lauantai 30. huhtikuuta 2016

Vappua, ystäviä, herkkupöydästä toiseen siirtymistä ja vähän pihatöitäkin

Fiuuuuh, sanoi viikko ja suhahti ohi. Yritin pitää tuon operoidun polven vuoksi vähän kevenneltyä viikkoa ja alkuviikko kieltämättä menikin aika työ-lepo-työ-lepo-merkeissä, kun polvi ei vielä kestänyt kovin pitkiä pätkiä seisomista. Alkuviikosta meinasi välillä iskeä jo epätoivo ja turhautuminen. Vaikka en toki kuvitellutkaan toipuvani täysin viikossa, alkoi hitaus silti käydä vähän hermon päälle. Loppuviikosta polvi alkoi olla onneksi parempi ja eilen kävin jo poistattamassa tikitkin ja tänään oli rehellisesti ensimmäinen päivä, kun ei erikseen tarvinnut enää nostella jalkaa ylös ja lepuutella koipea (ja hermoja).


Eilen ajelin ystäväni luo Helsinkiin, kun olin luvannut, että nähdään, kun hän on vielä yhdessä koossa. Meinasi tulla vähän kiire, kun tilanne alkoi näyttää siltä, että jakautumisen aika onkin hieman lähempänä kuin laskettu aika kertoi, joten tapaamista piti vähän aikaistaa suunnitellusta.
Vapusta tulikin sitten oikein syömisentäytteinen viikonloppu, kun starttasin yhdestä brunssipöydästä (tästä lisää huomenna) ystävän luo herkkusalaatin ääreen ja seuraavana aamuna hän yllätti minut vielä superaamiaisella, joka peittosi ihan minkä tahansa hotelliaamiaisen mennen tullen. Täytyy vain ihailla niitä ihmisiä, jotka aina jaksavat järjestää niitä "pikkujuttuja" ja jotka muistavat sinun lempparijutut. Ne pienet asiat, joista huomaat, että toinen kuuntelee ja tilaisuuden tullen pääsee yllättämään. Niiden ei tarvitse olla mitään isoja tai kalliita juttuja, vaan juuri niitä pieniä asioita, joista tiedät, että sinua on odotettu.

Milloin ystävän luona olen löytänyt pöydältä juuri niitä herkkuja, jotka ovat minun suosikkejani tai hän on muistanut jonkun keskustelumme ja muistaa kysyä aiheesta. Ja itse vain ihmettelen, kuinka hyvin hän tuon kaiken muistaa. Itse koen useasti olevani supersurkea ystävä, joka ei pidä koskaan yhteyttä, paniikissa järjestää "jotain", kun ystävä tulee kylään sen kaiken kiireen ja suorittamisen keskelle, unohtaa tai ei vain ehdi hoitaa puoliakaan asioista, joita oli suunnitellut. Tämä kieltämättä harmittaa, koska tiedän, miten tärkeitä hetkiä nämä minulle ja varmasti myös ystävilleni ovat. Kuinka ihanaa on nähdä pitkästä aikaa ihmistä joka on sinulle tärkeä. Niin tärkeä, että haluaisit oikeasti pyhittää juuri sen ajan sille hetkelle, koska tiedät, että se hetki kantaa pitkään.

Viime aikoina olen muutenkin miettinyt paljon sitä, mitkä asiat ovat minulle oikeasti tärkeitä ja arvottanut monia asioita uudelleen. Ja vaikka monet asiat mietityttää edelleen, että mitäköhän tästä tulee, tiedän, että nämä ovat ainakin niitä asioita, joita muistelen vanhana kiikkutuolissa lämmöllä. Elettyä elämää, johon kuului perheen ja töiden lisäksi ihania ystävyyssuhteita, läsnäelettyjä hetkiä, kiireettömiä päiviä, tunnetta siitä, että olin tarpeeksi.

Tänään aamulla istuessani ystävän luona keittiönpöydän ääressä, katselin, kun pöytään alkoi tulla jos ja vaikka mitä herkkua. Ensin pöytään tuotiin tarjotin, joka oli täynnä hedelmiä, sitten juusto-leikkeletarjotin, jotain erikoiskahvia (aivan sairaan hyvää), itsetehtyä guacamolea, tuoretta leipää, mustikoilla (!) värjättyjä keitettyjä munia ja niin edespäin... Ihan täydellistä. Istuttiin aamupalapöydässä varmaan toista tuntia ja höpistiin kaikesta mahdollisesta.



Sen jälkeen kun napa ei vain enää vetänyt ruokaa, vedettiin pyhäverkkarit jalkaan ja lähdettiin käymään puutarhamyymälässä. Jos vielä alkuviikosta harmittelin, että en ollut ehtinyt käydä ostamassa sisääntulon ruukkuihin kukkia, niin kannatti kyllä malttaa, koska nyt sain niin hienot ja koko kesän kestävät kukat ruukkuihin, että ei mitään rajaa.

Tuo meidän sisääntulo on aika paahteinen paikka (kesällä ;)) ja peruskesäkukkien kanssa olen jo luovuttanut, kun en vain koskaan muista kastella niitä tarpeeksi. Nyt ostin muutamat perennat tai muuten vain kesävämmät kasvit ruukkuihin ja ainut, mitä joudun kesän aikana istuttamaan uudestaan, on jotain muuta kasvia kahden orvokin tilalle. Vaikka koulutusta ja osaamista takataskuista näissä puutarhahommissa minulla onkin, nautin silti siitä, että pääsen omassa pihassani mahdollisimman vähällä.

Sen lisäksi, että sain tänään istutettua sisääntulon kukat ja putsattua koko sen tilan, heiluttelin hetken haravaa ja samalla sivusilmällä katselin, mitkä puut ja pensaat ovat mahdollisesti talvehtineet ja mitkä sanoivat viime talvena heippa. Viime talvi oli kieltämättä aika haastava monille kasveille, koska kovat pakkaset ehtivät tulla ennen kunnon lumipeitettä ja omassa pihassanikin, joka on aika suojainen paikka, epäilen, että ihan jokainen kasvi olisi talvehtinut. No, toukokuu näyttää, kuka selvisi ja kuka ei.

Oma Vappu on siis mennyt hyvin syöden ja puuhastellen pihatöitä ja ripauksen verran myös töitätöitäkin. Miten sinä vietit Vappua?




maanantai 25. huhtikuuta 2016

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, varsinkin jos on kyse jostain syötävästä

Tarkoituksena oli aloitella työt tällä viikolla vähän kevennellymmin, mutta jos nyt äkkiseltään katson tuota omaa kalenteriani, niin ei se kyllä kovin tyhjältä näytä, tai edes puolityhjältä. Vähän mietitytti, kuinka polvi kestää menossa mukana, mutta ei se ole onneksi enää kipeä, vähän kömpelö kumppani kuitenkin ja toki polven ehdoilla tässä loppupeleissä mennäänkin.


Mutta tällainen pieni hiljentäminen onkin tehnyt kaikenkaikkiaan ihan hyvää, koska tällä viikolla tulen luopumaan mm. osasta vetämistäni tunneista. Vaikka luopumisessa on aina omat haikeat juttunsa, on silti kiva ajatella, että uusia ovia aukenee. Ja jos jokin on varmaa, niin se, että koskaan en sano enää millekään ei koskaan. Mutta muutos on kuitenkin aina muutos ja siinä mielessä onkin ollut hyvä, että on saanut vähän vetää henkeä ja järjestellä asioita.

