perjantai 30. syyskuuta 2016

Camino de Santiago - Kotimatka

Santiago de Compostelaan saapumispäivä oli siis kovin tunnerikas ja saatuamme todistukset kävelystä käteemme, tuli ikään kuin pieni tyhjiö, koska reissun ns. virallinen osuus oli takanapäin. Se, mitä olimme tulleet tänne tekemään, oli tehty ja olo tuntui tietyllä tapaa kevyeltä, mutta hieman tyhjältä. Vähän sellaiselta, mitäs nyt?



Olimme varanneet huoneen, tai paremminkin huoneiston samasta paikasta kuin Annankin porukka ja pienen huilailun jälkeen lähdimme kävelylle ja syömään vanhaan kaupunkiin. Santiago de Compostela on kaupunkina todella kaunis ja toisaaltaan oli harmi, että emme ehtineet viettää kaupungissa enempää aikaa kuin vuorokauden.



Vielä illalla mietimme, miltä seuraava aamu mahtaa tuntua, kun ei tarvitsekaan pakata rinkkaa ja lähteä kävelemään reilua 20 kilometriä. Kello oli soimassa kahdeksalta ja kieltämättä unta olisi voinut jatkaa vaikka puolille päivin. Olo oli jotenkin tosi onnellinen siitä, että kävelyt oli kävelty ja sai heräillä aivan rauhassa.




Olimme sopineet yhteisestä aamupalasta ja ihanan rennon ja pitkän kaavan mukaan nautitun aamiaisen lomassa tuli miettineeksi, kuinka onnekas onkaan istuessaan juuri siinä, juuri siinä hetkessä, juuri näiden ihmisten kanssa ja jakaa vielä kokemuksia ja fiiliksiä reissusta.
Jokainenhan tekee reissun juuri niistä omista syistään ja aamulla oli mukava jutella omia kokemuksiaan ja kuunnella muiden ajatuksia reissusta. Harva matka kantaa varmasti niin pitkälle myös tulevaisuuteen, kuin mitä tämä reissu varmasti tulee tekemään. Lisäksi matkasta oli mukava jutella juuri niiden ihmisten kanssa, jotka ovat sen tehneet, koska tämä on yksi niistä jutuista, jotka täytyy kokea itse, jotta ne ymmärtää.



Aamiaisen jälkeen kävimme pyörähtämässä hetken kaupoilla ja kieltämättä ihmismäärä tuntui hieman oudolta, kun oli elänyt pari viikkoa aika pienessä kuplassa ihmisten kanssa, jotka jakoivat ns. saman arjen. Muutamat tuliaiset lähinnä lapsille tuli kuitenkin hankittua.


Iltapäivällä alkoi kotimatka ja kuuden tunnin junamatka Santiago de Compostelasta Madridiin oli täynnä iloista rupattelua ja jopa hieman hysteeristä hihitystä. Matkaväsymys alkoi kieltämättä hieman painaa ja mielenkiinnolla odotin huomisaamua, mikä olisi fiilis, kun seuraava yö olisi nukuttu tai ”nukuttu” lentokentällä.

Lentokentällä olimme puolen yön jälkeen ja ei siinä auttanut muu, kuin etsiä mukava lattiapaikka ja koittaa saada unta. Kieltämättä yöunet jäivät todella vaillinaisiksi, ehkä pariin tuntiin. Kun pääsimme aamuvarhaisella jättämään laukkumme ruumaan ja kävelemään kansainväliselle puolelle, taisimme olla kaikki enemmän tai vähemmän silmät ristissä, mutta onneksi aamupala sai taas virtaa akkuihin ja hengailimme tax free-kaupoissa ennen lentokoneeseen nousua.


Allekirjoittanut taisi simahtaa ennen kuin kone ehti edes liikahtaa ja neljän tunnin lento menikin enemmän tai vähemmän torkkuessa. Kieltämättä lähes 24 tunnin matkustaminen tai lähes pelkästään valvellaolo teki sen, että olo oli vähän höntti, mutta voi sitä onnen hetkeä, kun saavuin kotiin ja sain halata tenavia ja koirakin oli niin hämmentynyt, ettei tajunnut edes haukkua.

