torstai 30. kesäkuuta 2016

Pohkeet lyö tulta alapuolellamme

No ei kai se Terhi ole taas ollut juoksemassa? No on se. Tällä kertaa kyytiä saivat hyppyrimäen portaat, jossa en viime viikolla käynytkään. En tiedä, mikä noissa portaissa on tänä vuonna ollut vikana, mutta jokaisen juoksun jälkeen pohkeet tuntuvat huutavan hoosiannaa ja palautumiseen menee toista päivää. Vikahan luonnollisesti on portaissa, eikä minussa, heh heh. 

Sain hyvän vinkin toissapäivänä kirjoitellessani viha-rakkausuhteestani juoksuun, jossa mainitsin myös uuden soittolistan tekemisestä juoksua varten. Ei sillä, etteikö golden eighties ole aina lähellä sydäntäni ja oma musiikkitietouteni laulajien ja yhtyeiden puolesta on myös jäänyt päivittämättä sitten kasariaikojen. Toki omilla soittolistoillani on myös ihan tämän päivän kappaleita, mutta olen myös paljon saanut kuulla niistä ikivihreistä kasarijyystöistä, joita pompsahtelee sieltä täältä muiden kappaleiden lomasta.

Jossain vaiheessa yritin etsiä uusia helmiä kuuntelemalla Spotifyn viikon suosituksia, mutta siinä kohtaa, kun lähes joka toinen kappale alkoi olla saksalaista vähän raskaampaa musiikkia, menetin uskoni ko. soittolistaan. Myöskään Tony Halme ei oikein kolahtanut. Kaikki kunnia toki hänen musiikilliselle uralleen.


Nyt päätin kuitenkin suosituksesta antaa mahdollisuuden Spotifyn Running-ominaisuudelle, joka mittaa askelten lukumäärästä eli juoksuvauhdista juoksuun sopivat kappaleet.

No minä tietysti iloisena tyttönä valitsin soittolistan nimeltä Fun Run. Sitä en tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että porrasjuoksu ei ehkä anna askeltiheyden (ainakaan minun tahdillani) mukaan mitattuna kovin vauhdikasta tulosta. Eri asia olisi ollut, jos oltaisiin otettu mittaus vaikka sykkeestä. Olisi ollut suhteellisen raskasta heviä, jota soittolistalle olisi tullut. No mutta eipä siinä mitään, juoksin pari ensimmäistä kierrosta illan viimeiset hitaat korvissa soiden, kunnes juoksu alkoi tuntua vähän masentavalta. Kappaleissa itsessään ei toki ollut vikaa, mutta hieman aktiivisempaa jumputusta juoksu kuitenkin kaipaa, jotta siitä voidaan käyttää termiä fun run.

Onneksi ohjelmassa saa myös ihan manuaalisesti nostaa askeleiden lukumäärää, jolloin soittolistalle lätkähtää hieman menevämpiä kappaleita. Mutta kaikkinensa, tulen ihan varmasti käyttämään tätä ominaisuutta toisenkin kerran, ehkä kuitenkin ihan oikealla juoksulenkillä.


Porrasjuoksu itsessään alkaa tuntua pikkuhiljaa jo ihan inhimilliseltä, jos ei näitä jokakertaisia pohjejumeja oteta huomioon. En tiedä, ovatko nuo pohkeet jumissa jo valmiiksi, vai mikä valuvika niissä mahtaa olla. En muista viime vuosilta vastaavaa vaivaa, kuin kevään ensimäisen kerran jälkeiset jälkituskat. Mutta kyllä se vain tässäkin "lajissa" menee niin, että kun säännöllisesti käy, niin kehittyy. Keuhkot eivät huuda enää sama hoosiannaa, kuin keväällä ja juostakin jaksaa koko ajan paremmin ja paremmin. Ja nuo pohkeetkin ovat vasta seuraavan päivän murhe.

Porrasjuoksu tuntuu olevan ainakin täällä meidän huudeilla tällä hetkellä aika hittijuttu ja onkin mukava, että kaupunki on korjaillut portaita sieltä täältä. Ne vanhat alkoivatkin olla jo aika lahot. Olihan sinä tietty aina pieni lisäjännitys, josko jalka uppoaa portaan läpi tai ei.  En tiedä, onko tämä sama villitys iskenyt muihinkin kaupunkeihin, mutta harvemmin tänä vuonna on yksin joutunut portaita juoksentelemaan.

