kuinka pukeutuisi järkevästi saa ulkoa sisään tullessaan lämmitellä tovin jos toisenkin, että on taas oikeasti lämmin. Mutta en valita, en.

Kevät on tänä vuonna tullut hyvin maltillisesti ja juuri tällaisina päivinä, kun taivaalta on vihmonut vuorotellen lunta ja vettä, on positiivisuus kesän tulemisesta aika koetuksella. Onneksi olen päässyt fiilistelemään kesää töissä, kun laatikoista on kaivettu mitä houkuttelevimpia koriste- ja käyttötavaroita puutarhaan. Mieli on jo siirtynyt oman pihan laittoon ja rakentamiseen. Puutarhakärpänen on puraissut oikein kunnolla taas talvitauon jälkeen ja ehkä juuri siksi nämä ankeat lumiräntäsataatuulee-ilmat menevät hieman herkemmin tunteisiin.

Kun on ehtinyt jo käydä puutarhalla ihastelemassa kukkien väriloistoa, autotallin siivouksen yhteydessä siirrellyt terassille siirrettäviä ruukkuja vähän lähemmäs ovensuuta, miettinyt kesän puutarhaprojekteja ja hankkinut yhden kasvilavankin lisää syötäville kasveille, on oikeastaan aika oikeutettua vähän kiukutella kevään hidasta tulemista. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin olen jopa miettinyt kattauksia terassinpöydälle, siirtänyt kotitoimistoni jo henkisesti ulos terassinpöydän ääreen ja nähnyt itseni lukemassa kirjoja auringon lämmittämässä keinussa. Niin että miten olisi, yksi kesä tänne kiitos. Säästetään nämä lumet ensi talveen, eikös?


tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kuplasta kuplaan


Viikonloppu oli niin täynnä kaikkea mukavaa ohjelmaa, että vielä näin tiistaiaamunakin tuntuu siltä, että ei ole oikein palautunut viikonlopun kuplasta. Lauantaina ja sunnuntaina ajelin Helsinkiin Yogafunc-koulutukseen ja sunnuntai-iltana meillä oli vielä valmennusryhmän kanssa viimeinen tapaaminen. Tällaisesta kahdesta kuplasta irrottautuminen vie oman aikansa. Kuinka mukavaa olisi ollut vain sanoa koulutuksen tai kurssin päätteeksi, että ei ei lähdetä, vaan jäädään tähän. Ei puhkaista tätä kuplaa.

Kun on toiminut tiettyjen ihmisten kanssa säännöllisesti joko pidemmän aikaa tai vaihtoehtoisesti pienemmän aikaa hyvin intensiivisesti, on vaikea päästää irti. Ei haluaisi, että kupla rikkontuu ja jokainen lähtee omaan suuntaansa. Tiedättekö tunteen?

Onneksi on aina se oma isompi turvakupla, jossa on paksummat kuoret, eikä se rikkoonnu niin helposti. Se kupla, johon mm. kuuluu perhe, ystävät ja työ. Sinne on aina hyvä muljahtaa pakoon muuta maailmaa. Itse saatan elää tässä omassa mukavassa kuplassani pitkiäkin aikoja niin, että en lue edes uutisia, mieti muita juttuja, kuin niitä itselle tai läheisille tärkeitä. En halua rikkoa illuusiota omasta pienestä maailmastani, jonka olen kuplaani rakentanut. Haluan ottaa kuplaani vain asioita ja ihmisiä, jotka palvelevat ajatusmaailmaani. Työntää pois ne asiat, jotka eivät sinne kuulu. Sulkea koko muun maailman kuplan ulkopuolelle.

Hetkittäin tällainen omassa kuplassa eläminen on ihanaa ja loppupeleissä aika huoletontakin. Toki kuplaan mahtuu omat murheensa, eikä se ole sama asia, kuin mukavuusalue. Silti se on sellainen oman elämän turvasatama, jossa tietää asioiden olevan niin, kuin ne itselle ymmärrettävissä ovat.

Mutta kuinka tervettä on joskus astua pieni askel ulos omasta kuplastaan ja tarkastella maailmaa hieman laajemassa mittakaavassa. Nähdä myös ne ihmiset, jotka eivät edusta omaa näkökantaasi tai ole kiinnostuneet samoista asioista. Nähdä heidän kuplansa ja yrittää ymmärtää maailmaa heidän silmillään. Liian helposti tulee ainakin ajatuksen tasolla vain käännettyä selkänsä toisten maailmalle ja jatkaa omassa kuplassa hengailuaan.

Saati jos astuisi vielä toisenkin askeleen taaksepäin. Kuinka maailma laajenisi entisestään ja samalla ehkä ymmärrys asioita kohtaan kasvaisi. Harva asia on juuri sellainen, kuin se ulospäin näyttää ja ymmärtämällä taustat ja asiat laajemmassa mittakaavassa, kasvaa myös oma ymmärrys muiden kuplia kohtaan. Itse ajattelen asian niin, että kuinka paljon maailmasta jäisikään näkemättä ja kokematta, jos ei osaisi astua koskaan oman kuplansa ulkopuolelle. Vaikka se maailma ei olisikaan sitä, missä itse haluaisi elää, on silti mielestäni tervettä kohdata myös sekin ulottuvuus ainakin silloin tällöin. Koskaan ei tiedä, mitä hyvää sieltä löytää.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Perjantain kevyet

Monesti kovat tuulet ennustavat vaihtuvaa ilmanalaa. Eilen toivoin tuulitukkalookin sijaan aurinkoa ja lämpöä seuraavalle päivälle. Sain valkoisen maan. Hah hah. Mutta ei se mitään, kyllä se kevät sieltä tulee, hitaasti, mutta varmasti.