Tämä "koskaan ei pidä sanoa ei koskaan" tuli taas hyvin todistettua siinä, että muutaman vuoden laatikon pohjalla lojuneet kakkujenkoristelujutut kaivetaan taas naftaliinista ja otetaan käyttöön. Aikoinaan tykkäsin leipoa enemmänkin, kun siihen tuntui olevan aikaa ja leipomusten myötä pikkuhiljaa astuivat kuvaan myös koristelut. Tykkäsin näperrellä koristeita jos jonkinmoisia ja kokeilla kaikkia uusia juttuja mitä kermavaahdosta sai aikaiseksi. Samalla kun kirjoittelin tätä, kaivelin vanhoja kakkukuvia ihan vain fiilistelyn vuoksi ja tässä niistä muutamia.

Ja tässä kohtaa mainittakoon, että miksi tämän ylipäätään otin puheeksi, löytyy vastaus Annan blogista, käy kurkkaamassa linkin takaa TÄÄLTÄ.

Ja takaisin aiheeseen... Jossain vaiheessa mm. ajanpuutteen vuoksi kakkujen ja koristeiden tekeminen jäi ja kun kiinnostuin vielä enemmän tästä terveellisemmästä leivonnasta jäi kerma/vehnäjauho/sokerileivonnaisten leipominen aika minimiin ja tilalle astuivat mm. raaka-/proteiini-/muutenvaanterveellisempi leivonta. Nyt, kun mm. raakakakut alkavat saada mielestäni oikean koostumuksen ja tekeminen on varmaa, kaivelin kaikki vanhat pursottimet ja muut koristeluvehkeet kaapin pohjalta ja en malta odottaa, että päästään Annan kanssa käsiksi koristeluihin niiden kanssa.

Uskoisin, että lähipiirini muistaa vielä sen ajan, kun meillä oli melkein aina joku kakku tai leivonnainen pyöräytettynä, ja yleensä ihan vain siksi, että oli kiva kokeilla jotain uutta koristelujuttua tai kehittelemääni ohjetta. Nyt taas luovan tauon jälkeen lupaan luovan keittiön villiintyä koristeluineen ja jatkossa ei tarvitse kahvin kanssa syödä näkkäriä. No ei ole tarvinnut tähänkään asti, vitsivitsi, mutta kyllä tarjoilut ovat olleet vähän köyhemmät muutamat viime vuodet.

Kirjoittelen vielä myöhemmin lisää tästä meidän kakkuilusta, mutta nyt piti vain päästä fiilistelemään noita koristelujuttuja. Jee!

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Vaihtoehtovappumunkkeja

Superrauhallinen sunnuntaiaamu, kotona on hiirenhiljaista, kahvikuppi pöydänkulmalla ja ainoat äänet lähtevät näppäimistöstä ja ulkoa kuuluvasta linnunlaulusta. Mies on ollut koko viikonlopun reissussa, nuorempi neiti lähti Mummilaan ja vanhempi kampeaa itsensä huoneen kätköistä joskus tuossa yhdentoista maissa (edit; aika hyvä arvio, kello oli 11.02, kun huoneen ovi kävi ;)). Koirakin makaa vakkaripaikallaan rauhassa. 

Nappaan aamupalan jälkkäriksi (kyllä, sellaisiakin on) lopun kahvin kanssa eilen Annan kanssa tekemiämme terveellisempiä versioita vappumunkeista. Anna on tehnyt aiemmin mm. meidän brunssille tällä samalla pohjalla mustikkaproteiinipullaa, jota suosittelen oikeasti kokeilemaan. Harvoin ne terveellisemmät leipomukset ovat ihan yksi yhteen niiden ns. alkuperäisten kanssa, mutta tässä päästään jo niin lähelle, että ainakin minulle tämä uppoaa ihan täysillä. Ja ronkelein testiryhmä, eli lapset tykkäsivät tästä myös.

Taikina on sen verran löysää, että ihan perinteisiä munkkeja näistä ei voi pyöritellä, mutta kun tuossa kaappeja siivoillessani löysin tuollaisen minisilikonikakkuvuokahässäkän, tuli mieleeni Annan ohje ja eilen päätettiin sitten testata, kuinka ohje menisi vappumunkeista. Ja itseasiassa oikein hyvin menikin. Eli jos tänä Vappuna haluat vetää överit munkeista vähän terveellisemmin, suosittelen testaamaan kyseistä ohjetta. Ja täytyy kyllä sanoa, että ikinä ei koostumuksesta uskoisi, että kyseessä on jauhoton ja sokeriton leivonnainen.

Vaihtoehtovappumunkit

2 kananmunaa
2 banaania
80 g maustamatonta proteiinijauhetta (myös vaniljanmakuinen sopii tähän) (Foodin)
2 rkl sulatettua kookosöljyä + se, mitä tarvitsee vuoan voitelemiseen
250 g jugurttirahkaa (tai rahkaarahkaa)
2 rkl psylliumia (Foodin)
1 tl ruokasoodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljajauhetta (Foodin)
kardemummaa
kanelia
ripaus suolaa
muutama tippa steviaa (maun mukaan) (Foodin)

Sekoita kaikki ainekset sekaisin sauvasekoittimella. Kaada seos haluamaasi vuokaan (voitele vuoka tarvittaessa). Paista 225 asteessa n. 15-40 minuuttia, riippuen vuoan koosta. Esimerkiksi nuo pikkukakkuset (vrt. muffinivuoka)tulivat valmiiksi reilussa 15 minuutissa, kun taas isommassa vuoassa menee kypsymiseen pidempään, 30-40 minuuttia. Ripottele päälle kookoshiutaleita/sokeria/tomusokeria/karppisokeria tmv. makeutusta.


lauantai 23. huhtikuuta 2016

Asiakaspalvelun helmiä

Huomenta ja mukavaa lauantaita. Elämä alkaa voittaa täälläkin ja tuntuu, että kivun väistyessä pikkuhiljaa alkaa voimaa riittää muuhunkin, kuin perustoimiin. Hidastahan tämä meno toki vielä on, kun oltuaan pystyssä vaikka puolituntia, täytyy pitää vähintään lakisääteiset 15 minuuttia huilaillen. Mutta parempaan päin joka tapauksessa.


Veikkaan, että ei tässä tarvitse ottaa toteutukseen myöskään plan b:tä, kun asiakkaani kanssa sumplittiin tapaamisaikoja, niin hän oli valmis työntämään minua vaikka rullatuolissa salilla laitteesta a laitteeseen b, kunhan vain tulisin pitämään tunnin. Mielikuvana tuo naurattaa vieläkin. Mukana rullattava PT, kätevää. Eihän tuossa toki asiakaspalvelu liiemmälti kärsisi, mutta jonkinverran saattaisi herättää erilaisia reaktioita muissa ihmisissä.