Ps. Lupaan, että huomenna en kirjoita juoksusta ;)

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Pyrähdyksiä radalla

Mä olen nyt ottanut ihan tosissani tuon juoksun työn alle ja alkuviikosta löydettiinkin itsemme taas (taas=vuoden tauon jälkeen) urheilukentältä. Aavistuksen varovaisutta pidän vielä mukana, että en lähde ihan ultimatejuoksuja tekemään, vaan maltti se on valttia tässäkin. Sellaisia treenejä, että ei ole ihan toimintakyvytön seuraavana päivänä. Niin, että tunnen kropan palautuvan ja polven kestävän mukana tahdissa.


Viime kesänä tosiaan käytiin säännöllisesti juoksemassa radalla erilaisia pyrähdyksiä. Ja tulipa juostua Cooperkin. Vähän jo pistettiin ylös tavoitteita, jos syksymällä juoksisi taas tuon Cooperin ja pyrkisi edes vähän parantamaan viime vuoden aikaa. Se oli kyllä niin umpisurkea (2100 m), että ei pitäisi olla kovin paha rasti vähän parantaa. No mutta, eipä luoda paineita, ettei ala stressaamaan. Ja se jos mikä olisi kamalaa.

Aloitettiin siis tämän kauden ratajuoksentelut kevyesti juoksemalla yksittäisiä kierroksia pyrkien parantamaan aikaa joka kierroksella. En tiedä, onko se henkistä vai ihan oikeasti fyysistä, mutta miksi se suurin tuska tulee aina tuossa samassa kohtaa viimeisellä kaarteella ja loppusuoran juokseminen tuntuu tervassa juoksulta. Tai siltä, että juoksisi juoksumatolla, eikä pääse yhtään eteenpäin. Jonkinlaista viha-rakkautta siis havaittavissa näissäkin juoksuissa, heh.

Mutta tuollainen treeni, mikä Outin kanssa tehtiin, oli ainakin allekirjoittaneelle oikein hyvä aloitus ratajuoksuun, koska seuraavana päivänä jalat eivät olleet tukkoiset, eikä rataakaan tullut juostua verenmaku suussa ajatuksella "tänne en palaa enää koskaan". Ei, vaan nyt jäi sellainen mukava kutka, että ensi kerralla vähän lisää, kiitos.


Ja juoksuun liittyen on tullut pyöriteltyä mielessä muutamaa juttua liittyen tuohon jalkineosastoon. Itse investoin uusiin juoksulenkkareihin  vuosi sitten ja olen ollut tosi tyytyväinen noihin New Balancen lenkkareihin. Niissä on juuri sopivasti tukea, vaimennusta, ne ei hierrä eikä purista, vaan ovat jalkaan kuin tehdyt.

Nyt olen kuitenkin miettinyt jo ihan syksyn vaellusreissuakin silmällä pitäen eri vaihtoehtoja pururadalla juoksemiseen tai vaeltamiseen, joka tapahtuu joko pehmeämällä alustalla ja välillä ihan päällystetyllä tielläkin. Mikä mahtaa olla paras vaihtoehto? Olen katsellut ihan perus vaelluskenkää varrella tai ilman ja nyt olen miettinyt, kuinka maastojuoksulenkkarit soveltuvat vaeltamiseen. Täytyykö ne olla kaksi eri kenkää, eli maastojuoksuun oma ja vaeltamiseen oma vai soveltuvatko nuo maastojuksulenkkarit molempiin? 

Itse kun en ole viime vuosina harrastanut vaellusta (partioajoista on jokunen vuosi(kymmen)), enkä ole hirveästi maastojuoksulenkkareitakaan ehtinyt vielä vertailemaan saati testailemaan. Mutta onko sinulla kokemusta näistä? Kaikki ajatukset ja omat kokemukset otetaan kiitollisuudella vastaan.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Viha-rakkaussuhde juoksuun

"Phuuh, phuuh, uuuh, miksi hemmetissä tämä on näin rankkaa? Milloin musta on tullut tällainen dieselkone? Ei hitsi tää mun aerobinen kunto on niiiiin rapa. Mä kuolen, kuolen, kuolen, kuolenkuolenkuolenkuolen, kuo-len, kuo-len, kuo-len. Nyt lopeta ainakin tuo askeleisiin rytmittäminen tavuihin kuo ja len. Sä mihinkään kuole. 