Itse olenkin päässyt fiilistelemään kevättä ja kesää oikein kunnolla, kun aloitin oman työn oheen työt puutarhamyymälässä (ja kyllä, tämä liittyy myös luonto-ohjaajan opintoihini). Paluu juurille, niinsanotusti. Viisi vuottako tässä ehti kulua välissä, mutta kai se vain niin menee, että ei tuosta puutarhamaailmasta kerran sinne eksyneenä ole poispääsyä. Koukuttava ala. Kevään mittaan on varmasti tiedossa myös täällä lisääntyvissä määrin juttuja puutarhailusta, mutta näinhän se on tainnut mennä joka kevät ja kesä, kun pieni puutarhuri minussa on nostanut päätään.

Päivät täyttyvät nyt siis aika tehokkaasti töistä, treenaamisesta ja opinnoista. Huomaan taas kerran, että toimin parhaiten pienessä kiireessä ja monet roikkumaan jääneet pikkuasiat on tullut hoidettua ja olen saattanut kaikennäköisiä kodin pikkuprojekteja päätökseen. Päiviä tulee aikataulutettua ja organisoitua ihan eri tavalla, kun aikaa ei ole niin paljon. Tietyllä tapaa nurinkurista, mutta ainakin omalla kohdallani se menee näin.

Mutta oikein mukavaa viikonloppua kaikille! Oma viikonloppu meneekin taas vaihteeksi joogaillessa, kun menen Yogafunc-kurssille Helsinkiin. Kivaa!


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kevyt olo


Viikolla olevista pyhistä tuppaa tulemaan aina pienimuotoinen jet lag, kun näin tiistaiaamuna kroppa ei ihan varmasti osaa sanoa, onko nyt maanantai vai tiistai. Ei minulla ole mitään näitä arkipyhiä vastaan, mutta viimeistään huomenna tiedän jo miettiväni, että miten tämä viikko meneekin näin nopsaan.

Pääsiäisen pitkä viikonloppu meni mukavasti huilailun, työn ja puuhastelun merkeissä. Sain vihdoin ja viimein otettua rätin ja lastan käteen ja jaoin ikkunanpesuprojektin kolmelle päivälle. Jos kodin siivoustöistä pitäisi valita se jokin inhokki, niin omalla kohdallani se on tuo ikkunanpesu. Pestäviä pintoja riittää ja kieltämättä eilen yhdessä mietittiin mieheni kanssa, että kuka urpo on halunnut tähän kotiin myös tällaisia ihan hölmösti alaspäin avautuvia ikkunoita. Hitsi mikä homma. Mutta työ tekijäänsä kiittää ja eron todella huomaa. Aurinkokin on alkanut paistaa ihan kirkkaalta taivaalta sisälle asti ;)

Viikonloppuun kuului myös joogakurssi, jonka ensin meinasin missata ja sitten viimeiseen saakka pohdin, onko kroppa vielä lenssuilun jälkeen siinä kunnossa, että jaksaisin tehdä harjoitusta. Mutta jaksoin. Jopa hämmästyttävän hyvin. En tiedä, tekikö pitkä lepo tehtävänsä, mutta jooga ei ole koskaan tuntunut näin kevyeltä. Ja en valehtele yhtään sanoessani koskaan. Tuntui ihan hassulta vain liukua harjoitusta eteenpäin ja välillä mielessä jopa kävi, että olenko tämä minä. Oma harjoitukseni on usein aika raskas ja hidas, helposti sellainen suorittava. Nyt tuntui, että olisin päästänyt jostain irti ja antanut vain mennä.

Ja kieltämättä lenssuilun aikana sohvan pohjalla maatessani kävin läpi aikamoisen kirjon tunteita laidasta laitaan. Jokaiselle päivälle riitti jotain märehdittävää, joita työstin pääkoppani sisällä. Ehkä liika rypeminen aiheutti sen, että päästin irti isosta osaa harteilla kantamistani asioista.  Huomasin mm. sen, että olen kantanut pitkään tiedostamattani mukanani asioita, jotka olin luullut jo jättäneeni, mutta niin ne näköjään pulpahtelivat pintaan, kun oikeasti joutuu olemaan paikallaan ja hiljaa. Ensin tuli tunne ja sen mukana pikkuhiljaa alkoi valottumaan myös syy tunteeseen. Kun käy läpi nuo kaikki tunteet ja tiedostaa niiden syyt, on helppoa päästää irti koko moskasta. Se keventää oloa kummasti.

Kaiken sen irtipäästämisen jälkeen tuntuu, että energiaa on aivan eritavalla (toki myös sillä levolla on oma osuutensa) ja aika tulee käytettyä tehokkaasti. Tulee tarttuneeksi helpommin myös niihin ei niin suosikkitöihin, kuten vaikka ikkunoiden pesuun, eikä vain mieti niitä sellainen henkinen oksennusrefleksi sisällään; yök, tuokin pitäisi tehdä. Ei, vaan tein ihan oman listan kaikista inhokkijutuista, joita jopa hieman odotan alkavani tehdä. Jee.


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Metsäisiä treenejä

Sattuipa aiheeseen sopiva artikkeli silmiini (pääset sinne tästä) juuri kun olin palannut eilen kotiin vetämästä metsätreenejä. Metsässä liikkumisesta on tullut itselleni iso osa arkea ja mikä parempaa, kun saan mahdollisuuden viedä sinne myös muita.

Itselleni (ja toki monille muille suomalaisille) metsässä liikkuminen on ollut lapsesta saakka luonnollinen osa arkea. Lapsuuskodin takapihalta pääsi suoraan metsään, jossa rakenneltiin majoja, joissa tehtiin "ruokaa" luonnonantimista, ratsastettiin kivihevosilla ja kaatunut puu pystyyn nousseine juurakkoineen oli meidän teatterilava. Lapsuus- ja nuoruusvuodet vietin partiossa ja vaikka metsä jossain vaiheessa painuikin hieman taka-alalle, oli mukavaa huomata, että paluu luonnossa liikkumiseen oli kuin hyvä ystävä; juttu jatkui siitä, mihin se aikanaan jäi ja aika välistä tuntui katoavan.