Nyt jään pureskelemaan ja fiilistelemään reissua kotoa käsin, pesen pyykkiä ja nautin viikonlopusta kaikessa rauhassa. Tähän matkaan palaan vielä, mutta itse reissu on nyt taputeltu. Ihanaa olla kotona.



torstai 29. syyskuuta 2016

Camino de Santiago, päivä 14: O Pedrouzo - Santiago de Compostela

Eilen aamulla olo oli jotenkin odottava ja vähän jopa jännittynyt, kun molemmat tiedettiin, että kyseessä on viimeinen vaelluspäivä. Rinkat olivat selässä jo heti seitsemän jälkeen ja matkaan lähdettiin ennen auringonnousua. Pari kilometriä käveltyämme aurinko alkoi nousta ja pääsimme vielä fiilistelemään reissun viimeiset sumut pellonlaidalta ja kauniin auringonnousun.

Matkalla Santiago de Compostelaan tuli juteltua taas kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä ja vaikka oli ihanaa, että matka alkoi olla finaalissa, oli olo jotenkin epätodellinen. Kun ensin kaksi viikkoa vain kävelee ja kävelee kohti määränpäätä, tulee väkisinkin mietittyä, että miltä se sitten tuntuu, kun olemme perillä. Välillä oli olo, että ei varmaan miltään, koska matkan tarkoitus on kuitenkin ollut enemmän siinä kävelyssä, kuin määränpäässä. Ja vaikka kuinka onkin nauttinut matkasta, on hienoa, että määränpää on kohta saavutettu. Jännä tunne.



Reitti kulki lentokentän ohi ja saimme vielä fiilistellä viimeiset kauniit ja vehreät maisemat, ennenkuin kaupunki alkoi tulla vastaan. Kaupunkialueella saikin kävellä tovin, ennenkuin tuntui, että ihan oikeasti pian alkaa olla perillä.

Saapuessamme lähemmäs vanhaa kaupunkia, katselin erääseen kahvilan pöytään, että onpa siellä tutunnäköinen oranssi toppi. Oranssin topin omistaja nousikin penkiltä ja voi sitä fiilistä, kun  tajusit, että sehän oli oikeasti Anna kumppaneineen, jotka olivat saapuneet kaupunkiin paria päivää aiemmin. Näin rielmukasta vastaanottoa en ole eläissäni saanut ja siinä kohtaa, kun Annan äiti posautti auki skumppapullon keskellä katua, ei jäänyt varmasti kenellekään epäselväksi, että olimme juuri saapuneet määränpäähämme.

Kyyneleet tulivat silmiin pelkästä riemusta ja yllätyksen aikaansaamasta hämmennyksestä ja siinä sitten halailtiin ja juotiin skumppaa ja itkeä tihrustettiin. Olo oli vähintään epätodellinen. Olimme ihan oikeasti kävelleet yli 300 km ja kaikki se ilo ja suru matkalta alkoi purkaantua.



Sen verran meidän piti vielä kahvilalta jatkaa eteenpäin, että saavutimme Santiago de Compostelan katedraalin. Siellä vielä tuuleteltin toisen kerran ja itkuhan se pääsi vielä sielläkin. Halattiin Sinin kanssa toisiamme onnitellen mahtavasta yhdessäkuljetusta matkasta ja mielettömästä kokemuksesta. Samalla mietittiin, että mihin seuraavaksi. Jostain pitäisi löytää se toimisto, josta saisimme todistukset matkastamme. Onneksi se löytyikin kulman takaa ja sellaisen reilun kahden tunnin jonotuksen jälkeen saimme käteen todistukset. Vasta siinä kohtaa tuntui oikeasti siltä, että hei, nyt tämä on tehty. Rinkkakin keveni monela kilolla ja tieto siitä, että seuraavana päivänä ei tarvitse enää nostaa rinkkaa selkään ja kävellä 25 km, oli aika mahtava.

Tässä päälimmäiset fiilikset eiliseltä päivältä. Tarinaa riittää vielä paljonkin, mutta jatkan sitä paremmalla ajalla. Nyt pakataan taas pelit ja vehkeet kassiin ja kirjaudutaan hotellista ulos ja lähdetään katselemaan kaupunkia. Mahtavaa päivää kaikille!





tiistai 27. syyskuuta 2016

Camino de Santiago, päivä 13: Ribadero - O Pedrouzo

Mainitsinko eilen illalla, että toivottavasti italialaiset polkupyöräilijät eivät kuorsaisi? No, kyllä ne kuorsasivat. Onneksi korvatulpat blokkaavat pahimman korinan ja tyynykin oli niin pitkä, että sen sai käännettyä molempien korvien suojaksi. Aamu aukesi harmaana ja tihkusateisena, mutta se ei kävelyä haittaa. Päinvastoin, ilma oli raikas ja happea hyvin saatavilla. Itse en jaksanut edes kaivella sadevarusteita, vaan tyydyin peittämään vain rinkan sadesuojalla.


