23.10.2016

Kaikki tiet veivät lintutornille

"Tuossa pienen matkan päässä on lintutorni, josta on upeat näkymät tuonne Mukulanlahdelle. Ja tuo tuossa välissä menevä oikeastaan ihan joen levyinen kaista on oikeasti kyllä oja, Kupparinoja. Nythän täällä ei olekaan enää niin nähtävää, mutta keväisin täällä on paljon mm. kaulushaikaroita. 
No onhan tuossa näköjään yksi palokärki puuta nakuttamassa. Onko teillä kiikarit mukana? Tunnetteko paljon lintuja?" juttelee meille täysin tuntematon miellyttävä mies paikasta, jonne meidän ei edes pitänyt alunperin mennä.

"No ei, kun vaan tää kamera ja ehkä me voitaisiin muutama lintu opetella lisää talven aikana" vastailen vähän nolona. En kertonut, että tunnen minä talitintin, sitten on varis ja harakka, joista en ole ihan varma, kumpi on kumpi, jälkimmäinen taisi olla se mustavalkoinen, sitten on se nakke nakuttaja ja maantiekiitäjä ja muutama muu varpunen, jotka ehkä tunnistan.

Mies kertoi meille lisää paikasta ja kiitollisena otimme tiedon vastaan. Sinänsä hassu sattuma, koska olimme menossa Annan kanssa miniretkelle aivan toiseen paikkaan, mutta nähtyämme pitkospuut, jotka lähtivät tienlaidasta jonnekin, päätimme kääntää auton ja tehdä nopean plan been tutkiaksemme, minne ne veivät. Ja kuin tarkoituksella, satuimme törmäämään ihmiseen, joka kertoi meille paikan historiasta ja nykypäivästä sekä lähitienoosta. Ihan takuuvarmasti tulemme menemään paikkaan ensi keväänä/kesänä uudestaan, kuuntelemaan kaulushaikaroita tai katsomaan sudenkorentoja. Kiikareiden kanssa. Näin se tarvikelista alkaa kasvaa...




Pitkospuut veivät meidät lintutornille, josta todellakin oli hienot näköalat yli Mukulanlahden. Tämä on kotiseutumatkailua parhaimmillaan, kun oppii pikkuhiljaa uutta omasta kotikunnastaan ja lähialueista. On jotenkin jopa hämmentävää, kuinka paljon kaikkea luonnosta löytyy, kun lähtee tutkimaan. Erilaisia retkikohteita, hienoja maisemia, pala historiaa. Hiljaiseksi vetää.

Mutta mikäs retki se oikein olisi, jos ei meillä olisi ollut mukana eväitä. Kuuma tee lämmitti mukavasti. Ajattelin, että vielä pärjäisi villapaidalla, jos alle laittaisi tarpeeksi kerroksia, mutta kieltämättä alkaa olla jo hieman liian vilakka ilma villapaitailulle. 


Teen lisäksi olin kasannut Foodinin eri pähkinöistä ja kuivatuista hedelmistä meille vähän energiaa. Tällä kertaa olin miksannut mukaan mm. cashewpähkinöitä, inkamarjoja, gojimarjoja ja villiviidakko maapähkinöitä. Siinä teetä juodessamme ja eväitä napsiessamme tuli maailmaa taas parannettua muutaman neliön verran pohtimalla hieman syvällisempiä sekä pinnallisempia.

Jälleen kerran todettiin, kuinka elämä on siitä jännä paikka, että oikeastaan koskaan ei voi tietää, mihin sitä päätyy ja mitä ovia tulee avanneeksi, kun sille vain antaa mahdollisuuden. Näinköhän kumpikaan meistä vielä vuosi sitten olisi voinut kuvitella istuvansa lintutornin juurella juomassa teetä ja nauttivansa jopa siitä aavistuksen verran liian kylmästä ilmasta.

Jossain kohtaa tajusin, että olin muuten pukeutunut housuja ja kenkiä lukuunottamatta itse tekemiini vaatteisiin ja illemmalla pengoinkin hieman lankavarastoja, että josko sitä innostuisi taas neulomaan jotain muutakin, kuin sukkia yksijalkaisille. Tai ainakin neulomaan niille sukille parit.

Kuvat: Minä ja Anna Huhtilainen





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti