29.10.2016

Miksi kantaa mukanaan ylimääräistä?

Tässä joku aika sitten kirjoittelin aiheesta, kuinka yksinkertaista elämä oikeastaan onkaan. Joskus on toki mukava tipahtaa ajatuksissaan vähän syvemmälle ja pohtia asioita vähän joka suunnasta ja kaivella omaa minäänsä vähän syvemmältä. Mutta silti, loppujen lopuksi, elämä on aika yksinkertaista. Ja kun asiat ja elämän ottaa juuri sellaisena kuin se on, tulee usein todettua, että kaikki on kuitenkin aika ok, vaikka kuinka tuntuisi, että tulee monoa otsaan. Mikään ei ole pysyvää ja turhia asioita on turha kantaa mukanaan.

Turhilla asioilla tarkoitan asioita, jotka ehkä joskus olivat tärkeitä, mutta mitä pidemmälle elämää eletään, on välillä hyvä luopua vanhoista asioista, jotka eivät ole enää tärkeitä tai ajankohtaisia. Vaikka ne olisivatkin joskus olleet kovin tärkeitä ja kivoja. On turha kuormittaa itseään liialla. Useinhan se kuitenkin menee niin, että kun luopuu turhasta, saa jotain uutta ja parempaa tilalle. Tai jos ei muuta, niin on ainakin helpompi hengittää, kun ei kanna mukanaan turhaa taakkaa.

Tämä ajatus konkretisoitui caminon reissulla, kun mukana kantoi vain ja ainoastaan tarpeellisen. Ja kuinka vähällä sitä itse asiassa tuleekaan toimeen. Rinkassa oli mukana vain ne asiat, joita tarvitsin ja jotka jaksoin kantaa mukana. Pätee muuten aika moneen asiaan. Oli kyse sitten ihan konkreettisista tavaroista tai elämästä yleensä. Miksi pitäisi kantaa mukanaan yhtään sen enempää, kuin mitä oikeasti jaksaa? Miksi pitää kiinni asioista, joita ei enää tarvitse?

Ja kuinka vähällä tulee oikeastaan toimeen? Olen jo parin vuoden ajan kotona siivoillut nurkkia ja laatikoita sillä ajatuksella, että luovun tavaroista ja asioista, joita en tarvitse. Luonut tilaa kaappeihin ja nauttinut siitä väljyydestä ja tunteesta, että kaikki mitä omistaa, on tarkoitus tai se tuo hyvän fiiliksen.

Siinä samalla olen jossain kohtaa huomannut tekeväni samaa myös pääkopan sisällä. Olen jättänyt taakseni asioita, jotka eivät minua enää palvele, jotka eivät tuota enää sitä samaa hyvää fiilistä, kuin mitä ne joskus tuottivat. Ne voivat olla pieniä asioista tai vähän suurempia, jotka vaativat hieman pidempää prosessia. Joskus luopuminen tuntuu siltä, kuin viisaudenhampaita revittäisiin irti ilman puudutusta, mutta kun ne ovat pois, ei niitä enää halua takaisin. Sitten ovat ne asiat, jotka tarraavat kiinni kuin purkka tukkaan, eivätkä meinaa irrota millään. Mutta kun asioista on vihdoin ja viimein päästänyt irti, on se kaikki sen matkan ja joskus sen tuskankin arvoista. Luopuminen tekee tilaa uusille asioille. Ja ihan rehellisyyden nimissä, joskus on mukava nauttia myös siitä väljyydestä. Aika aikaansa kutakin.

 

25.10.2016

Pari helppoa ohjetta, jotka tuovat Joulun vähän lähemmäksi

Olen jo viime viikosta miettinyt, onko liian aikaista alkaa pikkuhiljaa fiilistellä joulua. Onhan sinne kuitenkin vielä kaksi kuukautta aikaa. Jos minulta kysytään, vain kaksi kuukautta aikaa. Kunnes keksin oivan "tekosyyn" fiilistelylle. Leipominen ja ruuanlaitto. Ripaus lämpöä ja joulun makua sekä tuoksua sinne tänne; kanelia, kardemummaa, piparkakkumaustetta, glögiä.