Asiakaspalvelusta on tullut tässä juteltua muutenkin viime aikoina ja eilen työpapereita pyöritellessäni jouduin soittamaan yhteen valtion palvelunumeroon ja kieltämättä puhelun aikana piti tarkistaa koneen ruudulta, että olihan tämä oikeasti PALVELUnumero. Ei siinä, että olisin itsekään kovin selkeästi asiaani ilmaissut, mutta siksi minä sinne soitinkin, jotta hän ammattilaisena olisi osannut auttaa minua. Itselläni on kuitenkin tiety ennakko-odotus siitä, että jos soitan palvelunumeroon, saan sieltä asiantuntevan neuvon kohteliaalla ja varmalla äänellä, enkä jotain suuntaa antavaa, joka kuulostaa siltä, että asiakaspalvelija on kaikkea muuta kuin läsnä puhelussa. Tuntui, kuin olisi häirinnyt hänen aikaansa ja ääni piristyi hieman, kun olimme lopettamassa puhelua. No mutta, maksettuani itseni varmaan kipeäksi tuosta puhelusta soitin kirjanpitäjälleni ja sain vastauksen hänen tarkistettuaan asian. Jo pelkässä äänessä ja asenteessa kuuli eron.

Lisäksi kerroin ystävälleni ehkä pysäyttävimmän (järkyttävimmän) kokemuksen asiakaspalvelussa, kun aikanaan kävin tutkimuksissa ensimmäisen tenavan raskauden aikana. Olin ehkä viikolla 12 raskaana ja täynnä onnea menossa ensimmäiseen lääkärintarkastukseen. Vastaanottovirkailija sairaalassa tarkisti tietojani ja jouduin korjaamaan lähes kaikki tiedot puhelinnumeroani lukuunottamatta, koska edellisestä käynnistäni taisi olla sen viisi vuotta aikaa ja moni asia oli ehtinyt muuttua siinä ajassa. Virkailijaa alkoi ehkä tympiä se, että hän joutui korjaamaan kaiken osoitteesta lähtien, mutta "paras" oli ehkä siinä kohtaa, kun minun piti muuttaa lähiomaiseni tiedot. Kertoessani mieheni tietoja tämä nainen tiskin takaa tokaisee minulle, että ei tänne kannata kaikenmaailman poikaystävien tietoja antaa, vaan anna vain nyt sinun vanhempiesi tiedot, ne ovat ainakin pysyviä. Olin NIIN järkyttynyt, että monotonisesti kerroin äitini nimen ja yhteystiedot. Mutta oikeasti, arvatkaa, mikä tunne, kun olet menossa onnesi kukkuloilla ensimmäiseen lääkärintarkastukseen ensimmäisestä raskaudesta ja ensimmäinen tapaamasi ihminen paikanpäällä antaa vähintään sen kuvan, että poikaystäväsi vaihtuvat viikottain. Saattoi tulla vähän halpa olo. Muistan, kun matkalla kotiin tihrustin miehelleni puhelimeen (hormoneillakin saattoi olla osuutta asiaan), että jumankauta, mä kun menen sinne seuraavalla kerralla, niin mä voin antaa sinne vaikka mun lemmikkihamsterin tiedot, jos haluan.

Enkä tarkoita, että asiakaspalvelijankaan täytyisi kaikkea sietää ja kestää, koska eihän asiakas vain aina ole oikeassa, mutta ihan perusjutut pitäisi olla kunnossa alkaen kohteliaisuudesta ja käyttäytymisestä asian vaatimalla tavalla.

Onko sinulla "huippuja" kokemuksia asiakaspalvelusta?

Ps. Hienoja auringonlaskuja taas ollut :)

torstai 21. huhtikuuta 2016

Mitäs sitten, kun kiire on siivottu pois?

Polvi leikattiin pari päivää sitten ja kokonaisuudessaan leikkaus oli itseasiassa jopa aika miellyttävä kokemus. Oikeastaan vain se jännitys tuntemattomasta oli pahin. Minua ei ole koskaan nukutettu ja ehdin käydä läpi kaikki skenaariot, mitä mieleen tuli. Mutta loppupeleissä nukahtaminen oli vain sellainen tsup-hetki, herättyäni harmitti se, että olin juuri unessani tehnyt aivan järjettömän hyvän biisilistan ja ne hävisivät herättyäni kuin tuhka tuuleen. Heräämisestä reilun parin tunnin päästä pääsinkin jo lähtemään kotiin ja ainoa virhe, jonka tein, oli se, että napsin pari buranaa päivän aikana liikaa ja seuraava yö olikin aivan tuskaa ylävatsakipujen vuoksi. Jos olet koskaan saanut tulehduskipulääkkeistä vastaavia vaivoja, tiedät, mitä tarkoitan...

Tuskaisen yön jälkeen päätin, että valitsen mieluummin leikkauksesta aiheutuneet kivut, kuin jatkan kipulääkkeiden syöntiä ja eilinen meni onneksi ihan inhimillisen kivun saattamana ja ylävatsan kramppaillessa vieläkin hieman. Kuulin pahimman vaivan mentyä ohi, että siihenkin on lääke, joilla pystyy estämään nuo lääkkeiden aiheuttamat ylävatsakivut, mutta kieltämättä hieman kalskahtaa korvaan, että yhden lääkkeen sivuvaikutuksia pitäisi peittää toisella. Ja koska kipu tosiaan oli ihan siedettävissä, valitsin lääkkeettömän vaihtoehdon.

Tämä hidastaminen tai voisiko jo melkein sanoa pysähtyminen on minulle jollain lailla oikein tervetullut. Olen henkisesti lakaissut monet asiat laatikkoon ja tästä pikkuhiljaa fyysisten voimien kasvaessa otan laatikoista ensin yhden asian ja laitan sen käytäntöön, sitten toisen, kolmannen jne. Aivan rauhassa. Mietin, mitä haluan sieltä laatikosta ottaa ja mitä vielä jätän sinne. Ensin kaivelen ne pakolliset arkirutiinit ja sen jälkeen vasta ne ns. ylimääräiset.

Tällainen "siivous" tuntuu oikein hyvältä ja tuntuu, että minulla on taas enemmän tilaa hengittää ja keskittyä minulle olennaiseen. Kirjoittamani lista laatikosta otettavista asioista on pitkä, mutta päätin, että otan sieltä vain yhden asian kerrallaan ja hoidan sen ja maltan odottaa, ennenkuin otan sieltä toisen asian. Toinen vaihtoehto olisi vain avata laatikot ja kääntää ne ympäri, ravistella asiat pitkiinsä, mutta kuten jo vertauskuvastakin ymmärtää, aiheuttaa se vain kaaoksen ja sekasotkun.

Tämä pätee myös liikkumiseen. Nyt, kun liikunta ensin polven kierukan repeämisen jälkeen hidastui olennaisesti ja jäljelle jäi pääsääntöisesti vain yläkroppaan kohdistuvat treenit ja jooga sovelletusti ja polvileikkauksen jälkeen koko liikunta jäi katkolle hetkeksi kokonaan, ajattelin aloittaa liikkumisenkin vähän kuin puhtaalta pöydältä. Keskityn ensin polven kuntouttamiseen ja siitä pikkuhiljaa palaan treenien pariin, jotka koen itselleni mielekkäimmiksi. Niihin, joita minulla on ollut jo ikävä.

Vaikka kotona liikkuminen sujuukin jo pääasiallisesti toisen kepin varassa ja tunnen, kuinka polvi on lähtenyt paranemaan, oli tämänpäiväinen kauppareissu aikamoinen koettelemus. Huh. Tuntuu, että kaikkiin askareisiin kuluu vähintään tupla-aika ja suhteellisen pienetkin asiat ovat niiiiin hitaita suorittaa. Tai kun kädet eivät vain riitä ja on pakko pyytää apua.