Tarkoituksenani on näiden luonto-ohjaajaopiskeluiden myötä tuoda töitäni myös luontoon. Tähän asti pääosa töistäni on tapahtunut sisällä, mutta kyllä se vain on niin, että suuri osa hyvinvointia löytyy luonnosta. Toisille se tarkoittaa rauhallista kävelyä ja pieniä päiväretkiä luontoon, toisille taas useamman päivän vaellusta. Liikkua voi kävellen tai juosten, ihan fiiliksen mukaan. Tai miten olisi joogailu, venyttely, rauhoittuminen metsässä liikkumisen lomassa? Tai treenaaminen omalla kehonpainolla tai vastuksen kanssa? Metsä ja luonto tarjoaa aika rajattomat mahdollisuudet.


Eilen kävimme valmennusryhmämme kanssa treenaamassa metsässä, joka piti sisällään sykettä nostavia tehtäviä, lihastyöskentelyä, staattisia pitoja ja pieniä tietoiskuja luonnosta muutamine tehtävineen. Treenaamisen ja kävelyn ohella on mukava havainnoida, mitä luonnosta löytyy ja jakaa oppimaansa tietoa. Eilenkin tuli esille asioita, joita on tullut havainnoitua, mutta joista ei oikein ollut tietoa, miksi niin oli.

Vajaassa puolessatoissa tunnissa tulimme kiertäneeksi Niivermäen lenkkireitin (reitti lähtee kauppakeskus Veturin kulmilta) ja tehneeksi samalla treenin kauniissa maisemissa. Esimerkiksi askelkyykkyjen tekeminen pitkospuilla on varmasti mukavampaa, kuin sisällä, eikö? Omassa työssäni minulle on tärkeää antaa ihmisille positiivisia kokemuksia treenaamisesta ja palautteen perusteella tämä treeni oli ainakin yksi sellainen. Toivon, että voisin jatkossakin antaa ihmisille mukavia kokemuksia luonnosta ja saada yhä useamman käymään siellä myös ihan ominpäinkin.



perjantai 14. huhtikuuta 2017

Perjantain kevyet


Joskus on viikkoja, kun tapahtuu jos ja vaikka mitä, mutta mennyt viikko on kieltämättä ollut hieman arkipainotteinen ja suurimmat tapahtumat ovat olleet pihan haravointi ja roskien jäteasemalle vienti sekä verotoimistossa käynti. Ooo....

Maanantaina aloittelin liikkumisen kevyesti metsäkävelyllä ja valehtelematta jouduin ottamaan pienet päiväunet siihen päälle, kun voimat tuntuivat valuvan tyystin pois. Mietin, että mitäköhän tästä tulee, jos tämänhetkinen kunto on tätä luokkaa, mutta onneksi se olikin vain sellainen alkushokki kropalle ja loppuviikon liikkumiset ovatkin olleet jo huomattavasti kevyempiä.

Joogailtua on tullut muutamaan otteeseen ja se on tuntunut hyvältä. Syke ei nouse pilviin, mutta tauon jälkeen tuntee taas tehneensä. Liike itsessään tuntuu tekevän flunssan jälkirippeille (mm. nenän tukkoisuus) oikein hyvää kun aineenvaihdunta lähtee kunnolla liikkeelle ja kroppaan jämähtäneet moskat tuntuvat tulevan ulos.

Tiistaina tehtiin iltasella täydenkuun metsäretki ja koira oli vähintään hämmentynyt, kun taas lähdettiin metsään. Vastahan siellä eilen käytiin. Kummallisia nuo ihmiset. Ensin maataan sohvalla kaksi viikkoa ja sitten ulkoillaan joka päivä. En tajua.

Pihatöitä ja kotiin liittyviä hommia olen tehnyt tällä viikolla varastoon, koska seuraavat viikot tulevat olemaan aika kiireisiä. Lumi onneksi vain käväisi maassa ja pääsin keskiviikkona haravoimaan pihan, laittelemaan ulkoistutuksia, eli vähän väriä pääsiäiseksi ruukkuihin. Etsiessäni autotallista muutamia tavaroita tulin siivonneeksi koko autotallin ja pakanneeksi sinne kertyneet jätesäkit peräkärryyn ja siitä jäteasemalle. Melkoisen reipasta, sanoisin.

Pääsiäisen olen rauhoittanut aika pitkälle kotona olemiselle ja joogailulle, jos ei muutamia töitä ja niihin liittyviä asioita lasketa. Toivotaan, että aurinko paistaisi lämpimästi ja pääsisi vaikka terassille kahville. Mukavan rauhallista pääsiäistä kaikille :)


torstai 13. huhtikuuta 2017

Keväinen smoothiejäätelö

Pääsiäiseen kuuluu kaikenlainen keltainen ja vihreä, kaikki mikä on raikasta. Aamuisella kaupareissulla huomasin latovani kärreihin sitruunoita, porkkanoita, minttua, ananaskirsikkaa. Mieli teki myös pistää kyytiin ananasta, melonia, mangoa ja appelsiineja, mutta järki tuli tässä vaiheessa onneksi mukaan, koska kotona odotti omenat, papaijat ja banaanit käyttäjäänsä.

Mieli teki jotain raikasta ja kylmää, johon jäätelö on aina hyvä ratkaisu. Niinpä kaivelin kaikki keltaiset ja raikkaat raaka-aineet ja pyöräytin tällaisen raikkaan keväisen smoothiejäätelön.

Smoothiejäätelö 
(kahdelle)
1 banaani
puolikas papaija
1 omena
muutama mintunlehti
50 g herajauhetta (vanilja/maustamaton)
½ tl kurkumaa
1 dl mantelimaitoa 
(makeutukseen hunajaa/agavesiirappia)

Sekoita kaikki aineet kunnolla blenderissä. Anna blenderin pyöriä tarpeeksi pitkään, jotta seos saa kuohkeutta. Makeuta tarvittaessa. Kaada kahteen kulhoon ja laita pakkaseen reiluksi tunniksi. Itse tykkään, että smoothie on vielä keskeltä sula, mutta reunoilta jäässä. Koristele ja nauti.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Pienin askelin


Vajaa viikko töitä takana sairastelun jälkeen ja jokaisen työpäivän jälkeen olo on ollut vielä aika piesty. Paraneminen vie aikaa ja treenitaukoakin on jo kolmatta viikkoa. Ja se muuten syö henkistä puolta aika reippaalla kädellä. Ymmärrän tietenkin, että on hölmöä treenata kipeänä ja varsinkin kun ilmassa tuntuu olevan ärhäköitä lenssuja, jotka lähtevät ja palaavat takaisin, ei huvita ottaa sitä riskiä, että makaisin taas sängynpohjalla seuraavat kaksi viikkoa.