Ensimmäinen vastaantullut kaupunki oli Arzua, jossa istahdimme aamupalalle, osa 2. Eli toinen kuppi kahvia ja vähän tuoremehua. Matka jatkui taas läpi vehreiden polkujen ja pikkukylien. Ja tällä pätkällä nähtiin myös eukalyptuspuita. Aika erikoiset ovat niiden paljaat rungot.

Kilometrit hupenivat reittitolpista pikkuhiljaa ja vaikka tietoisuus siitä, että viimeisiä viedään onkin tavallaan haikea, on mieli jo pikkuhiljaa siirtynyt kohti kotia. Matka on ollut aivan mahtava, mutta kyllä kotiinkin alkaa olla jo ikävä. Ikävä omaa lähipiiriään ja niitä ihan pieniä omia tuttuja juttuja, joista oma arki koostuu.

Matkalla ohitimme mm. wall of wisdomin, johon oli kirjoitettu elämänviisauksia pitkä rivistö. Itselleni on jo aikaa sitten jotenkin kolahtanut tuo allaolevan kuvan lause "Not all those wander are lost" monessakin mielessä. Ja siinä se taas seinällä luki.


Muutenkin tässä loppupätkällä on ollut hauska törmätä niihin asioihin, mitä tästä reitistä on lukenut tai nähnyt kuvia. Ja sitten ne ovat yhtäkkiä siinä ihan livenä. Tänään päästiin myös vähän mallinhommiin, kun reitillä on myös mies, joka ottaa mustavalkoisia kuvia. Olen katsellut hänen ottamiaan kuvia instagramissa @wisepilgrimguides. Kuvissa näkyy hyvin ihmisten juuri se, mitä he tällä reissulla ovat. Omia itsejään. Ei meikkiä, hieman ehkä väsymystä kasvoilla, aitoja hymyjä. Aivan mielettömiä kuvia kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja niin kävimme mekin ikuistamassa itsestämme kaverikuvan.

Tällä reissulla on oppinut matkatoveristaan myös paljon kaikkea epäolennaista. Tämän kuvaussession jälkeen Sini kertoi minulle, että ei hän ensimmäistä kertaa mallinhommissa ollut. Itse en ole ehtinyt mallinuraa luomaan, mutta Sinilläpä olikin vahva mallitausta. Hän on ollut 10 vuotta sitten valokuvamallina. Eikä minä tahansa katalogimallina, vaan oikein kansallispukumallina. Hatunnosto.


Tämän päivän matkan piti olla suhteellisen kevyt ja maastokin oli aika sitä samaa kuin edellisinäkin päivinä. Helppokulkuista ja ei pahoja vuoria ylitettävänä. Silti jostain jalkoihini iski aivan hirveä tunne. Aivan kuin olisi nastoilla kävellyt ja kävely kieltämättä oli aika hiljaista köpöttelyä loppumatkan.

Vaikka matkat ovat olleet välillä rankempia ja välillä helpompia, ei tällaista vielä ollutkaan tullut. Ihan vakavissaan mietin, että mitä jos pää sanoo 5 km, mutta jalat 1 m. Mutta ei sitä siihenkään voinut jäädä, vaan oli marssittava perille. En valehtele, jos sanon viimeisen kahden kilometrin olleen elämäni pisimmät. Jaloilla kuitenkin on hieno taipumus palautua ja kun tässä illan on ottanut vähän rauhallisemin, toivon niiden olevan huomenna yhteistyökykyisemmät. Koska tiedossa on viimeinen vaelluspäivä. Ihan huikeaa.



maanantai 26. syyskuuta 2016

Camino de Santiago, päivät 11 ja 12: Portomarin - Palas de Rei - Ribadiso

Mielessäni aloitin blogin päivittämisen jo toissailtana heti nukkumaan käydessäni. Tai sitä yrittäessäni. Heti valojen sammuttamisen jälkeen alkoi kahden ihmisen kuorsaamisen kuorolaulanta, johon ei olisi auttanut, vaikka olisi tunkenut kymmenen paria korvatulppia korviin. En kyllä rehellisyyden nimissä kokeillut, mutta ihan villinä veikkauksena vain. Mietin sitä kuorsausta kuunnellessani, että kirjoitan vielä joskus pienen yhteenvedon myös niistä ei niin mukavista puolista. Niistä, jotka eivät sinänsä haittaa tai muuta, mutta itse haluaisin ehkä joskus vähän turhankin realistina tuoda niitäkin esiin. Ihan vain vaikka siksi, että osaa ainakin henkisesti varautua. Mutta siinä yrittäessäni saada unta listailin niitä mielessäni.