Lisäksi olen tehnyt vielä mielenkiintoisen huomion tässä hidastamisessani/paikalleen jäämisessä, että vaikka jopa tietoisesti raivasin kalenterini ns. tyhjäksi, ei minulla ole ollut silti montaakaan tyhjää hetkeä. Tekemistä on paikallaankin ollessa yllättävän paljon. Olen yrittänyt katsoa omaa toimintaani hieman ulkopuolisen silmin ja todennut, että hidastaminen to-del-la-kin tuli tarpeeseen, koska pahin kiire syntyy kuitenkin oman pään sisällä ja tällainen puistelu ja sen jälkeinen tuulettelu tekee oikein hyvää.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kun ei olekaan kiire mihinkään

Kuinka helposti sitä lähteekään mukaan muiden kiireeseen; puhuu vähän nopeammin, kävelee vähän reippaammin tai ainakin tulee miettineeksi, että pitäisikö tehdä vähän enemmän, vähän nopeammin.

Viikonlopun vietin Helsingissä ja eron huomaa itse asiassa aika selvästi tähän omaan periferiaan verrattuna, kuinka elämäntyyli on siellä jollain lailla aavistuksen kiireisempää, aktiivisempaa ja ympärillä on koko ajan enemmän elämää, ääntä, vauhtia, ärsykkeitä. Minulla ei kuitenkaan ollut koko viikonloppuna kiire mihinkään vaan hukuin täysin siihen joogaohjaajakoulutuskuplaan sulkien kaiken muun ympäriltäni. Ja se tekee joskus oikein hyvää. Jäädä hetkeksi vellomaan hetkeen ja tehdä vain sitä, mitä on tekemässä, eikä mieti koko ajan sen sataa asiaa.


Jopa kävellessäni rautatieasemalta koulutuspaikalle hiljensin tarkoituksella askelta, laitoin Yogafunc-musiikit korville, jotka ovat aavistuksen rauhallisempaa ja hidastempoisempaa musiikkia, kuin mitä normaalisti kuuntelen. Annoin ihmisten kävellä reippain askelin ohi. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja ajattelin, että jos minulla olisi ollut kunnon kamera mukana, olisi ollut hauska tallentaa monta hetkeä kuviin; se kuinka humalainen pariskunta riiteli ja nainen itki tuskaista huutoitkua, tai kääntäessäni katseen toisaalle nuori, ehkä suhteellisen vastatavannut pari halaili toisiaan välittämättä muusta maailmasta tai se vanhempi pariskunta, jotka olisivat voineet tulla jostain toiselta paikkakunnalta ja rouvalla oli hieno puku päällä, tukka laitettu ja punaista huulipunaa, mies käveli harmaana perässä tai se hyväryhtinen pariskunta, jotka kävelivät kalliit merkkivaatteet päällä käsissä monta ylellistä paperikassia. Mielessäni keksin näille ihmisille tarinat.

Mietin, kuinka tämä elämä on täynnä valintoja ja kuinka omat valinnat vaikuttavat siihen, mitä meistä tulee, kuinka sopeudumme valintoihimme ja niihin, jotka eivät onnistuneet tai olivatkin huonoja valintoja ja kuinka paljon ulkoisten asioiden antaa vaikuttaa omiin valintoihin. Mikä saa ihmisen valitsemaan tien, jossa elämää määrää pitkälle päihteet? Missä kohtaa asiat on jääneet käsittelemättä, että on enää vaikea tai jopa mahdotonta nousta? Nuorenparin maailma oli täynnä vaaleanpunaisia sydämiä ja toivoin, että rakastumisvaiheen jälkeen he tekisivät yhdessä hyviä valintoja toisiaan kunnioittaen. Toiselta paikkakunnalta tullut vanhempi pariskunta eli elämää, jossa nainen saneli kaapin paikan ja mies seurasi suhteellisen tyytyväisenä perässä. Mies oli aika hukassa ilman vaimoa, vaikka hetkellinen irtiotto silloin tällöin toikin miehelle tunteen, että on hieman helpompi hengittää. Hyväryhtinen pariskunta oli valinnut uraputken, joissa molemmilla oli hyväpalkkaiset työt, tai ainakin tarve antaa se kuva. Pariskunta nautti materian tuomasta hyvästä olosta, laadukkuudesta.

Ja kyllä, aika pinnallisia ja mustavalkoisia tarinoita, mutta saattaa niissä olla joku totuuden hiven. 

Päihtynyttä, kontrollin menettänyttä pariskuntaa katsoessani mietin, kuinka tärkeää itselleni on tehdä elämässäni valintoja, jotka eivät koukuta. Joista ei tule tunne, että olisin jonkun asian vanki tai joku veisi minua ilman omaa tahtoani. Voin omistaa ja sitoutua, mutta en nauti valinnoista, jotka aiheuttavat tunteen vapauden katoamisesta. Toisaaltaan nautin myös siitä, että en ole nuorenparin tilanteessa, jossa kaikki on vielä auki, tasapainoinen arki rakentamatta tai vastaavasti epätasa-arvoisessa suhteessa, jossa toisen täytyy alistua toisen tahtoon. Myöskään materia ei tuo ryhtiä elämääni. On toki mukavaa, että olisi tietty perustulo, jolla kattaa ihan tavallisen elämän ja jäisi vähän säästöönkin. 
Näiden asioiden lisäksi nautin arjesta, jossa ei ole koko ajan kiire. Tottakai hetkellistä kiirettä voi olla, mutta siinä kohtaa, kun arki on pelkkää kiirettä ja loppua ei näy, ajaudun helposti miettimään, mikä on tarpeeksi, olenko minä tarpeeksi ja mitä kiireelle voisi tehdä.

Viikonloppu oli oikein mukavaa rauhallista laskeutumista kiireettömyyteen ja nyt toista päivää maatessani sohvannurkassa, jossa kiireelle ei ole mitään jalansijaa, olen tehnyt vakaan päätöksen karsia kiireen elämästäni. Pikkuhiljaa suunnaten omia valintoja niin, että kiire ei pääse ahdistamaan ja opettelen nauttimaan enemmän tästä hetkestä ja nykyisyydestä. Unohtamatta kuitenkaan valintojeni suuria linjoja.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Viikonloppukupla Yogafunc-koulutuksessa

En oikein tiedä, mistä tämän jutun aloittaisi, kun tällä hetkellä leijuu vielä sellaisessa viikonloppukuplassa, jonka vietin pienessä ja tiiviissä ryhmässä Helsingissä Yogafunc-koulutuksessa. Tähän koulutukseen lähteminen sai alkunsa Annan ja minun "lemmenlomalta", kun sattumalta juuri ennen Tallinnanreissuun lähtöä bongattiin joogamessut, pakattiin matot mukaan ja lähdettiin kokeilemaan meille täysin tuntematonta tuntia. 

Yogafunc kuitenkin kolahti allekirjoittaneeseen kovaa ja korkealta, koska tunti oli saanut vaikutteita astangajoogasta, mutta oli kuitenkin muokattu tunniksi, jossa mennään musiikin mukana, joka vie liikkeitä eteenpäin. Sen lisäksi, että tunnilla tehdään liikkuvuutta lisääviä joogaliikkeitä, on siellä myös omat voimaosionsa ja voin luvata, että ei varmasti jää kroppa kylmäksi tämän tunnin jälkeen. Tehtävät liikkeet on suunniteltu sellaisiksi, että jokainen pysyy liikkeissä mukana, eikä aiempaa joogakokemusta tarvita.