Vaikka pikkuhiljaa tuntuukin siltä, että alkaa olla terveen paperit kourassa, on voimat vielä aika pois. Ei kovin kummoisia ponnistuksia tarvitse tehdä, kun on jo huilin paikka. Tätäkö se on sitten 120 vuotiaana, kun ei enää jaksa? Yllättäen sitä alkaa arvostamaan aivan normiarjessa tapahtuvia juttuja ja sellaista perusjaksamista, kun ne on hetkeksi viety pois. On paljon mukavampaa imuroida, kun se ei tunnu 10 km juoksulenkiltä.



Kroppa ja mieli kuitenkin kaipaavat jo liikettä ja pikkuhiljaa olen aloitellut liikkumista rauhallisella kävelyllä metsässä. Eteisessä ulkovaatteita päälle pukiessani koira repeilee yleensä riemusta jaloissa, mutta tämän luovan tauon jälkeen se on selkeästi ottanut pessimistisemmän linjan ja makaili rauhassa rappusten yläpäässä katselemassa. Ajatteli varmaan, että ei se kuitenkaan mihinkään lähde. Riemu repesi vasta ottaessani hihnan naulasta. Voi sitä onnea.

Sama fiilis oli varmasti meillä molemmilla tallustellessamme rauhassa metsäpoluilla, minä kuunnellen lintujen laulua ja miettien, kuinka paljon ehtii tapahtua muutoksia muutamassa viikossa ja koira maata haistellen. Kolmessa viikossa huomaa kevään tulleen; lumet ovat poluilta jo melkein sulaneet, linnut laulavat lakkaamatta, puiden silmut alkavat vihertää ja lumen alta paljastuu siellä vihreinä talvehtineita kasveja.

Mietin myös syksyllä ja talvella tekemiäni retkiä. Miltä ne samat kohteet mahtavatkaan näyttää kesällä, kun luonto herää eloon? Retkeily on ollut ihan huippukivaa syksyllä ja talvellakin, mutta mitä se mahtaa olla kesällä, kun ei ole kylmää, eikä tarvitse miettiä samalla tavalla pimeän tuloa ja retkillä pärjää huomattavasti pienemmällä varustuksella.

Entäs luonnosta saatavat antimet? Ei tässä kauaa enää mene, kun luonto alkaa oikeasti vihertää, näyttää parhaita puoliaan ja voin kaivaa hortailukirjat esiin ja miettiä luonnosta saatavien kasvien jatkojalostusta.




perjantai 7. huhtikuuta 2017

Perjantain kevyet

Yleensä torstaina perjantai huutelee jo iloisesti nurkan takana, mutta tämän lenssun vuoksi päivät ovat kieltämättä hieman sekoittuneet toisiinsa ja kun vihdoin tuntui keskiviikkona siltä, että voisi kokeilla jo työntekoakin, on viikko mennyt kieltämättä vähän kuin ohi. Jos en tietäisi, että on perjantai, veikkaisin tänään olevan keskiviikko.

No mutta, oli mikä päivä oli, olen niin onnellinen, kun flunssa alkaa olla pikkuhiljaa ohi. Kun nyt vielä osaisi mitoittaa omat tekemisensä niin, että ei tarvitsisi kiukutella seuraavaksi jonkin jälkitaudin kourissa. Ääni on kuitenkin vähän matala vielä ja pientä nuhaa ja köhää on havaittavissa. Sen verran fiksu olin, että otin auton takaisin käyttöön ja maailmanpelastus muuttui nyt ainakin hetkeksi oman itseni pelastukseksi. Voimat ovat sen verran finaalissa, että pyöräily ei vain tunnu juuri nyt fiksuimmalta ratkaisulta. Tuosta fillaroinnista jäi kuitenkin iso kipinä ja tiedän, että tulen pitämään sen mukana arjessa niin paljon kuin mahdollista.

Sillä aikaa, kun olen maatunut sohvanpohjassa, on ulos tullut kevät. Olkoonkin niin, että ilma on ollut hieman harmaa, mutta lämmennyt se on ja lumet ovat kadonneet tehokkaasti. Toissapäivänä nostelin pulkat ja lumikolat varastoon, niitä tuskin kukaan enää tänä keväänä käyttää. Puutarhassa kierrellessäni huomaa kevään tulon puiden ja pensaiden silmujen turpoamisesta. Muutamat saniaiset pilkistävät jo vihreinä pensaiden juurelta. Nyt odotellaan enää lämpimämpiä päiviä ja lehtien puhkeamista.

Päivät ovat myös pidentyneet huimasti tässä kahden viikon aikana. Eilen illalla töistä ajellessani piti oikeasti katsoa kelloa pariin otteeseen. Kello on puoli yhdeksän illalla, eikä ole vielä pimeää. Eikä tästä ole kauaa, kun joutui himmailemaan metsäretkiä niin, että pimeys ei päässyt yllättämään. Mutta siis hyvä niin, valoisuus tuo kyllä lisää energiaa.