Tänä aamuna revittelin hieman lisää ja kaivelin talvihenkisemmät verhot ja pöytäliinan keittiöön.   Koska viime viikonloppuna vanhempi tenavakin järjesti jo luokkakavereilleen Halloween-juhlat, ei ollut enää mitään syytä olla siirtymättä hieman talvisempiin fiiliksiin. Tekstiilit saivat vielä kaverin "joulu"valoista, muutamasta kynttilästä ja parista punaisesta tarjoiluastiasta. Ja löytyipä vielä viime jouluisia servettejäkin. Siinä verhoja ripustellessani, kuin tilauksesta, alkoi sataa hiljalleen lunta. Ensilumi. Joka vuosi se on jotenkin hieman pysäyttävä hetki. Tottakai se sulaa pois ja monesti uutta lunta saakin sitten odotella tovin jos toisenkin, mutta silti se on merkki siitä, että talvi ihan oikeasti on tulossa.

Tänään lounasta rakennellessani kaivelin kaapista ruoka-aineita, joita kaapeista löytyi hieman normaalia enemmän. Bataatteja ja banaaneja on kertynyt viimeisiltä kauppareissuilta hieman enemmän, kuin mitä on ollut käyttöä. Lisäksi kuiva-ainekaappia siivotessani löysin muutaman pussin chian siemeniä. Siinäpä hyvät pohjat ruuanlaittoon.

Bataatit pääsivät porkkanoiden, linssien ja kookosmaidon kanssa sosekeitoksi. Mausteeksi hieman yrttejä ja suolaa. Keiton päälle vielä nyhtökauraa ja seuraksi salaattia.

Banaanista tein vähän jouluisemman leivän maustamalla sen aniksella, fenkolilla ja kuminalla. Samalla ohjeella tein viime vuonna pariin otteeseen joulun alla leipää ja miksikäs sitä hyvää ohjetta sen kummemmin muuttamaan.

Vähän jouluisempi leipä 
2 banaania
3 munaa
1 dl gluteenittomia kaurahiutaleita
1 dl erilaisia pähkinöitä tai siemeniä (esim. cashew, auringonkukansiemen)
1 tl leivinjauhetta
½ tl kuminaa
½ tl fenkolia
½ tl anista
1 tl suolaa

Sekoita kaikki aineet keskenään monitoimikoneessa ja kaada seos leipävuokaan. Paista 180 asteessa n. 40-45 minuuttia. Ota leipä noin 10 minuuttia aikaisemmin uunista ja voitele öljyllä ja ripottele päälle karkeaa suolaa. Laita takaisin uuniin. Kun pinta on saanut kullanruskean värin, ota leipä pois uunista. Anna jäähtyä vuoassa ja irroita.

Jälkiruuaksi keiteltiin viikonlopun I love me-messuilta mukaan saatua reishikahvia. Minulla on tapana juoda aamukahvit mahdollisimman rauhassa, mutta silti paras hetki kahville on, kun tulen töistä päivällä kotiin. Päivän kahvisaldoni on 1-2 kuppia ja juuri tuota päiväkahvia varten minulla on yleensä kaapissa joku spesiaali pieni pussi, josta keittelen itselleni kupillisen pari kahvia iltapäivällä. Reishikahvi osoittautui erittäin hyvänmakuiseksi ja pehmeäksi kahviksi. Lisäksi reishillä sanotaan olevan monia hyviä terveydellisiä vaikutuksia ja se auttaa mm. lievittämään stressiä ja parantamaan immuunijärjestelmää.
Kahvin kanssa jälkiruuaksi tein chiasuklaapuddingia. Alkuperäisen ohjeen olen löytänyt Vaneljan blogista, josta tein hieman jouluisemman version lisäämällä ohjeeseen piparkakkumaustetta ja ruokalusikallisen lisää maapähkinävoita, koska minusta se saa maistua. Ja lupaan, että kun teet tätä kerran, teet toisenkin.

Jouluinen suklaavanukas
3-4 annosta
5 dl mantelimaitoa
0,5 dl chian siemeniä
2-3 rkl raakakaakaojauhetta
4 taatelia (tuoretta)
3 rkl maapähkinävoita
1 tl piparkakkumaustetta

Sekoita kaikki ainekset tehosekoittimessa tasaiseksi massaksi ja kaada tarjoiluastioihin. Anna chian siementen turvota reilu 30 minuuttia ennen tarjoilua.