Hieman arvoin tuohon koulutukseen lähtemistä, koska en ihan täysipainoisesti pysty kaikkia liikkeitä tekemään tuon polven vuoksi, mutta näin jälkikäteen voin sanoa, että ei ainakaan kaduta. Päinvastoin. En muista nauraneeni pitkään aikaan näin paljoa. Tai oppineeni, joka oli toki olennainen osa kurssia.


En tiedä, osaanko edes pukea sanoiksi sitä fiilistä, jonka koin ensimmäisen koulutuspäivän jälkeen. Iso osa kurssin onnistumisesta on myös siinä, kuinka porukka nivoutuu yhteen ja kuinka ohjaaja ottaa ryhmän haltuunsa. Oltiinkohan me ehditty istua samassa tilassa edes puolta tuntia, kun jo tiesin, että tästä viikonlopusta tulee onnistunut. Matkustettuani yöpaikkaani ensimmäisen koulutupäivän jälkeen olo oli kaikesta siitä treenaamisesta toki väsynyt, mutta silti kävin ihan ylikierroksilla.

Seuraava aamu ei ihan niin ylikierroksilla lähtenytkään käyntiin, kun olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Toki kroppa lämpeni seuraavana päivänä treenien myötä. Koulutuksessa oli paljon teoriaa, mutta enemmän koin sen kuitenkin fyysiseksi. Tai kroppani koki. Mukavaa oli huomata, että omasta astangajoogataustasta oli hyötyä, kun suurin osa liikkeistä oli jo ennestään tuttuja sekä hengitys ja sen tärkeys, jolla on olennainen osa Yogafuncissa, oli tuttua. Voimaliikkeissä tuli oma nykykunto vähän vastaan ja varsinkin siinä kohtaa, kun tuntia aloitettiin treenaamaan toista kertaa saman päivän aikana, hyytyi kroppa aika "kivasti". Tokihan se on vain treeniä, treeniä ja treeniä, enkä malta odottaa, että ruho tästä taas palautuu, jotta pääsen jatkamaan harjoituksia.

Kurssilla käytiin läpi hyvin tarkaan kaikki liikkeet ja niiden oikeat suoritustekniikat. Ohjaukseen, musiikin käyttämiseen ja hengittämiseen koin saavani tosi paljon apua. Hieman kieltämättä mietitytti myös se, että edellisestä ryhmäliikuntatunnin ohjauksesta, jossa siis mennään musiikin mukaan, on vierähtänyt tovi jos toinenkin, mutta hyvin ne neloset ja kasit rytmityksiin sieltä kuitenkin tulivat mieleen. Musiikin merkitys tunnin ohjaamiseen ja hyvän fiiliksen tuomiseen löytyi taas pitkästä aikaa ja fiilistelin ohjelmassa olevia kappaleita kaikki matkat yöpaikkaani sekä luukutin koko illan kappaleita vielä "kotonakin".

Sen lisäksi, että kurssi oli todella loistavasti toteutettu ja kyseistä tuntia tämän kurssin jälkeen on helppo lähteä vetämään näillä eväillä, sain monen monta hyvää vinkkiä myös omaan astangajoogaharjoitukseen. Olen muutamia liikkeitä toistanut ehkä vuosikausia omalla tavallani ja miettinyt, että onpas tämä aina jotenkin vähän hankala. Mielessä ei toki ole käynyt kysyä ulkopuolisen neuvoa asiaan, että mahdankohan tehdä jotain väärin. Nyt, kun meitä oli mukavan kokoinen pieni ja yhtenäinen porukka, oli ohjaajallakin aikaa kiinnittää huomiota tekniikoihin ja kas, kun kummasti monet asanat tuntuvat tämän viikonlopun jälkeen huomattavasti helpommilta tehdä.

Tämän jälkeen kysymys enää kuuluukin, että milloin aloitetaan?

perjantai 15. huhtikuuta 2016

5 liikettä kehonhuoltoon

Kehonhuollon merkitystä ei voi vähätellä kukaan, mutta tuleeko sitä oikeasti tehtyä säännöllisesti. Säännöllisyydellä en tarkoita säännöllisesti kerta vuoteen tehtäviä venytyksiä tai treenin jälkeen parin minuutin venyttelyitä. Ei toki ole haittaa noistakaan, mutta jos oikeasti halutaan pitää kroppa hyvin palautuvana ja liikkuvana, puhumattakaan muista hyvistä säännöllisen kehonhuollon hyödyistä, tulisi kehonhuollolle varata ihan oikeasti aikaa muualtakin kuin hierojalta.

Itse suosin kehonhuoltoa ns. välipäivänä, eli en tee kehonhuoltoa treenien jälkeen vaan täysin omana juttunaan. Aikaa kehonhuoltoon kannattaa käyttää vähintään puoli tuntia kerrallaan, oli se sitten venyttelyä, putkirullailua tai mitä tahansa, jossa kroppa ei joudu kovaan fyysiseen rasitukseen.

Itse olen ihastunut kaikessa rauhallisuudessaan tehtäviin pitkäkestoisiin venytyksiin, oli kyse sitten yin joogasta tai ihan vain pitkäkestoisesta venyttelystä.

Kokosin alle muutaman liikkeen, joita voi kokeilla vaikka kotona, koska tähän et tarvitse muuta kuin seinän. Ja se oletettavasti löytyy jokaisen kotoa ;) Aikaa tähän menee puolisen tuntia. Pyri pitämään itsesi mahdollisimman rentona ja hengittelemään syvään. Jos tällaisia liikkeitä et ole aiemmin tehnyt, voi ensimmäiset kerrat tuntua hieman tuskaisilta, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, on säännöllisyys avain tähänkin hommaan ja ajan mittaan huomaat, että liikkeet eivät olekaan enää niin "pahoja". Käytä liikkeistä poistumiseen hieman aikaa ja voit välillä tuoda jalat koukkuun rinnan päälle, ennenkuin jatkat seuraavaan liikkeeseen. Ja hei, jos kroppa ei vielä taivu ihan kaikkin noista, nou hätä, tee liikkeet siihen asti kuin kivutta pääset.


1. Asetu selällesi lattialle niin, että pakarat ovat kiinni seinässä ja nosta jalat suoraksi seinälle. Helppoa. Pysy tässä rauhallisesti hengitellen 3-4 minuuttia. Kiinnitä huomiota säännöllisesti jalkoihisi, jotta ne pysyvät rentoina.


2. Koukista toinen jalkasi toisen polven yläpuolelle ja liu'uta suorana olevaa jalkaa pitkin seinää pieneen koukkuun. Koita pitää kroppa rentona, vaikka vähän kiristäisikin ja pysy asennossa vähintään 3-4 minuuttia. Tee sama toiselle puolelle.


3. Tuo jalkapohjat vastakkain ja liuta jalkoja pitkin seinään niin, että polvet aukeavat sivuille. Pysy asennossa vähintään 3-4 minuuttia.


4. Tämä liike on näistä ehkä "ikävin" mutta tuo jalat sivuille ja pyri pitämään jalat mahdollisimman rentoina syvään hengitellen. Hengityksen avulla venytys antaa pikkuhiljaa periksi ja jalat aukeavat venytyksen aikana hieman lisää. Pysy asennossa vähintään 3-4 minuuttia.