Mutta toivotaan viikonlopulle aurinkoista ja lämmintä kevätsäätä, itseäni nuo pihatyöt houkuttelevat sen verran paljon, että taidan ottaa sekatöörit ja haravan käteen ja aloittaa puutarhanhoidon tänä viikonloppuna. Ehkä bongaan jo ensimmäisen leskenlehden.



keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kevätkylvöjä

Pieni puutarhuri herää minussa aina näin keväisin. Rakastan puutarhanhoitoa, mutta mitä tulee vaikka esikylvettäviin kasveihin, olen aikamoinen tumpelo. Kyse ei ole siitä, että en tiedä, mitä pitäisi tehdä, olen vain vähän suuripiirteinen kastelun ja kylvösten hoidon kanssa. Hoidan niitä kuin isoja kasveja, enkä muista huomioida, että pikkuiset kasvit ja taimet tarvitsevat enemmän huomiota selvitäkseen hengissä. Sinnikkäästi kuitenkin istuttelen vuodesta toiseen erilaisia siemeniä ja kyllähän niistä osa selviää ulosistuttaviksikin.

Tänä vuonna päätin kuitenkin tuplata mahdollisuuteni onnistua ja suunnittelin istutusajankohdankin vanhan kansan viisauksien mukaan. Eli kuun kierron mukaan. Sanotaan, että siemenet itävät parhaiten nousevan kuun aikana. Kuun liikkeet ja se, kuinka moniin asioihin sen sanotaan vaikuttavan, on hyvin mielenkiintoinen juttu. Kun aiheeseen tutustuu vähän laajemmin, huomaa, että kuu vaikuttaa aika moneen asiaan. Sitä en tiedä, ovatko ne vain uskomuksia vai olemmeko vain niin vieraantuneet luonnosta, että emme enää tunne ja koe kuun vaikutusta monessakaan asiassa.

No mutta, nyt on siemenet päässeet multiin ja malttamattomana odottelen, nouseeko purnukoista mitään. Istutettua tuli mm. kolmea eri kesäkurpitsaa, paria kurpitsaa, paprikaa, habaneroa sekä erilaisia syötäviä krasseja. Lisäksi löysin pussin ikivanhoja kiwanon siemeniä. Ihan mielenkiinnosta istutin niitäkin. Vähän eksotiikkaa.




tiistai 4. huhtikuuta 2017

What does the dog say?

Tiiättekö, mulla on ollut viime aikoina tylsää. Todella tylsää. Ei metsää, ei mitään jännää.

Äiti vaan makaa joko sängyssä tai sohvalla. Kun se makaa sängyssä, se korisee. Se korisee niin paljon, että mun on pakko maata sen vieressä ja välillä seisoa sängyllä sen vieressä ja tarkistaa, onko sillä kaikki ok. Sitten se herää ja toteaa, että onko ihan pakko tunkea se kuono noin lähelle mun naamaa. No on pakko. Mistä sitä muuten tietää, mistä se ääni tulee. Ei se aikasemmin tuollaista ääntä pitänyt.

Sitten kun se on hereillä, se törisee. Kaikkialta löytyy hassunhajuisia myttyjä, joihin se sanoo trööt ja mutisee, että eikö tämä koskaan lopu. Mäkin alan epäillä, että ei se lopu. Niin kauan, kuin se törisee, se joutuu kuulemma myös makaamaan sohvan pohjalla.

Ja sitä me ollaan tehty. Äiti makaa toisella sohvalla ja mä toisella. Sitten me tuijotetaan televisiota. Paljon. Välillä äiti katsoo televisiota myös silmät kiinni ja korisee. Se on niin taitava, sellainen multitaskaaja. 

Viime päivinä se on onneksi alkanut normalisoitumaan. Sellaisia pieniä hetkiä, kun se tekee jo jotain muutakin kuin makaa ja pitää kummallisia ääniä. Nyt se höpisee mulle jo kaikennäköistä ja siellä vilisee sanat retki ja metsä ja pupu ja ulos. Musta se vaikuttaa hyvältä. Ainakin sata kertaa paremmalta kuin tämä makaaminen. 

Vaikka jos tästä makaamisesta täytyy jotain hyvää sanoa, niin se, että ei tarvitse olla yksin hetkeäkään. Äiti on ollut kotona ihan 24/7 ja minä olen ollut sen kanssa koko ajan. Ihan koko ajan. Kun se menee suihkuun, minä vahdin. Kun se menee nostamaan jalkaa, minä vahdin. Me ollaan ihan supertiimi. Miten se pärjäisikään ilman mua?

 

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Ollaan hiljaa vain, kun puhe turhaa on

Perjantaina se alkoi. Ensin päänsärkyä, lauantaina kuumetta. Sunnuntaina olo oli aavistuksen parempi vaikka kaktus kurkussa hieman häiritsi. Maanantaina olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Kaikki sattui, erityisesti puhuminen. Pahinta oli puhumisen päälle tullut yskäkohtaus. Oli parempi olla hiljaa. Viime yönä heräsin siihen, kun henki ei meinannut kulkea ja aamu aukesi vähintään ankeana. Olin saanut vielä bonarina nuhan. Mahtavaa.

Kun olo on tällainen, ei tietenkään harrasteta liikuntaa. Kun olo on tällainen, ei huvita kirjoittaa. Ei huvita kirjoittaa, koska en jaksaisi valittaa. Silloin on parempi olla hiljaa ja huilata pahimmat fiilikset pois, niin pään sisältä, kuin ulkoa. Näin olen aina ajatellut.

Tässä parin päivän aikana olen kuitenkin huomannut, että hiljaisuudessa on myös paljon hyvää. Tänä aamuna, kun olo oli ankeimmista ankein ja pään sisään hiipi pieni katkeruuden siemen siitä, miksi juuri minun pitää olla nyt kipeä? Miksi tämän äänenkin piti mennä? Juuri sillä hetkellä tajusin, kuinka tervettä on olla välillä hiljaa. Kuunnella omaa päänsisäistä puhettaan.

Oma työni on aina ollut puhumista; asiakaspalvelua, asiakkaiden neuvomista, ryhmäliikuntatunteja, luentoja. Käytännössä olen aina äänessä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta kuinka tervettä on olla välillä hiljaa. Vaikka sitten näin pakosta.