Kohta helpottaa, kun pääset ton mäen päälle. Asenne ratkaisee, niinhän sä itsekin muille hoet. Asenteella, Terhi, asenteella.

Ei hitsi, se mäki loppui. Mikä tää kappale on? Ei oo todellista, viimeeksi mä naureskelin I believe I can flylle ja nyt Stronger. Hah hah. 

Work it, make it, do it, makes us harder, better, faster, stronger. Now that that don't kill me, can only make me stronger.... Hei jatkat vaan nyt juoksemista, niin säkin oot harder, better, faster, stronger.

Ihana alamäki, nythän tää alkaa kulkea. Ihan niinkuin ennenvanhaan. Koukkaappas nainen tolle vähän pidemmälle pätkälle, kun oot viime kerrat vain oikonut. Juostaas vähän pidempi lenkki.

Nonni, eihän se ollut edes paha rasti. Hyvinhän sä jaksat. Oliskohan jossain juoksukouluja, jos saisi tästä ruumiista vähän enemmän irti?

 Ei hitsi nää maisemat. Kuinka monella on näin nätit maisemat lenkkimaastona? Jokohan mustikat on kypsiä? No et kyllä hiljennä sen takia. Juokse nyt vaan. 

Ei vitsi, miten nykyään sitä lämpeneekään hitaasti kroppa näille juoksuille. Pitäisikö googlettaa vanhan ruhon lämmittelyohjeet ennen juoksemaan lähtöä? Vai onko se vain tämä vähän heikompi aerobinen kunto? Oli mikä oli, se ei onneksi kestä koko lenkkiä, vaan vain sen ekan kilsan.

Hei joko mä olen tässä? Eihän tästä ole enää kuin tuo mutka, ja sitten se auringon paahtama hiekkasuora ja sitten vain kotiin. Pitäisikö vielä tehdä joku ylimääräinen mutka? Ehkä mä jätän seuraavaan kertaan. Mutta vitsi miten mukavaa tämä juokseminen. Tykkään. Tykkään, tykkään, tyk-kään, tyk-kään, tyk-kään. Äh, lopeta toi tavuttaminen askelrytmiin. 


















Kukakohan nämä kappaleet tähän soittolistaan on valinnut? Minäpä minä. Pitäisikö tehdä joku ihan juoksuun oikeasti sopiva soittolista? Ja joo, ei oo todellista, siinä kohtaa kun kotitalokin alkaa häämöttää, niin mikäs muukaan alkaa soimaan kuin Final countdown, tididiidii, tidididdiddii. Kyllä, mä todellakin teen uuden soittolistan."

Mitä sinä mietit juoksulenkillä? Löytyykö sinustakin hitaasti lämpiävä dieselkone vai joku turbosuperspeedykone? :D

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Juhannus kuvina ja fiiliksinä

Kauaa sitä ei ehtinyt Tallinnan miniloman jälkeen laakereillaan lepäämään, kun taas sojotti auton nokka kohti uusia seikkailuja. Tällä kertaan lähdettiin reissuun tyttöporukalla ja matka suuntautui kohti Lappeenrantaa ja Saimaata. Ihan välihuomautuksena vain, että se on jännä juttu, kuinka noita Lappeenrannan maisemia on oppinut katsomaan ihan eri tavalla ja arvostamaan sitä kauneutta, mitä varsinkin kesäinen Lappeenranta tarjoaa vasta, kun sieltä on muuttanut pois. Ei sitä ehkä osannut nuorena katsoa noita juttuja samalla silmällä, koska se oli varmasti niin itsestäänselvää ja jokapäiväistä.


Tänäkin vuonna lähdettiin jo perinteeksi muodostuneelle Juhannusristeilylle Mummin ja Vaarin veneellä ja kohteena oli lasten toiveesta joku saari, jossa on hiekkaranta. Aluksi suunnitelmissa oli ajella Kyläniemeen, mutta lopulta kohteeksi muodostui Ilkko, joka oli kyllä aivan mainio paikka. Samalla saarirykelmällä ollaan oltu aiemminkin eri kohdissa, mutta nyt tilaa oli niin hyvin hiekkarannankin puolella, että jäätiin siihen.