Ja koska suklaata ei koskaan voi syödä liikaa, maisteltiin vielä Foodinin uusia raakasuklaamakuja, joiden välillä en osaa tehdä päätöstä, mikä olisi paras. Minttu on ainakin itselleni aina varma valinta, mutta hyviä olivat muutkin. Appelsiinisuklaa maistui voimakkaasti appelsiinille, 52 % ei niin tumma suklaa oli, kuin olisi maitosuklaata syönyt, hasselpähkinäsuklaa ei ehtinyt edes näihin kuviin, kun se tuli nautittua jo edellisen päivän kahvihetkenä ja 70 % tumma suklaa oli pehmeän makuinen.




23.10.2016

Kaikki tiet veivät lintutornille

"Tuossa pienen matkan päässä on lintutorni, josta on upeat näkymät tuonne Mukulanlahdelle. Ja tuo tuossa välissä menevä oikeastaan ihan joen levyinen kaista on oikeasti kyllä oja, Kupparinoja. Nythän täällä ei olekaan enää niin nähtävää, mutta keväisin täällä on paljon mm. kaulushaikaroita. 
No onhan tuossa näköjään yksi palokärki puuta nakuttamassa. Onko teillä kiikarit mukana? Tunnetteko paljon lintuja?" juttelee meille täysin tuntematon miellyttävä mies paikasta, jonne meidän ei edes pitänyt alunperin mennä.

"No ei, kun vaan tää kamera ja ehkä me voitaisiin muutama lintu opetella lisää talven aikana" vastailen vähän nolona. En kertonut, että tunnen minä talitintin, sitten on varis ja harakka, joista en ole ihan varma, kumpi on kumpi, jälkimmäinen taisi olla se mustavalkoinen, sitten on se nakke nakuttaja ja maantiekiitäjä ja muutama muu varpunen, jotka ehkä tunnistan.

Mies kertoi meille lisää paikasta ja kiitollisena otimme tiedon vastaan. Sinänsä hassu sattuma, koska olimme menossa Annan kanssa miniretkelle aivan toiseen paikkaan, mutta nähtyämme pitkospuut, jotka lähtivät tienlaidasta jonnekin, päätimme kääntää auton ja tehdä nopean plan been tutkiaksemme, minne ne veivät. Ja kuin tarkoituksella, satuimme törmäämään ihmiseen, joka kertoi meille paikan historiasta ja nykypäivästä sekä lähitienoosta. Ihan takuuvarmasti tulemme menemään paikkaan ensi keväänä/kesänä uudestaan, kuuntelemaan kaulushaikaroita tai katsomaan sudenkorentoja. Kiikareiden kanssa. Näin se tarvikelista alkaa kasvaa...




Pitkospuut veivät meidät lintutornille, josta todellakin oli hienot näköalat yli Mukulanlahden. Tämä on kotiseutumatkailua parhaimmillaan, kun oppii pikkuhiljaa uutta omasta kotikunnastaan ja lähialueista. On jotenkin jopa hämmentävää, kuinka paljon kaikkea luonnosta löytyy, kun lähtee tutkimaan. Erilaisia retkikohteita, hienoja maisemia, pala historiaa. Hiljaiseksi vetää.

Mutta mikäs retki se oikein olisi, jos ei meillä olisi ollut mukana eväitä. Kuuma tee lämmitti mukavasti. Ajattelin, että vielä pärjäisi villapaidalla, jos alle laittaisi tarpeeksi kerroksia, mutta kieltämättä alkaa olla jo hieman liian vilakka ilma villapaitailulle. 


Teen lisäksi olin kasannut Foodinin eri pähkinöistä ja kuivatuista hedelmistä meille vähän energiaa. Tällä kertaa olin miksannut mukaan mm. cashewpähkinöitä, inkamarjoja, gojimarjoja ja villiviidakko maapähkinöitä. Siinä teetä juodessamme ja eväitä napsiessamme tuli maailmaa taas parannettua muutaman neliön verran pohtimalla hieman syvällisempiä sekä pinnallisempia.

Jälleen kerran todettiin, kuinka elämä on siitä jännä paikka, että oikeastaan koskaan ei voi tietää, mihin sitä päätyy ja mitä ovia tulee avanneeksi, kun sille vain antaa mahdollisuuden. Näinköhän kumpikaan meistä vielä vuosi sitten olisi voinut kuvitella istuvansa lintutornin juurella juomassa teetä ja nauttivansa jopa siitä aavistuksen verran liian kylmästä ilmasta.