Itse asiassa hiljaa oleminen on aika mukavaa. Kun ääntä ei ole tai sitä seuraa yskänpuuska, ei huvita puhua, vaikka haluaisi. Mutta kun on tarpeeksi pitkään hiljaa, alkaa hiljaisuus tuntua aika mukavalta. Niin mukavalta, että voisin tehdä tätä enemmänkin. Kun olen hiljaa, tekee mieli kirjoittaa. Ristiriita tuli vain siitä, että ei huvita kirjoittaa, kun on kipeä. Ei huvita valittaa. Kunnes tajusin jotain niinkin olennaista, että kuka minua pakottaa valittamaan?


Niinpä niin. Ei kukaan. Vaikka olen kipeä, niin ei kai se automaattisesti tarkoita sitä, että pään sisäisen äänen ja kirjoittamisen pitäisi olla valittamista. Vaikka juuri nyt ei tee mieli hehkuttaa oikeastaan yhtään mistään, ei se tarkoita sitä, että pitäisi upota sinne toiseenkaan ääripäähän, elämän kurjuuden marmattamiseen.

Kirjoittamisesta on kuitenkin tullut minulle erityisesti viimeisen vuoden aikana todella tärkeää. Niin tärkeää, että haluaisin käyttää tähän paljon enemmän aikaa, kuin mitä minula siihen nyt mahdollisuutta. Olen puhunut elämässäni niin paljon, että vaihteeksi on mukava kirjoittaa. Kirjoittaa kaikkea jo sanomaansa ja purkaa sitä pään sisäistä ääntä, jota ei aina saa puhumalla auki. Kirjoittaessa ajatukset tulee jäsenneltyä paremmin ja samalla ne järjestyvät myös sanoiksi ja puheeksi, jossa on joku punainen lanka.

Tässä hiljaisuudessa on tullut mietittyä, kuinka paljon minulla olisikaan sanottavaa kirjoitettavaa. Kuinka haluaisinkaan tästä suuremman osan arkeani, suuremman osan työtäni. Kone lähtee herkästi mukaani, mihin ikinä menenkin ja kirjoittaminen ei ole koskaan tylsää. Parhaiten tekstit syntyvät kiirettömässä hetkessä, jossa pääsen olemaan todella läsnä. Tällaisten hetkien luominen on helppoa ja itseasiassa vain itsestä kiinni. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan sidottu aikaan eikä paikkaan, vaan koneen kannen saa auki juuri kun sille on oikea aika. Se ei onneksi ole sidottu mihinkään tiettyyn kellonaikaan, enkä sitä haluaisikaan. Joskus paras hetki on nyt, joskus kohta, joskus aamulla, joskus illalla tai jotain siltä väliltä.

Ja hei, kuka muistaa, kenen kappaleesta otsikon sanat ovat? Mistäköhän tämäkin kappale tuli mieleeni? Ei ole ihan viime vuosilta ;).


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Perjantain kevyet

Ja taas perjantai. Joskus voisin toki käyttää hieman enemmän mielikuvitusta tähän jataasperjantaihin, mutta kun se tuppaa olemaan aika totta. Alkuviikosta tulee aina miettineeksi kaikkia viikon touhuja, kunnes taas toteaakin perjantain saapuneen.

Oma perjantaini lähti käyntiin joogan aamuharjoituksella, joka tarkoitti sitä, että kello oli herättämässä klo 5.00 ja aamukahvien ja koiran ulkoilutuksen jälkeen suuntasin joogasalille klo 6 tekemään omatoimista harjoitustani. Ihan rehellisesti en olisi itsekään uskonut oikeasti herääväni klo 5 aamulla saati saapuvani paikalle salille. Itseasiassa olen jotenkin tosi ylpeä itsestäni. Hyvä minä.

Joogaretriiteillä tuo aamuherääminen on aivan erilaista, kun sali on enintään nurkan takana ja se aamuinen fiilis, kun ilma on vielä vähän viileä, aurinko juuri nousemassa, linnut laulavat puissa ja itse olet juuri ja juuri herännyt. Avaat maton, hengität, tunnet kiitollisuutta ja aloitat. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun harjoituksen aikana pää on vielä sopivan tyhjä, kroppa heräilee pikkuhiljaa, venytykset syvenevät aste asteelta, harjoitus muuttuu hetki hetkeltä kevyemmäksi, kun kroppa lämpenee.

Tai harjoituksen jälkeinen hyvä fiilis, kun olet käynyt suihkussa, vaihtanut rennot vaatteet ja istut aamupalapöydässä. Mieli on kirkas, kropassa hyvä olo ja päivän tekemiset vasta edessä. Aurinko on ehtinyt jo nousta harjoituksen aikana, mutta päivä on silti vasta alussa.

Hmmm.... Taidan haluta joogaretriitille.

Ehkä pikkuhiljaa saisin nyt päivien pidentyessä itseni hieman aiemmin hereille ja tekemään joogaharjoitusta aamuisin enemmänkin. Aikaiset aamuherätykset vain ovat allekirjoittaneelle "hieman" haastavia.


Viikko kokonaisuudessaan oli aika touhukas töineen, kouluineen ja treeneineen ja kieltämättä eilen illalla kotiin tullessani huokaisin varmasti kotiovella ihan ääneen, että ihanaa, viikonloppu on tulossa. Perjantain olen pitänyt mahdollisuuksien mukaan kotitoimistopäivänä, jolloin teen kaikki viikon aikana rästiin jääneet hommat, että minun ei tarvitsisi miettiä niitä viikonloppuna.