5. Tuo ensin toinen jalka toisen yli ja koukista se seinää vasten niin, että jalkapöytä on seinää vasten. Koukista toinen jalka toisen alle samalla tavalla. Tuo kädet suorina pään yli ja pysy venytyksessä vähintään 3-4 minuuttia. Tee sama toisinpäin.

Mukavia ja rauhoittavia hetkiä näiden venytyksien parissa. Ja hei, olisi mukava kuulla, jos ja kun nämä teit, mitä tykkäsit? Oikein mukavaa viikonloppua jokaiselle :) Oma viikonloppuni menee (taas) joogailujen parissa. Ihan mahtavaa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Life is good

Huh hei. Vaikka viime aikoina onkin hieman pystynyt höllämään tahtia, on tämäkin viikko vain kadonnut jonnekin. Arkeen on mahtunut mm. toisen tenavan korkea kuume, omien töiden ennakointia ensi viikolta ja viikonlopulta, monien asioiden järjestelyä ja jossain välissä täytyy vähän ehtiä istahtaa, jotta jäisi ajatuksillekin tilaa. Ja se, että löytää vain sen ajan, jolloin ajatukset saa hengailla ihan rauhassa, auttaa ainakin itseäni jäsentämään asioita ja samalla tulee annettua tilaa uusille ideoille.

Sellaisessa äkkiä nyt ja mietimietimieti-tilassa ei tuppaa syntymään kovinkaan paljon. Usein se, ettei ns. tee mitään, onkin sitä tehokkainta aikaa, varsinkin, jos puhutaan yhtään luovemmasta työstä kuin excelien täyttämisestä. Vaikka tykkäänkin siitä, että on tekemistä ja arki ei ole tylsää, on siinä aina se riskinsä, että jo valmiiksi suht täydessä arjessa kiire ottaakin liikaa jalansijaa jo ihan pienen muutoksen sattuessa ja alas istahtaminen tai ei minkään tekeminen aiheuttaa enemmän stressiä, kuin luovuutta.

Ja vaikka sen kuinka ymmärtää, että kyse ei ole oikeastaan mistään isosta jutusta, ärsyttää se silti vähäsen. Juuri sen verran, että mielessään alkaa kerätä pikkuasioita yhteen ja kohta ne yhdessä ylittävät jo ärsytyskynnyksen vähän isommin ja ainakin itse huomaan aloittavani hiljaisen jupinan (tänään kotona ihan ääneenkin) ja sellaisen pienen marttyyrihenkisen huokailun kävellessäni pyykkikasan ohi, tiskikasan ohi ja mitähän vielä. Mutta mihin se olisikaan parempi purkaa näinkin isot huolet, kuin pesemättömiin pyykkeihin, astioihin, imuroimattomiin nurkkiin.


Eli kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikki on itseasiassa todella hyvin, vaikka tuleva polvileikkaus pyörii mielessä ja se, kuinka se menee tai kuinka siitä toipuu. Kuinka saan hoidettua asioita, jotka vain pitää hoitaa, vaikka pää olisi kainalossa. Ja kuinka turhaa tällaisia on miettiä, koska niihin pystyy aika vähän vaikuttamaan. Mutta silti on varmasti ihan ok välillä vähän antaa itsensä ärsyyntyä tai rypeä hetki niissä plääh-oloissa. Ei sekään onneksi ikuisesti kestä, vaan menee pois ajallaan ja sitten taas pilkistää aurinko.


Ja aurinkohan koko viikon on itseasiassa paistanutkin ja olen nauttinut valosta ja vähän pidemmistä päivistä. Siitä, että alkaa päivisin olla jo mukavan lämmin ja elämä on taas talven jälkeen vähän helpompaa, kun ei tarvitse väistellä kylmää pukeutumalla sataan kerrokseen vaatteita. Ja kirjoitettuani pienen turhautumisen ulos, voin taas todeta, että life is good.

Oikein mukavaa loppuviikkoa sinulle. Toivottavasti sinua ei ärsytä kiire <3 tai mikään muukaan.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi puli puli

Ihan väkisinkin alkaa lumien sulaessa ja auringon paistaessa katse siirtyä pihatöihin. Pidin tiukkaa linjaa siitä, että tänä keväänä en istuta yhtään esikasvatettavaa kasvia, vaan hankin kaikki puolivalmiina suoraan puutarhalta. Ja on muuten ensimmäinen vuosi, kun saan pidettyä itseni pois kauppareissuilla siemenhyllyjä tuijottelemasta. Siellä olisi ihan varmasti ollut jotain ihania uusia tomaattilajikkeita, joiden kutsuhuutoa en olisi voinut vastustaa. Parempi oli siis pysyä kaukana.

Mutta pihalle olisi jo päästävä tekemään ensimmäisiä kevättöitä. Ensialkuun löysin kottikärryt hylättyinä juuri siitä samasta paikkaa, minne olin ne syksyllä jättänyt. Olisihan nuo voinut toki varastoonkin viedä, mutta viime syksynä skarppasin sentään sen verran, että pyörittelin omenapuun ympärille suojaverkon. Ja vaikka omenapuu taisikin säilyä hengissä viime talven, oli jäniksenryökäle löytänyt silti tiensä meidän puutarhaan. Tällä kertaa kohteena päärynäpuun runko, jonka olin verkottanut hieman puolihuolimattomasti, koska se ei ole aiemmin niitä kiinnostanut. Onneksi jänikselle oli maistunut vain rungon toinen puoli, niin eiköhän tuo päärynä hengissä selviä.


En ole ehtinyt vielä sen kummemmin puutarhassa tutkia, mitä kasveille kuuluu ja ketkä ovat selvinneet. Eilen kiikuttelin vasta lumilapionkin varastoon ja toin haravan seinänviereen odottelemaan pihatöiden aloittamista. Luonto on kieltämättä aika karun näköinen vielä, mutta eiköhän nuo ensimmäiset vihreät ala pikkuhiljaa näkyä omassakin pihassa. Onhan ensimmäiset leskenlehdetkin jo bongattu.


Luonnon heräämistä on mukava seurata varsinkin omassa pihassa, kun osaa jo odottaa kevään ensimmäisiä nousijoita. Sipulikasvit, kuten tulppaanit työntävät pikkuhiljaa päätään esiin, saniaiset alkavat kiemurrella maasta ja kohta huomaan magnolian ensimmäisen kukan jo yrittävän avata itseään.

Siitä ei kauaa menekään, kun pihan joka nurkassa alkaa vihertää ja kasvi toisensa jälkeen työntää lehtensä esiin ja kevään ensikukkijat aloittavat kukkaloistonsa. En malta odottaa.
Joko sinun viherpeukaloasi syyhyttää?

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Joogaa ihan vain pään tuulettelun vuoksi. Niinpä niin.

Taisin viimeisimmän kirjoitukseni lopettaa sanoihin, että viikonloppuna aion nauttia rauhallisista aamuista ja joogasta. No, jooga toteutui kyllä, mutta jos joogasalilla oli tarkoitus olla kahdeksan maissa aamulla ja sängystä pompsahtaa vähän säpsähtäen siinä vartin yli seitsemän, on siinä ja siinä, voiko puhua rauhallisista aamuista vai telkkä pöntöstä lähdöistä. No mutta, aamupalan kuitenkin ehdin syödä ja pakkailla tarvittavan varustuksen mukaan alkaville päiville.

