Yksinkertaista

Mennyt viikko on ollut yhtäaikaa vauhdikas ja hyvinkin rauhallinen. Paria viikkoa on kurottu kiinni monessa asiassa, mutta totaalinen väsymys on pitänyt huolta, että kaikki paitsi pakollinen on jäänyt. Itse veikkaan lievää ylikuntoa. Tai ainakin oireet ovat vastaavat. Kroppa on toisaaltaan kaivannut lepoa huomattavasti enemmän, mutta toisaalta taas liikekin on tehnyt hyvää.

Viikolla olen joogaillut pariin otteeseen ja käynyt salilla. On ollut ihana päästä venymään, liikkumaan ja kyykkäämään. Vaikka reissu oli toki raskas myös fyysisesti, alkoi kroppa kaipaamaan hieman vastapainoa kävelylle ja rinkan kannolle. Sen lisäksi, että kroppa on kaivannut liikettä ja venymistä, on sitä kaivannut vähintään yhtä paljon myös pääkoppa.


Reissun jälkeen jäin miettimään, että mitähän tuosta reissusta oikein jäi käteen muuta kuin mahtava kokemus, itsensä ylittäminen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pikkuhiljaa päivien kuluessa ovat palaset alkaneet kuitenkin loksahdella kohdalleen. Odotin, että kävelykuplasta poistuminen olisi jotenkin rankka kokemus, mutta kerrankin tuntuu, että loman ja reissun jälkeen ei tipahdakaan ns. takaisin arkeen ja lomalla levätty aika olisi nopeasti pois pyyhkäisty.

Ei. Nyt jäljelle jäi vakaus ja tietty rauha. Ilo ja kiitollisuus sitä arkea kohtaan, jota elää. Oli kivaa palata töihin, oli ikävä kyykkäämistä, oli ikävä joogasalia. Jos treenaamisessa olin joskus hieman turhautunut siihen, että treenipainot ovat viime aikoina tulleet kohisten alas (kiitos polvileikkauksen), tunsin tällä viikolla suunnatonta kiitollisuutta siitä, että kyykyn pohja löytyi oikeasta syvyydestä ja maastaveton sarjat upposivat kohteeseensa.

Joogaharjoitus tuntui pitkästä aikaa hyvältä ja flow löytyi helposti. Viime aikoina olen jostain syystä kokenut harjoituksen rankkana, mutta hieman tylsänä. Tai en ehkä tylsänä, mutta olo on ollut hieman tylsistynyt. Nyt tuo kaikki oli tipotiessään ja tilalle oli tullut tietty rauha. En analysoinut, en miettinyt. Olin vain kiitollinen siitä, että seisoin maton etureunassa, nostin kädet ylös ja aloitin harjoituksen. Ei muuta.

Moni muukin asia tuntuu saaneen rauhan. Tipahdan helposti ajatuksineni hyvinkin syvälle ja pohdin asioita etsien ratkaisumalleja, loogisuutta tai edes jotain kiinnityskohtaa aikaisempaan tietooni. Kuitenkin pitkästä aikaa pääkoppani on aika hiljaa ja olen ottanut maailman vastaan enemmän avoimin mielin, juuri sellaisena kuin se on. Asiat ovatkin yhtäkkiä yllättävän yksinkertaisia ja vaikka moni asia on jäänyt tekemättä tällä viikolla väsymyksen vuoksi, eivät ne jostain syytä ole menneet ihon alle, vaan ovat vain jääneet odottamaan vuoroaan.

En tiedä, johtuneeko juuri tuosta päänsisäisestä rauhasta, on moni muukin asia alkanut tuntua päivänselvältä. En jaksa kääntää ja vääntää asioita monista eri kulmista vaan pidän ne hyvinkin yksinkertaisina. Moni asia on kuitenkin aika yksinkertainen ja turha vatvominen aiheuttaa vain turhaa päänsisäistä kohinaa ja epävarmuutta. En tarkoita tällä, että kaikki asiat olisivat yhtäkkiä järjestyneet paikalleen, mutta yllättävän moni. Ja se tuo sen henkisen vapaudentunteen, jota olen kaivannut.

Olen antanut itselleni luvan olla juuri niin hyvä tai huono, kuin mitä olen. Se on ehkä tällä erää se suurin oivallus. En jaksa asettaa enää itseäni mihinkään muottiin, mitä minun tietyissä rooleissa tulisi olla. Koska ei minun tarvitse. Jos olen jo henkisellä puolella ymmärtänyt aikaa sitten sen, että muiden sanomiset ovat vain heidän mielipiteitään ja kritiikkiä vastaan ei tarvitse aina hyökätä puolustautumalla ja provosoitumalla. Asiat voi ottaa asioina, joissa joko on perää tai ei ole. Itseä on helpompi kehittää, kun osaa ottaa hyvät ja huonot asiat suht neutraalisti vastaan. Kuitenkin toimiessani tietyissä rooleissa mm. äitinä, personal trainerina, vaimona, olen asettanut itselleni tiettyjä normeja, joiden mukaan tulisi toimia.


Reissuun en varsinaisesti asettanut mitään odotuksia, mutta tietyt roolit kulkivat mukanani silti huomaamattani. Kun rooli hiipiikin päänsisään huomaamatta ja se olikin ristiriidassa todellisuuden kanssa, ei sitä pääsekään pakoon tuollaisella matkalla. Vaikka kuinka olit kuvitellut, että oma kunto olisi ihan ok vaeltamiseen, sain tipahtaa omista torneistani aika syvään kuoppaan ja todeta, että omat odotukset ja todellisuus eivät kohdanneetkaan. Silti oli vain käveltävä ja kohdattava totuus. Ja mitä pidemmälle kävelet, sitä vahvemmaksi alkoi tulla sen tietoisuuden kanssa, mitä oikeasti oli. Samalla tuli ihan ajatuksen tasolla kohdattua vastaavia tilanteita omasta arjesta ja hyväksyttävä omat heikkoudet myös niissä tilanteissa.

Tämän jälkeen näiden tilanteiden kohtaaminen on ollut huomattavasti helpompaa ja vähemmin tunteita herättävää. Koska nyt ne vain ovat juuri sellaisia kuin ne ovat.


Näiden ajatusten saattelemana viikko on tuntunut siltä, kuin olisi herännyt jostain todella syvältä ja maailma näyttäytyy edessäpäin paljon avoimempana ja rehellisempänä kuin koskaan.


 
 Kuvat: Minä ja Anni Lankinen (kiitos)

Kommentit