Itse tykkään pitää kiinni tällaisista perinteistä, kuten siitä, että Jouluna kokoonnutaan meille lähisuvun kanssa samalla kaavalla tietäen jo, mitä kukakin tuo joulupöytään mukanaan. Tai tämä Juhannusajelu, jossa tarjoillaan aina lohilaatikkoa. Tenavatkin osaavat jo odottaa Mummin lohilaatikkoa ja hyvä kun ollaan edes rannasta irtauduttu, aloittaa ensimmäinen tenava "on nälkä"-mantran. Ei kai siinä sitten muuta kuin lohilaatikot pöytään, koska syötäväksihän se oli tarkoitettu jokatapauksessa.

Kun vene oli saatu saareen, keitettiin kahvit ja herkuteltiin vanhemman tenavan tekemällä kakulla, johon oli tehty kääretortun ohjeella levyt ja täytteenä aika fifti-fifti kermaa ja turkkilaista jugurttia sekä hieman psylliumia, joka piti koostumuksen paremmin kasassa. Täytteen sekaan oli ripoteltu mansikoita ja pensasmustikoita.






Päivä meni hujauksessa tenavien uidessa ja polskiessa ja meidän muiden vain nauttiessa kauniista maisemasta ja lämmöstä. Ei olisi ihan äkkiseltään uskonut aamun usvaisesta ilmasta, että päivä avautuukin niin kirkkaana ja aurinkoisena, mutta hyvä niin. Toki seilailu Saimaalla on ilmasta huolimatta rauhoittava kokemus, mutta kyllä auringonpaiste ja lämpö vain tekevät siitä vieläkin mukavampaa. 


Siinä tenavien polskiessa bongailin nättejä kiviä ja vähän sulovileenimäisesti mietin, että jos joka kerran Saimaalla seilatessa toisi kotiin vaikka pari ämpärillistä kiviä, alkaisi tuleva takapihan terassin reuna muodostua pikkuhiljaa. Tai sitten vain maksan vähän pidemmän pennin ja tilaan kivet suoraan rekalla pihaan. Toisaaltaan olisihan siinä vähän personaallisempi tarina kerrottavana, kun voisi sanoa keränneensä jokaisen kiven ihan itse pikkukätösin. Hmm...
 
Eilen alkoi pikkuhiljaa siinä Mummin kanssa rauhassa jutellessa ja kuluttaessa aikaa pelkkään olemiseen siltä, että on oikeasti lomalla. Minusta on ihanaa matkustella ja puuhastella kotona, mutta kieltämättä loman alussa se tekeminen tuppaa olemaan enemmän sellaista tekemistä työmoodilla, ei sillä rennolla lomamoodilla. Tiedättekö eron?

Tämä päivä onkin mennyt aika rennosti chillaillessa ja lukiessa kirjaa. Tunnen, kuinka aivot ovat lomamoodissa ja ihan muutamaa työhön liittyvää juttua enempää en tee alkavallakaan viikolla. Ja tämän saman lomamoodin pään sisällä ajattelin pitää vielä viikon verran.

Lomissa on mukavaa myös se, että saa vähän nollailtua pääkoppaa siellä pyöriviltä arjen ajatuksilta. Itse koen, että aivan kuin pääkopassa olisi hieman väljempää ja kaikki ajatukset eivät viuhdo ihan niin hurjaa vauhtia. Samalla tulee mietittyä niitä asioita, joita oikeasti haluaa siellä säilyttää ja mistä voisi olla jo valmis luopumaan. Ja itseasiassa vähän luulen, että tämän kesän lomien jälkeen olen aika valmis luopumaan aika monestakin asiasta, joita olen kantanut vähän niinkuin turvallisuudentunteen vuoksi mukana.

Tilalle taas olen suunnitellut ottavani asioita, jotka ovat minulle oikeasti tärkeitä. Jopa äitini eilen hieman ohimennen mainitsi, että onpa mukavaa, kun tulitte ja ollaan juteltu, kun ei ole viime aikoina (ja tähän kohtaan vielä sivuhuomautuksena hän totesi "reiluun viiteen vuoteen") oikein ehtinyt kunnolla jutella, kun olet ollut aina vähän kiireinen. Äitien ja lasten suusta ne totuudet usein taitavat tulla.