Alkuviikko piti sisällään paljon ulkoaopettelua, kun maanantai-iltana vedin uutta Yogafunc-ohjelmaa ja tiistaina oli lintutentti, johon olisin kieltämättä voinut valmistautua vähän paremmin, mutta läpi sekin meni, onneksi. Ensi viikolla olisi vielä viimeinen tentti mm. kaloista ja luonnonilmiöistä. Ja hieman on taas lähtenyt lapasesta nuo luonnonilmiöiden tutkimiset. Minusta taivas ja siellä oleva sälä, kuten tähdet, planeetat, kuu, revontulet, linnunrata ja sen sellaiset ovat aivan äärettömän mielenkiintoisia. Olen vähän viritellyt kameraa revontuli- ja linnunratakuvausmoodiin ja suunnittelin, että josko ihan oikeasti kokeilisin sitä kuvaamista, enkä vain miettisi sitä. En tiedä, olisiko keskitalvi ollut parempaa aikaa kuvailuun, mutta yrittänyttä ei laiteta vai miten se meni? Nyt kun vielä keksin kohteen, johon kaupunkien valosaaste ei yllä.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Täydenkuun retki Mukulanlahdelle

Käytyäni helmikuussa Repovedellä täydenkuun retkellä, innostuin metsässä pimeällä kävelystä niin paljon, että seuraavan täydenkuun aikaan maaliskuussa lähdettiin ystäväni kanssa auringon laskettua metsäretkelle.

Tällä kertaa suuntasimme Mukulanlahden lintutornille toivoen, että täysikuu olisi komeimmillaan. Helmikuun retkellä kuu jäi pilviverhon taa ja niin se jäi itseasiassa tälläkin kertaa. Hieman ohuempi pilvipeite oli kuitenkin tällä kertaa, koska kuun valo kajasti pilviverhon takaa, mutta suunnittelemani hienot kuvat täysikuusta jäävät odottelemaan vielä seuraavia kuita.


Mukulanlahti on kuitenkin käymisen arvoinen myös pimeällä. Kuten edelliselläkin pimeän retkellä tuli todettua, tulee pimeällä havainnoitua aika eri asioita, kuin valoisalla. Luonto näyttää toisenlaiselta ja ääniäkin tulee kuunneltua ihan eri tavalla. Lintutornissa kuulimme joutsenten ääniä ja Kupparinojan toisella rannalla oli myös elämää kaislikon suhinasta päätellen.
 
Näitä pimeän retkiä tulen kyllä tekemään säännöllisin väliajoin läpi vuoden, koska ihan samalla tavalla luonto muuttuu vuodenajan mukaan, muuttuu havainnoitavat kohteet myös pimeän aikaan riippuen vuodenajasta. Näin keväällä päivän pidentyessä ja kesällä yöttömän yön aikaan luonto antaa varmasti toisenlaisen kuvan itsestään, kuin talvella.
 


maanantai 20. maaliskuuta 2017

Testissä tukisukat

On juttuja, jotka kalskahtavat aina vähän ikävästi korvaan, kun sen kuulee. Monesti taustalla on joku negatiivinen kokemus asiasta, joka saa ihan tavallisenkin jutun kuulostamaan siltä, että niskakarvat nousevat vähän pystyyn. Itselleni tällainen asia on ollut tukisukat, koska ne muistuttavat minua ajasta, kun makasin sairaalassa sulattelemassa jalassa ollutta veritulppaa. Tai sen jälkeistä aikaa, kun istuin Marevan-kortin kanssa terveyskeskuksessa odottelemassa vuoroani verikokeeseen. Tai sitä, kun tukisukat kuuluivat pukeutumisen peruspilareihin kauemmin, kuin olisin ehkä toivonut.

Tästä on toki jo yli 15 vuotta aikaa ja olin onnekas, että veritulppa ei koskaan lähtenyt liikkeelle, eikä ole uusinut. Myös aika tekee tehtävänsä, mutta edelleen kuullessani sanan tukisukat, en miellä sitä sellaiseksi kivaksi asiaksi.


Kun Color4Care tarjosi minulle mahdollisuutta testata heidän tukisukkiaan, mietin, että jaa-a. Kuitenkin kävin katselemassa sukkia heidän nettisivuilla ja oikeasti. Ollaanko menty ehkä valovuoden päähän siitä, mitä itse käytin silloin reilun 15 vuotta sitten? Ymmärrän toki sen, että tällaisissa tukisukissa on hieman matalampi kompressio, kuin niissä, joita käytin aikanaan veritulpan aikana, mutta miten ihania kuoseja ja oikeasti sellaisia malleja, joita ei tarvitse piilotella lahkeiden alle näissä onkaan. Tässä kohtaa ajattelin, että ehkä minunkin täytyy jättää oma ajattelumallini taakseni ja päivittää tietoni näistä nykymalleista. Onhan minulla ollut käytössä jo kompressiosäärystimetkin, niin miksi en antaisi mahdollisuutta näille sukille.

Valkkailin muuten tovin jos toisenkin, ennenkuin päätin, mitkä tukisukat tilaisin. Repeisinkö väri-ilotteluun vai pitäytyisinkö vallan yksivärisissä? Kuitenkin kerta toisensa jälkeen jäin tuijottelemaan näitä kuvissa olevia tähtisukkia, joten klikkailin ne itselleni testiin.


Oma työni on pääasiassa seisomatyötä ja vaikka en oikeastaan päivän aikana mietikään jalkojen väsymistä, on välillä päiviä, kun illalla todella tuntee jaloissa tehneensä töitä. Nämä sukat ovat nyt olleet käytössä viikon ja jalassani siis useampana työpäivänä sekä treenatessa. Ja annan kyllä täyden kympin näille sukille juurikin tällaiseen käyttöön tarkoitettuna. Sukat eivät ole liian kireät, vaikka napakat ovatkin. Ne eivät ole liian paksut tai hiostavat vaan juuri sellaiset sopivat työpäivän ajaksi.

Sen lisäksi, että nämä sukat jäävät vakiokäyttöön työarkeeni, tiedän ulkoiluttavani niitä myös vapaa-ajallani juoksulenkeillä, hyppyrimäen portaissa, treenatessa ja vaelluksilla. Monikäyttöiset, sanoisin.

Yhteistyössä: Color4Care

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Retkikohteena Kyykoski

Luonto-ohjaajaopinnot ovat siitäkin mukava juttu, että tapaa hyvin samanhenkisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat viettää paljon aikaa ulkona. Sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi lähteä metsään yön yli retkelle vaikka vähän tosta noin vaan. Pakata rinkkaan eväät, makuupussin ja -alustan, kameran ja mitä nyt milloinkin tarvitsee.