Perjantai-iltana teimme ohjatun ykkössarjan ja huomasin sarjaa tehdessämme, että minultahan puuttuu ykkössarjasta vain kolme asanaa. En vain ole tullut ajatelleeksi koko asiaa. Sitä, että olisin noinkin pitkällä omassa harjoituksessani. Tämä on sinänsä ihan mukava huomio itseltäni, koska aloitellessani joogaa ja siitä pikkuhiljaa mysoreharjoituksia, minulla oli vähän kiire päästä eteenpäin harjoituksessa, saada uusia asanoja ja edetä vauhdilla eteenpäin. Jossain kohtaa kiire kuitenkin katosi ja tilalle tuli ihan vain se harjoituksen tekemisen ilo. Oli jopa hetkiä, kun en edes halunnut edetä harjoituksessani, vaan halusin syventää oppimaani. Tuossa ykkössarjassa on kuitenkin sellaisia asanoja, jotka eivät ihan heti onnistu ja jotenkin koin, että minun pitäisi osata ne, ennenkuin siirryn eteenpäin.

Silti minulle annettiin niitä seuraavia asanoja ja jäin hetkeksi pienen ärtymyksen valtaan, että en muuten halua tehdä näitä, koska en osaa niitä aiempiakaan tarpeeksi hyvin. Jossain kohtaa ärtymys helpotti ja aloin miettiä harjoitusta vähän niinkuin elämääkin. On vain hyväksyttävä keskeneräisyys ja jatkettava matkaa. Osattava heittäytyä siihen, että kaikkea ei osaa ja hallitse. Silti niitä voi matkalla harjoitella ja tulee päivä, kun harjoittelu tuottaa tulosta ja osaakin asian. Enhän minä elämässäkään pysähdy vain heikkoukseni ääreen ja jää pyörimään niiden keskelle.


Ilmoittautuessani kurssille taisin mainita viestissä, että tämä kurssi tulee olemaan enemmän pään tuulettelua, kuin varsinaista harjoitusta. Noh, pään tuulettelua ei ainakaan helpoksi tehty. Perjantaina sain vielä hieman siirtää ajatuksia siihen, että joku toinen ohjasi tunnin. Huomasin kuitenkin pään tulevan väliin vähän joka mutkassa, hengitys ei kulkenut ja keskityin vain flown sijaan suorittamaan liikkeitä teknisesti ja mietin, sattuuko polveen, uskallanko tehdä tämän ja tämän.

Ja arvata saattaa, mitä lauantai piti sisällään. Täydellisen turhautumisen. Olen tässä vuosien varrella oppinut päästämään irti suorittamisesta ja hyväksynyt sen, että kroppani toimii aika rankasti toispuoleisesti. Mutta tilanteessa, kun koko pakka täytyy rakennellä äkkiä uudestaan, onkin heittäytymiskykyni nolla tai no, aika rankasti jopa pakkasen puolella ja jos harjoitus menee turhautuessa lähes joka asanan kohdalla, mielessä pyörii vain negatiiviset ajatukset, flow on rankasti kateissa ja hengityskin on vain astmaattista vinkumista, oli fiilikset aika hysteeriset harjoituksen jälkeen. En jaksa soimata itseäni jäämällä murehtimaan harjoitusta, mutta kieltämättä naureskelin, että tuntuupa "hyvältä" tämä "pään tuulettelu".

Harjoituksen jälkeen keskustelimme tunnin porukalla jotenkin osuvasti nimenomaan joogaharjoituksesta ja oman kropan rajoitteista. Aika harvallahan loppujen lopuksi kroppa toimii tasapuolisesti molemmilta puolilta tai ylipäätään tasaisesti ja pienet jumit tai heikkoudet omassa kropassa on aika arkipäivää.


Keskustelun jälkeen jäin erityisesti miettimään niitä ajatuksia siitä, mikä on tarpeeksi ja miksi heittäytyminen uudessa tilanteessa on minulle aina niin vaikeaa. Voi olla, että näitä asioita mietin vielä viimeisellä hengenvedollakin, mutta tajuanpahan ainakin tällä hetkellä tehdä asialle aktiivisesti jotain. Jollain lailla kadehdin ihmisiä, jotka uuden asian äärellä ovat vain "okei, ai näin" (tämä on mm. sulle, Mallu), kun itseltäni uuden asian opettelu, jos se ei ole aiemmin yhtään tuttu, vaatii ensin alisuoriutumisen ja turhautumisen, sen jälkeen pään sisäisen keskustelun siitä, että on ihan ok, vaikka ei heti osaakaan, sitten yksinäistä harjoittelua ja lopuksi kun olen tyytyväinen suoritukseen, on mukava kuulla positiivinen palaute myös ulkopuoliselta, että olen oppinut asian oikein. En tarkoita, että kaikki uudet asiat menevät tällaisen prosessoinnin kautta, mutta osa kuitenkin.

Lauantain keskustelu kuitenkin vapautti minussa  onneksi jotain ja sunnuntain harjoitus meni jo huomattavasti rennommin ja tavoitteeni pään tuulettelusta tuntui oikeasti siltä pään tuulettelulta. Se, että kaikki asanat eivät vain onnistu tämän polven kanssa, tuntui aika toissijaiselta ja vaikka en nyt kovinkaan sujuvasta harjoituksesta puhuisi, niin se oli aivan tarpeeksi sujuva siihen hetkeen.

Sunnuntain keskustelutunti oli tekniikkaharjoitusta ja mm. ojentajapunnerruksiin jäi mukavia juttuja treenattavaksi. Niin ja ennen tekniikkatuntia nautitiin vielä tuomastani raakakakusta (ohje TÄÄLLÄ), joka oli jäänyt viime viikonlopun leipomuksista. Mikä onkaan parempi hetki nauttia raakakakkua, kuin joogaharjoituksen jälkeen mukavalla porukalla? No, oikeastaan joka hetki, mutta oikein hyvn se sopi myös tähän hetkeen.

Mutta vaikka lauantain fiilikset olikin aika pohjamutien kautta käytyjä, olen tyytyväinen, että päätin lähteä Frank Kappasin viikonlopun joogakurssille Kouvolan Astangajoogasalille, koska lopputulos on kuitenkin se, että pää tuulettui ja kroppa muistuttelee mukavasti viikonlopusta ja fyysisestä harjoituksesta.


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Elämä on aaltoliikettä, nauti matkasta

Vaikka elämä pyörii aika arkisissa kuvioissa ja kaikki soljuu eteenpäin mukavaa tahtia, on taustalla ollut tässä kevään aikana isoja pieniä muutoksia, joita on viety eteenpäin ensin henkisellä ja nyt jo ihan käytännönkin tasolla.

Olen usein miettinyt tällaisissa muutoshetkissä omaa elämääni, joka tuntuu olevan jonkinasteista aaltoliikettä aina säännöllisin väliajoin. Toisaalta toivon elämältä tiettyä vakautta ja muuttumattomuutta, mutta itseni tuntien se ei ole kovinkaan realistinen toive joka asiassa. Sellainen, jota ehkä kuitenkaan haluaisin. Toisaalta nautin taas muutoksesta ja sen tuomista mahdollisuuksista.