Päivä oli siis moneltakin kantilta rentouttava ja iltasella tenavat piti melkein repiä irti vedestä ja lähteä kohti kotia. Kieltämättä ei olisi ollut huono ajatus ollenkaan jäädä saareen vaikka yöksi, jos oltaisiin varustauduttu vähän suuremmin eväin ja laajemmin vaatevarastoin.

Lappeenrannan satamaan saavuttiin vasta 10 maissa illalla ja siitä vielä ajeltiin takaisin kotiin tunnin matka. Takapenkiltäkään ei kuulunut kieltäviä vastauksia, kun kysyin, oliko päivä ollut mukava. Oli se.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Erittäin hyvä, ellei täydellinen

Hei oletteko huomanneet, kun viime aikoina on alkanut viemään jalansijaa myös vähän pehmeämmät arvot? Alettiin puhua downshiftauksesta, hidastamisesta, ekologisuudesta, puhtaasta ruoasta, luomusta jne. Joogasta ja muista rauhallisemmista lajeista tuli suosittuja ja kunnon hikijumppaapumppaa-tuntien rinnalle tuli erilaisia venyttelytunteja, ehkä sata eri muotoa joogasta sekä pilatesta.

Pikkuhiljaa on tullut vastareaktio sille no pain no gain- ajattelulle ja oman kropan muokkauksesta ja siitä ajattelumallista, että sitten kun olen laihtunut 5 kg, sitten kun vatsapalikat näkyvät - sitten olen tyytyväinen. Viime aikoina olen ainakin itse törmännyt useampaan otteeseen siihen hei kato sä oot just hyvä tuollaisena.
Ja se, että joku vain toteaa niin, mutta jättää kaiken muun ilmaan, on minusta jotenkin ärsyttävää. Eihän kukaan oikeasti tuosta noin vaan naps, kun sulle sanotaan, että "Sä oot just hyvä tuollaisena" ala ajattelemaan, että Eikä? Olen vai. No niinpä olenkin." Ja niin hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka. Happy ending.

No ei. Ei varmasti kukaan vain herää joku aamu ja totea, että eilen en ollut kyllä yhtään tyytyväinen itseeni, mutta nytpä olenkin. Tai jos on, niin sulla on käynyt ihan mieletön munkki. Oot hei lottovoittaja. Oikeesti.

Siinä, että sanotaan sun olevan just hyvä tuollaisena on paljon sanomaa, eikä tippaakaan valetta, koska näinhän se on. Sä olet just hyvä noin. Ei sun tarvitse olla parempi yhtään missään. Oikeasti. Ei vain tarvitse. Sä olet juuri tarpeeksi riittävä noin kohtaamaan tämän päivän ja huomisen.

Mutta hitsi kun ihmisen mieli vain on niin voimakas, että vaikka sulle sanotaan noin ja sä tunnet hetken mielihyvää siitä, että ihanaa kiitos kun sanoit, ei se, että oikeasti olisinkin tarpeeksi hyvä myös minulle itselleni synny yhdessä yössä. Ihminen ei ole ketään muuta kohtaan yhtä vaativa ja julma, kuin itseään.



Mutta jos susta yhtään tuntuu siltä, että sä oikeasti voisit olla just hyvä tuollaisena, niin päätä niin. Älä päätä, että huomenna mä olen tarpeeksi. Se on vähän sama asia, kuin aloittaisi pussikeittokuurin ja laihtuisi viikossa 5 kiloa, jotka tulevat pian korkojen kera takaisin ja sen tunteen, että en taaskaan onnistunut. Aloita ennemminkin niin, että pikkuhiljaa, ihan pienillä muutoksilla alat suhtautua suhun vähän lempeämmin. Tervettä itsekuria saa toki olla, mutta tiedätkö vähän enemmän itsensä kuuntelua ja sitä, mitä sulle ihan oikeasti kuuluu ja mitä sä ihan oikeasti tahdot? Onko se sitä, mitä sä elät joka päivä? Vai jotain, jonka olet vain ajatellut tapahtuvan muille, mutta ei koskaan sulle, koska... jotain?

Oletko kantanut mukana ajatuksia, että sun pitäisi olla jonkunlainen, jotta sä olisit tyytyväinen? Miksi ihmeessä? Kenen vuoksi? Mistä ne ajatukset on sun päähän tulleet? Ja mitäpä, jos alkaisit purkaa niitä ajatuksia pois yksi kerrallaan, koska sä et ihan oikeasti ole yhtään sen huonompi ihminen vaikka luopuisitkin jostain joko ulkoa päin tulleesta tai yleensä ihan itse keksitystä jutusta. Koska ei sun oikeasti tarvitse.