Eilen lähdimme siis hieman heikosti nukutun yön jälkeen pienessä tihkusateessa Portomarinista kiipeämään taas mäkeä ylöspäin. Sade hellitti onneksi ensimmäisen tunnin aikana ja sadetakit pääsivät hetken kuivattelun jälkeen taas rinkkaan. Ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen ei olekaan satanut tippaakaan, mutta ilma on alkanut hieman viilentyä. Saapuu se syksy tännekin. Itseäni ilman viilentyminen ei haittaa ollenkaan, koska kävely on mukavampaa suhteellisen painavan rinkan kanssa hieman viileämmässä ilmassa. 

Maisema alkaa olemaan aika samanhenkistä vehreää metsää lehti- ja havupuineen. Tie on huomattavasti helpompikulkuista kuin aloittaessamme reissua. Ihmisten määrä on myös lisäntynyt ihan huimasti ja reppuselkäisiä reippaasti kulkevia ihmisiä huristaa ohi toivottaen buen caminot. Olemme olleet myös kaukaa viisaita ja varanneet aina edellisenä iltana tai viimeistään samana aamuna seuraavan yön majoituksen. Majapaikat alkavat olla täällä loppupäässä täynnä jo suht aikaisin. Ja onhan se mielellekin kevyempää tietää, ettei tarvitse vaellella majapaikasta toiseen kysellen yösijaa.

Väsymys painoi sen verran jaloissa, että päätimme illalla hemmotella itseämme ja varata alberguesta ihan oman kahden hengen huoneen. Ja se oli muuten ihan täydellinen veto siihen päivään. Koko päivä meni vähän sellaisessa sumussa ja maisemien ihastelu taisi jäädä aika pitkälle muiden ihmisten harteille. Eilen tuntui, että reissuväsymys alkoi todellakin painaa ja melkein koko päivä tuli vaellettua vähän omissa oloissa.


Tänä aamuna oli kyllä ihanaa herätä, laittaa valot päälle juuri kun itse halusi, pakata tavarat ihan kaikessa rauhassa ja lopuksi mennä aamupalalle. Tässä kohtaa reissua alkaa vaalea leipä jo tulla hieman ulos korvista ja tänään mietittiin jo sitä, mitä kaikkea sitä aikookaan syödä, kun pääsee takaisin kotiin. Itse aion käydä ostamassa rasiallisen pensasmustikoita ja vuorata mansikoista ja puolukoista tekemäni smoothiebowlin niillä. Ja monta kuppia ihan oikeaa kahvia.

Päivä lähti siis reippaamissa merkeissä käyntiin ja tänään tulikin höpöteltyä koko päivä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Päivä menee huomattavasti kevyemmin kaverin kanssa jutellessa. Tällekin päivälle tuli sen reilu 25 käveltyä kilometriä ja tien varressa olevat pylväät kertovat koko ajan lyhyempää matkaa Santiagoon. Illalla tolppa kertoi meille, että matkaa on enää 41 km. Jos jaksaisimme, kävelisimme sen huomenna koko matkan, mutta ihan rehellisyyden nimissä se ei olisi ainakaan itselleni mahdollista tuon rinkan ja näiden jalkojen kanssa. Eikä ehkä järkevääkään. Toisaaltaan olisi mukavaa kokeilla, kuinka kevyt matka olisi, jos rinkan laittaisi bussin matkaan ja menisi ilman painolastia. Olen kuitenkin sen verran jäärä, että luonto ei antaisi siihen periksi. Nyt kun tuota minikotia on kantanut selässään jo kaksi viikkoa, ei tuntuisi oikealta luopua siitä vielä. Vasta sitten kotona.


Maisema jatkui tänään vähintään yhtä vehreänä ja vuorossa oli aika pitkälle ylämäki, alamäki osuutta, mutta tie oli koko päivän helppokulkuista ja tuntui, että sellainen maalaistunnelma alkaa olla vähän takapäin ja tilalle on tullut enemmän kaupunkimaista asutusta omakotitaloineen ja pihoineen.