Viime viikolla opiskelijaystäväni laittoi viestiä ehdotellen pientä metsäretkeä, josta ajatusten puolin ja toisin heittoina muodostuikin sitten yön yli retki viikonlopulla. Kelit eivät näyttäneet kovin suopeilta meitä kohtaan, mutta niinhän se menee, että oikealla asenteella ja varustuksella ilmoilla ei oikeastaan ole kovinkaan paljon merkitystä. Eikä niitä ilmoja tietääkseni saa tilata mistään mieleisekseen muutenkaan. Ja tässä tapauksessa se taisi mennä kyllä vähän niinkin, että kahta vähän luontoon höpsähtänyttä ja kovapäistä naista ei olisi saanut perumaan suunnitelmiaan pahinkaan myrsky.


Perjantaina kirjoittelin navigaattoriin osoitteen Kyykoskentie, Luumäki ja lopuksi ajoin Kyykoskentietä niin pitkälle, että vastaan tulee Sulunkosken parkkipaikka. Kannuskoskentieltä kääntyvä Kyykoskentie on metsätietä ja ainakin tähän aikaan vuodesta liukas ja luminen. Ennen Kyykoskelle suuntaamista kävimme ihastelemassa Sulunkosken ja sen ympäristön maisemia. Sen verran otin selvää retkikohteestamme ja sen ympäristöstä, että Sulunkoski on oiva paikka perhokalastukseen ja paikalta löytyikin hyvät puitteet. Oli mm. tulisija, savustuspönttö, muutama katos, pöytiä, WC. Tänne voisin hyvin kuvitella tulevani pientenkin lasten kanssa päivää viettämään.

Lisäksi Sulunkosken virkistyalueen ranta on hyvä taukopaikka myös melojille. Ihan mielenkiinnosta katselin karttaa ja totesin, että olisinhan minäkin voinut tulla tähän retkikohteeseen vaikka veneellä. Ainakin teoriassa. Tuossa ihan kotimme vieressä virtaa Kymijoki ja se on mutkien kautta yhteydessä tähän retkikohteeseemme. Sen verran vähän tosin olen tutkinut saati kulkenut näitä paikallisia vesireittejä, että jätetään tämä nyt vain ihan teoreettiseksi mahdollisuudeksi.

Kyykoskelle matkaa Sulunkoskelta oli vajaan kilometrin verran ja rantaa pitkin kulki polku ja pitkospuut. Matkalla ihastelimme ja kuvailimme kauniita maisemia, näimme majavan tekemiä töitä puunrungoissa ja katselimme joutsenia seka telkkäpariskuntaa.

Perillä Kyykosken taukopaikalla on kota, puukatos (saha ja kirves löytyvät), ulkotulisija ja pöytäryhmä. Kyykosken virtapaikka ja silta olivat taukopaikan vieressä. Kokonaisuudessaan tämä taukopaikka sopi hyvin myös tällaiselle yhden yön retkelle.

Puuliiteristä sahailimme puuta tulisijaan ja sen verran ohutta rankaa puut olivat, että kirveelle ei juurikaan ollut käyttöä. Kota oli juuri sopivan pieni ja se oli helppo pitää lämpimänä koko yön.



Illalla juuri ennen auringonlaskua kävimme kävelemässä alueella toivoen, että näkisimme jotain elämää. Ei sellaista liian isoa elämää (kuten karhu tai susi), mutta ehkä joutsenia, muita lintuja, majavan... Kävellessämme kohti Niskakoskea, joka on kivenheiton päässä Kyykoskesta pysähdyimme kuin seinään, kun tajusimme rannassa olevan joutsenperheen, isä, äiti ja poikanen. Aika nopeastihan nuo joutsenetkin tajusivat läsnäolomme ja lähtivät uiskentelemaan poispäin, mutta aika läheltä pääsimme silti seurailemaan niiden puuhia.

Kävellessämme takaisinpäin kodalle Kati alkoi viittoa (mykkää huutoa) vettä kohti ja todentotta, siellähän ui majava. Seurailimme majavaa pidemmänkin tovin ja se selvästi oli huomannut läsnäolomme, kun tasaisin väliajoin se läiskäytti kunnon pärskeet. Ehkä se vinkkasi meille, että voitte poistua tai varoitti muita kanssaeläjiään meidän läsnäolosta. En kyllä muista nähneeni majavaa koskaan livenä luonnossa, joten ainakin itselleni tämä oli aika vaikuttava kokemus.

Yö meni hieman levottomasti nukkuen ja heräillen ja lisäillen puita tulisijaan ja aamulla olo oli kieltämättä aavistuksen nahkea. Tosin tämäkin kuuluu tähän luonnossa liikkumiseen ja yöpymiseen ainakin näin talvisaikaan, kun tulta on pidettävä yllä jo pelkän lämmityksenkin vuoksi.

Aamulla kävimme vielä kävelemässä maastossa ja kuvailemssa paikkoja. Pikkuhiljaa pakkasimme tavaroita kasaan ja lähdimme suunistamaan kohti autoa. Eilinen meni kieltämättä hieman väsyneissä olotiloissa, mutta tänä aamuna herätessäni taas kunnon yöunien jälkeen voin vain fiilistellä tekemäämme reissua ja sitä, kuinka paljon luonto antaakaan.


Iso rinkkani oli ensimmäistä kertaa käytössä sitten Caminon matkani ja kieltämättä monet muistot tulivat mieleeni, kun pakkailin rinkkaa tätä reissua varten. Itseasiassa näin jopa viime yönä unta, että olin lähtenyt kävelemään Caminoa uudestaan ja aamulla heräsin siihen ajatukseen, mitä ottaisin mukaani seuraavalla kerralla. Ja varsinkin, mitä en ottaisi. Kevyellä rinkalla on vain niin paljon mukavampi kulkea. Kun ei tarvitse kantaa mukanaan mitään ylimääräistä.