Sun ei tarvitse esimerkiksi suorittaa elämää päivästä toiseen hiki hatussa, koska et sä ihan oikeasti syvemmällä sun sisällä nauti siitä itsekään, vaikka se antaakin susta tosi tehokkaan kuvan ja tuo ryhtiä sun päivään. Tai kuka sua ihan oikeasti vaatii treenaamaan vaikka kuutena päivänä viikossa, vaikka sulla ei ole siihen juuri nyt aikaa, eikä ihan rehellisesti edes intoakaan? Tai voisiko sille, että naama nyrpällään katsot aamuisin itseäsi peilistä ja puristelet jenkkakahvaa lantiolla, katsot itseäsi silmiin ja toteat, että kuules lylleröpyllerö, tänään sä et retkahda, olla joku vaihtoehto?

Se vaihtoehto, että päätät vain lopettaa suorittamisen, vähentää treenaamista tai niiden jenkkisten puristelun ei vain toimi. Siis niin, että päätät, että nyt lopetan ja tsing, olenkin paljon tyytyväisempi. Ei. Ne ajatusmallit tyytymättömyydestä omaan kehoon tai arjen suorittamiseen eivät ole syntyneet yhdessä yössä, joten tuskin ne ajatusmallit sieltä katoavatkaan kovin nopeasti.



Mutta ihan yksi askel kerrallaan päätät, että teet sun arjesta sellaista, jossa sun on mukava elää juuri sellaisena kuin sinä olet. Ihan omana itsenäsi. Niin, että sun ei tarvitse miettiä, mitä muut ajattelee tai olenkohan tarpeeksi tai teenköhän tarpeeksi? Koska vastaus on, että kyllä sä olet ja teet.

Pienillä positiivisilla päätöksillä saat päivään paljon enemmän sitä ajattelua, että sä vain olet riittävä juri noin, juuri nyt. Jo pelkästään päättämällä, että tästä eteenpäin etsin sen polun, joka vie minua kohti sitä ajatusta, että olen juuri hyvä juuri tällaisena on aika olennainen. Sekin ajatus ja siitä kiinni pitäminen vaatii vähän itsekuria ja tervettä itsekkyyttä.



Pikkuhiljaa alat huomaamaan omassa arjessasi asioita, joita voikin muuttaa, löydät uusia tapoja tehdä asioita, luovut ehkä jostain vanhasta ja piintyneestä tavasta tai ajattelumallista, koska toteat, että se ei ihan oikeasti palvele sinua enää, eikä rehellisesti ole palvellut sinua oikeastaan enää pitkään aikaan. Me vain jostain syystä olemme tapojemme ja rutiiniemme orjia. Ehkä ne tuovat meille turvaa, mutta eivät välttämättä tee onnelliseksi tai saa sitä tunnetta aikaiseksi, että olisit hyvä juuri nyt ja tuollaisena kuin olet. Ja mieti, onko ne asiat ihmisiä vai vain asioita ja miksi kannat niitä mukana?

Ja oikeasti, uskalla olla juuri sinä, juuri nyt, koska sinä olet juuri hyvä tuollaisena.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Miniloma perheen kanssa Tallinnassa

Näin lasten vanhempana kokee säännöllisin väliajoin pientä painetta siitä, kun "kaikki kaverit matkustaa aina lomilla". Noh, mukavahan se olisi toki jokaisella lomalla pistää kamppeet kasaan ja lähteä perheen kanssa jos ja vaikka mihin maailman kolkkaan. Tykkään kyllä tällä meidän kokoonpanolla matkustaa ja jokaisella reissulla saakin huomata, kuinka jälkikasvuakin on koko ajan helpompi kuskata mukana. Enää ei tarvitse roudata mukana rattaita, lasten eväitä, vaippoja, ei tarvitse miettiä lasten päikkäriaikoja, kiukuttelut ovat kohtuuden rajoissa ja sellainen säätäminen alkaa olla aika minimissä.