Monissa asioissa tykkään muuttumattomuudesta ja siitä, että voin vain yksinkertaisesti luottaa siihen, että osa asioista pysyy, kuten perhe ja parisuhde sekä se, että minulla on sama koti vuodesta toiseen. Se oma turvasatama, jonne palata turvaan, oli ilma ulkomaailmassa millainen tahansa. Rakastan rutiineja tietyissä asioissa, kuten oman kropan hyvinvoinnissa ja treenaamisessa, vaikkakaan elämä ei kovin isoa mutkaa tee, vaikka joskus vähän lipeääkin sivupolulle. Omilla valinnoilla on kuitenkin aika helpo luoda vakautta, oli itse fyysisesti tai henkisesti missä tahansa.

Tietyissä asioissa huomaan kuitenkin olevani hieman levoton sielu. Tai en ehkä kutsuisi sitä edes levottomuudeksi, mutta opin jo reilusti alle kaksikymppisenä sanonnan, että kyllä elämä kantaa. Tämän opetti minulle aikoinaan Mammani ja olihan se nyt hölmöä olla uskomatta ihmistä, joka oli elänyt paljon kauemmin kuin minä ja todennut asian vuosien varrella todeksi omassa elämässään. Vahva usko siihen, että elämä kantaa, on saanut minut pikkuhiljaa uskomaan siihen, että tässä elämässä vain täytyy uskaltaa. Täytyy uskaltaa välillä tehdä muutos, hypätä tuntemattomaan, luottaa siihen, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukenee.

Aluksi hypyt olivat pienempiä, mutta ajan mittaan tehtyäni muutamia suurempiakin suunnanmuutoksia ja todettuani, että vaikka muutos ei koskaan ole kivuton, tuo se mukanaan myös paljon hyvää. Ja täytyy osata luottaa myös omaan fiilikseen. Siihen, miltä muutos tuntuu. Vaikka ajatus muutoksesta tuntuisi kuinka hurjalta, täytyisi myös osata nähdä itsensä siinä muutoksen jälkeisessä tilassa ja tunnustella, mitä se voisi tuoda mukanaan.

Itse luotan siihen, että oli muutos mikä tahansa, palvelee se juuri sitä hetkeä parhaiten. Muutos on yleensä jonkun polun alku, joka vie kohti seuraava unelmaa. Ja unelmathan ovat niitä, jotka muuttuvat vuosien saatossa. Joskus joku unelma, jonka olet vahvasti kokenut ja lopulta sen saavuttanut, ei enää palvelekaan sinua vaikka muutaman vuoden päästä. Tällöin on minusta ihan ok miettiä asioita uusiksi ja kenties lähteä kohti uusia unelmia. Ja tämä on se aaltoliike, josta mainitsin tekstin alussa.

Eikä se tarkoita sitä, että olisi ihmisenä "kun mikään ei riitä", vaan mielestäni unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi ja joskus ihan oikeasti vain käy niin, että se, mikä oli joskus se "big thing", ei välttämättä enää olekaan sitä muutaman vuoden päästä. Huomaan myös sen, että kun ikää alkaa tulla lisää, lisääntyy myös luottamus siihen elämä kantaa-mantraan. Ja sen, että aikaa ei ole hukattavaksi liikoja. En tarkoita, että pitäisi hätiköidä tai juoksennella joka suuntaan päättömästi, mutta pitää myös uskaltaa päästää irti.


Olen kiitollinen jokaisesta eletystä hetkestä, jokaisesta toteutetusta unelmasta, tästä koko matkasta. Jos en eläisi tätä elämää iloineen ja suruineen ja niiden tuomine tunteineen, jäisi niin paljon hetkiä elämättä tai pahinta olisi, että elämä olisi pelkkää sitkua. Ei. Tämä elämän aallokkuus on opettanut ainakin minua tarttumaan hetkeen ja nauttimaan matkasta, eikä vain lopputuloksesta.

Aivan mahtavaa viikonloppua kaikille! Itse pyhitän tämän viikonlopun aamut pitkälle aamiaiselle ja joogalle <3



keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Puolukka-mansikkaraakakakku

Huhhei ja onpahan taas aika rientänyt. Alkuviikko on mennyt tiukasti töitä tehden, mutta erityisesti ilahdutti Piian kanssa maanantai-iltana käymämme puhelinkeskustelu raakakakuista, jotka teimme Annan kanssa viikonloppuna Kouvolan Luontaistuotteen remonttiavajaisiin.



Kävin maanantaiaamusella viemässä kakkupalat liikkeelle ja ehdin seurata hetken tiheästi käynyttä ovea, josta ihmisiä virtasi sisään jo heti liikkeen avauduttua. Jotenkin tuli hyvä fiilis siitä lämpimästä tunnelmasta, joka liikkeessä oli ja selkeästi huomasi, että moni kävijöitä oli vakituisia asiakkaita. Ja muutaman tutunkin ehdin nähdä itsekin, ennenkuin minun piti rientää omiin töihini eli pt-ohjausten pariin. Kieltämättä olisi ollut mukava istahtaa vaikka ikkunan luo tehdylle penkille ja seurailla sivusta ihmisiä ja jutella mukavia tuttujen kanssa pidempäänkin.

Illalla sitten vielä soittelimme Piian kanssa, kuinka päivä oli mennyt ja oli todella mukava kuulla, että remonttiavajaiset olivat maanantain osalta oikeasti todella onnistuneet ja parasta omaan korvaani oli tietty se, että meidän tekemät kakut olivat saaneet kiitosta ja positiivista palautetta. Ja monet olivat kyselleet kakun ohjeen peräänkin.

Tällä kertaa jaan ohjeen mielelläni, koska Annan kanssa kehittelimme tämän ohjeen varta vasten näitä remppa-avajaisia varten, joten ihan juuri tällaista kakkua en vielä aiemmin ollutkaan tehnyt. Hieman vastaavanlainen löytyy täältä blogista, mutta se oli vähän jouluisempi versio. Ohje on mielestäni sopivan simppeli ja makeutta säätämällä siitä on helppo saada juuri oman maun mukainen.

Puolukka-mansikkaraakakakku

Pohja
2 dl parapähkinöitä (Foodin)
½-1 dl cashewpähkinöitä (Foodin)
½ dl gojimarjoja (Foodin)
8 taatelia (Foodin)
ripaus suolaa
tilkka vettä sitomaan pohjan ainekset

Täyte
200 g mansikoita
200 g puolukoita
5 dl cashewpähkinöitä liotettuna (Foodin)
1 dl kaakaovoita (Foodin)
2 rkl kookosmannaa (Foodin)
3 rkl (tai maun mukaan) hunajaa

Päälle
58 % suklaamassaa rouhittuna (Foodin)

Sekoita kaikki pohjan aineet keskenään monitoimikoneessa ja painele leivinpaperilla vuoratun, n. 20 cm halkaisijaltaan olevan irtopohjavuoan pohjalle.

Valmista täyte. Sekoita hyvin liotetut cashewpähkinät monitoimikoneessa niin, että seoksesta tulee tasaista massaa. Lisää puolukat ja mansikat. Sulata vesihauteessa kaakaovoi ja kookosmanna. Lisää ne seokseen ja vatkaa tasaiseksi massaksi. Lisää hunaja seokseen ja tarkasta maku. Lisää tarvittaessa hunajaa. 

Levitä seos pohjan päälle ja laita kakku muutamaksi tunniksi pakkaseen "hyytymään". Nosta kakku tarpeeksi ajoissa huoneen lämpöön, jotta kakku ehtii sulaa ennen tarjoilua. Koristele rouhitulla suklaamassalla.