Neljän jälkeen saavuimme Ribadisoon ja tämän päiväiseen albergueeseen. Täytyy sanoa, että paikka sai heti täydet 10 pistettä jo siitä, että pihalla oli jaloille oma kylmäallas. Meillä ei kauaa mennyt viedessä tavaroita omiin sänkyihimme, kun säntäsimme takaisin pihalle valkoviinilasien kanssa viilentämään päivän hautuneita jalkojamme. Pieni, mutta äärettömän iso apu kävelijöille. Ihanaa.

Nyt vain toivomme, että ensi yönä samaan huoneeseen majoittunut italialainen pyöräilijäryhmä ei päätä vetää kuorsausmaratonia kaanonissa. Ja hei, enää kaksi päivää, ja olemme kohteessa Santiagossa. Ihanaa ja ihan hullua.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Camino de Santiago, päivä 10: Barbadelo - Portomarin

Viime päivien hyvä kävelyflow kostautui tänään ja jalat tuntuivat olevan kuin lyijyä. Kävely ei vain millään meinannut sujua lennokkaasti, joten ensimmäisen 10 kilometrin jälkeen totesimme, että ehkä parempi vähän vetää henkeä ja antaa jalkojen levätä. 


Tälle päivälle osui kuitenkin merkittäviä etappeja, kuten 100 kilometrin rajapylväs. Matkaa on nyt siis taitettu yli 220 km ja tuo 100 km tuntuu enää aika vähältä. Toivottavasti jalat tästä rauhoittuvat yhden kevyemmän päivän jälkeen ja pääsemme jatkamaan taas hyvää kävelyflowta. Rakot jaloissa alkavat olla jo so last season, mutta ihmettelin tänään oikeassa jalassani ollutta kipua nilkassa, kunnes illemmalla se selvisi hyvin tyypilliseksi rasitusvammaksi, joka voi tulla, kun rinteitä kuljetaan alaspäin pitkiä aikoja.


Matkalla ei onneksi tarvitse ilman evästä olla, koska polkujen laidat kasvavat valtoimenaan villiä karhunvadelmaa ja noihin piikkipuskiin sitä tulee itsekin eksyttyä aina silloin tällöin. Vakavasti suunnittelin näiden salakuljettamista myös Suomeen.

Hiukan ennen Portomarinia kävimme syömässä Los Andantes-nimisessä kasvisravintolassa, joka oli miljööltään kuin pieni keidas muun maailman keskellä. Meitä huvitti Sinin kanssa, kun siinä tiskillä laskeskelimme viimeisiä kolikoitamme, että mitä näillä oikein saisi, heltyi tarjoilija tuomaan meille lopulta vähä isommat kahvit ja ruokaankin tuli hieman ekstraa. Yritimme toki selittää, että ei meiltä ole rahat loppu, mutta käteiset ovat kaikki tässä ennen seuraavaa pankkiautomaattia. Reissuun kannattaa varata tosian käteistä mukaan, koska pankkiautomaatteja ei ole joka nurkalla ja kerran kortilla maksaessani tarjoilija kaivoi hieman närkästyneenä korttikoneen esille ja puhalsi siitä ensin pölyt pois :D.

Portomarinin kaupunkiin saapuessamme jouduimme ensin kulkemaan solan läpi, joka ei onneksi ollut pitkä, mutta sitäkin haastavampi. Solan jälkeen piti vielä kävellä sillan yli, jonka kaiteeseen ei todellakaan tehnyt mieli jäädä nojailemaan. Korkeusero oli valtava. Itse vain kävelin siltaa pitkin katse tiukasti maahan luotuna ja odotin vain hetkeä, kun silta oli ohi. Huh.


Loppuhuipennuksena oli vielä mukavan jyrkät portaat, joiden jälkeen onneksi olimmekin kaupungissa. Etsimme alberguen, jossa oli vielä tilaa ja viihtyisän paikan löydettyämme kuin pisteenä iin päälle pihalla odottivat meitä riippukeinut. Mikä onkaan mukavampaa, kuin nostaa kävelyn jälkeen jalat ylös riippukeinuun.

Siinä useamman tovin köllöteltyämme raahauduimme viereiseen ruokakauppaan ostamaan illallistarpeet ja nautimmekin hyvästä ja simppelistä ruuasta pidemmän kaavan kautta.



Camino de Santiago, päivä 9: A Balsa - Barbadelo

Koska alamäen jälkeen tulee taas ylämäki, alkoi aamu napakalla nousulla ja kieltämättä pari pätkää oli sellaisia luulot pois-nousuja, joille hyppyrimäen portaat häviävät aivan 6-0. Mutta ei olleet menneet porrasjuoksut hukkaan, koska pätkät kuitenkin sujuivat jopa rinkka selässä ja vaikka vauhti ei päätä huimannut ja jalat hapottivat, ei syke noussut kuitenkaan pilviin. 

Edellisenä iltana mietittiin porukalla, että miten tällaista vaellusta varten voisi treenata ja vastaus oli aika pitkälle, ei mitenkään. Hyvästä peruskunnosta ei toki ole haittaa ja kaikki harrastettu liikunta on kotiinpäin. Mutta kyllä tällainen rinkka selässä kävely on kuitenkin ihan oma juttunsa ja kroppa vain tottuu siihen. Sillä, mitä sukupuolta tai mitä ikäryhmää on, ei ole mitään merkitystä sille, mikä on vaelluskunto. Eilen tapasimme mm. miehen, joka oli jo lähemmäs 80-vuotias. Muutenkin tuntuu, että suurin osa vaeltajista on reilusti yli keski-iän tällä reissulla. Loppupeleissä itsehän sitä päättää kuljetun matkan määrän ja vauhdin.



Eilinen meni aika pitkälle jutellessa kaikesta maan ja taivaan välillä. Välillä menee päiviä, kun Sini kävelee muutaman askeleen edellä ja minä perässä. Vaihdamme muutaman sanan silloin tällöin, naureskelemme jollekin ja jatkamme matkaa omissa ajatuksissamme. Itse olin jotenkin ajatellut, että matkalla olisi aikaa ajatella kaikkea maan ja taivaan väliltä ja tulisi mietittyä syvempiäkin ajatuksia, mutta täällä olen huomannut, että kävellessä tulee loppupeleissä mietittyä aika vähän. Hyvän kävelyflown löydyttyä kävely on enemmänkin meditointia, jolloin joku ajatus saattaa käväistä vain mielessä, mutta enemmän ajatukset vain tulevat ja menevät. Harvoin itse asiassa olen koskaan ollut miettimättä niin pitkään, kuin täällä. Välillä katse nousee katsomaan maisemia, välillä tulee tuijotettua, mihin astuu, jos tie on haastavampi kulkea.



Edellisenä iltana ekologisessa alberguessa tuli puhetta kasvisruokailusta ja saksalainen nainen pöydästämme kertoi, että hän on seurannut the vegetarian wayta, johon on merkitty albergueita, joissa tarjoillaan kasvisruokaa. Hyvä, että tällainen on olemassa, mutta harmi, että tajuttiin se vasta tässä vaiheessa, kun paikat alkavat loppua. Kartan mukaan niitä on enemmän reitin alkuvaiheilla, kuin loppupäässä.

Mutta tämän kartan mukaan valitsimme myös seuraavan yöpymiskohteemme, joka oli aivan ihana albergue noin 4 kilometrin päässä Barbadelon kylän keskustasta. Mutta ylimääräinen kävely oli sen arvoinen, koska Molino de Marzan albergue oli kuin pieni keidas kaiken kävelyn keskellä. Paikka oli omassa rauhassaan, kaunis ja hiljainen. Meidän lisäksemme paikkaan oli eksynyt vain saksalais-ruotsalainen pariskunta ja täysin samalla aaltopituudella oleva irlantilaisnainen. Tälle paikalle annan vahvan suosituksen, jos ikinä innostut lähtemään kulkemaan Caminoa.






Yksi tämä matkan parhaita hetkiä ovat ihmiset, joiden kanssa tulee juteltua, kuten tässäkin paikassa istuessamme ruuan ääressä ja kertoessamme aivan randomtarinoita elämästä, nuoruudesta, kouluajoista. Jutut saattavat kääntyä aivan mille poluille tahansa ja mm. eilen kuulimme, kuinka irlantilaisystävämme oli saanut kouluaikoina seksuaalikasvatusta koulusta nunnalta. Hän oli aivan mahtava tarinankertoja muutenkin ja tässä kohtaa nauroimme jo vedet silmissä.

Paikan omistaja oli myös aivan ihana nuori nainen, joka todellakin teki työtään sydämestään ja hän oli miettinyt pitävänsä paikassa joskus myös joogaretriittejä, ja voin kuvitella paikan erittäin hyvin ko. käyttöön.

Kaikkinensa päivä oli mukava ja kilometrejäkin kertyi taas reilusti päälle 25, jotka kieltämättä tuntuivat vielä yölläkin jaloissa. Täällä onneksi tulee mentyä jo hyvissä ajoin nukkumaan ja harva jaksaa valvoa yli yhdeksään.