Matkustelua kuitenkin rajoittaa tietenkin se, että harvemmin olemme lomalla samaan aikaan ja eihän tuo matkustelu toki ihan ilmaista ole ainakaan näin neljän hengen porukalla. Ja koirakin tarvitsee hoitajan matkan ajaksi, jos ei jostain syystä olla otettu sitä mukaan.


Ehdin jo tälle kesälle fiilistellä rantalomaakin johonkin etelänkohteeseen, koska ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun lapset ovat muistelleet muutaman vuoden takaista Kreetan lomaa. Mutta vaikka mitenpäin pyörittelin ja tutkailin lomakohteita, ei ne oikein mahtuneet meidän lomabudjettiin. 

Mutta onneksi ei ihan ilman reissua jääty tänäkään kesänä. Ensin kyseltiin koiralle hoitaja(t) ja sen jälkeen varattiin matkat. Tällä kertaa kahdeksi yöksi Tallinnaan. Itse tykkään Tallinnasta jo ihan kaupunkinakin, mutta lisäpisteitä tällaisella vähän suuremmalla kokoonpanolla saa myös se, että matka ei maksa ylimääräisiä. 

Olin varannut meille huoneiston kahdella makuuhuoneella Tallinnan Vanhastakaupungista ja sijainniltaan huoneisto olikin oikein kivalla paikalla lähellä kaikkia palveluja. Vaikka huoneistossa ei ihan älyttömiä aikoja tullutkaan vietettyä, oli silti kivaa, että asumisessa oli pientä väljyyttä. Keittiö oli ihan tarpeeksi toimiva, jotta saatiin katettua aamuisin "hotelliaamiainen" sekä evästettyä päivällä välipalat. 

Molempina iltoina käytiin ulkona syömässä ja vaikka meillä onneksi onkin tenavat moniruokaisia, tehtiin kuitenkin kompromissi, että toisena iltana syödään vähän pidemmän kaavan kautta ja toisena voidaan sitten mennä hampurilaisille. 

Ensimmäisenä iltana tosiaan syötiin vähän pidemmän kaavan kautta ravintola Ribessä kolmen ruokalajin illallinen ja jokaiselle oma viini (siis jokaiselle ruualle, ei jokaiselle syöjälle ;)), johon kuului vielä lisäksi pääruokaa odotellessamme tervehdys keittiöstä. En ole mikään pro arvostelemaan ravintoloiden ruokia, mutta tunnistan kyllä, kun saan hyvää ruokaa. Ja sitä meille tarjoiltin koko tuo ilta, alkuruuasta jälkkäriin. Vaikka ravintolan menu ei ollut kovin laaja, löytyi siellä pienellä muokkauksella myös lapsille ruuat, joita tarjoilija itse suositteli. 

Aika meni tällä reissulla kierrellen kaupunkia. Lapset halusivat shoppailemaan ja me aikuiset vain nautittiin enemmän kävelystä ja katselusta. Tallinnan keskustasta löytyy kivasti näkemisen arvoisia kohteita ja tenavatkaan eivät onneksi ihan kuolleet tylsyyteen, kun kierreltiin ja katseltiin paikkoja.




Toisena iltana käytiin tenavien toiveesta hampurilaisella. Ihan emme Hese/Mäkkäri linjalle venyneet, vaikka sellaisiakin toiveita taidettiin kuulla, vaan mentiin Burger & Ribiin syömään hieman paremmin valmistetut purilaiset. Vanhemman neidin kommentti, "nämä olivat melkein yhtä hyviä, kuin iskän tekemät", oli jo suuri kohteliaisuus burgeripaikalle. Ja samaa mieltä olin minäkin, koska en ole vielä toistaiseksi parempaa burgeria maistanut missään, kuin mitä tuo meidän perheen mies tekee.

Tänä aamuna laiva lähtikin jo 10 aikaan aamulla ja aamupalan jälkeen käveltiin satamaan ja hurautettiin laivalla Helsinkin. Ja itseasiassa tässä kohtaa voisikin sanoa, että sellainen reissu meillä. Niin mukavaa kuin onkin olla reissussa, on mukava myös palata kotiinkin, jossa ollaankin ihan muutaman kilometrin päästä.

Juhannuksen vietto jatkuu ainakin tämän illan ihan kotikotona ja jos huomenna säät sallii, niin pistetään nokka kohti Lappeenrantaa ja Saimaata. Ihan mahtavaa Juhannusta jokaiselle!