Jossain kohtaa tajusin, että olin muuten pukeutunut housuja ja kenkiä lukuunottamatta itse tekemiini vaatteisiin ja illemmalla pengoinkin hieman lankavarastoja, että josko sitä innostuisi taas neulomaan jotain muutakin, kuin sukkia yksijalkaisille. Tai ainakin neulomaan niille sukille parit.

Kuvat: Minä ja Anna Huhtilainen





22.10.2016

Onneksi aina voi rakastua uudelleen



Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Kyllä.

Tämä lause on pyörinyt mielessäni koko viikon. Tällä kertaa kyse ei ole kuitenkaan mistään henkisestä heräämisestä, vaan siitä, että tajusin tässä ihan lähimaastossa olevan vaikka mitä hienoja paikkoja, joissa en ole käynyt. Paikkoja, joista en ole tiennyt mitään, koska kävely, ulkoilu tai retkeily eivät ole olleet to do-listallani.

Koko nuoruuteni vietin partiossa ja koluttuna on monet partioleirit, koulutukset, vaellukset, Saimaan saaret ja olenpa käynyt jopa Saksassa Explorer Beltilläkin. Nuorena talvet vietettiin laskettelurinteessä ja monet muistot niistä nostavat vieläkin hymyn huulille. Mutta sitten tapahtui "jotain" ja talvet alkoivat tuntua kylmiltä, ulkoilu tylsältä ja lajit vaihtuivat sisätiloissa tehtäviin harrasteisiin. Ulkoilu ja kävely olivat aika tylsää puuhaa, ajattelin.

Metsän löysin uudestaan vasta viime vuosina, kun halusin rauhoittua ja tuntea olevani hetken paikassa, jossa saan olla ilman kiirettä ja stressiä. Pikkuhiljaa metsästä tuli tärkeämpi osa arkea ja mukaan tuli taas sienestys ja ehkä tulevaisuudessa innostuisin marjastuksestakin.



Onneksi lähimetsämme pururatoineen ja pienine polkuineen tarjoaa vielä toistaiseksi loppumattoman määrän paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt. Sattumalta löysin tässä joku aika sitten Huuhkajanvuorenkin (uskoisin ainakin tämän paikan olevan sen niminen ;)), josta on aivan mahtavat näköalat. Lisäksi minulla on vielä kiertämättä se varsinainen Niivermäen luontopolku, joka lähtee Kauppakeskus Veturin kulmilta.

Ja tätä minä tarkoitan sillä, että joskus täytyy käydä kaukana nähdäkseen lähemmäs. Tajusin mikä määrä minulla on ihan tässä lähihuudeilla hienoja paikkoja, joita en ole nähnyt. Kouvolaa tulee itsekin joskus hieman dissattua ei niin kauniiksi kaupungiksi. Ja onhan se tosi, että ei tuo keskusta kovin kauniita mielikuvia äkkiseltään anna, mutta ei tarvitse kovin kauas keskustasta lähteä, kun ympärillä on jos ja vaikka mitä hienoja paikkoja. Kuten tämä meidän lähimetsä ja moni paikka, joista en ole vielä edes kuullut. Tai jos hieman kauemmas ajaa, niin Repovedellä vähintään henki salpautuu maisemia ihaillessa.

 
Huomaan, että minulla on menossa tämän retkeilyn kanssa joku uudelleenrakastumisvaihe 20 vuoden tauon jälkeen ja mielessä pyörii jatkuvasti ns. seuraava kohde. Ja kun avaa keskustelun näistä paikallisista kohteista ja pitää korvansa höröllä, saa kuulla kaikista hienoista paikoista, joista ei ole vielä koskaan kuullutkaan. Mahtavaa.

Ja mikä parasta, tällainen retkeily ei ainakan toistaiseksi ole vielä kovin kalliiksi tullut. Tiedän vetäväni nämä sanat takaisin siinä vaiheessa, kun totean hurahtaneeni kaikenmaailman varustehifistelyyn, mutta toistaiseksi olen pärjännyt aika pienellä budjetilla. Lisäksi on ollut mukava huomata, että lapsuudenkotoa löytyy vielä ainakin osa vanhoista varusteistani, kuten nyt vaikka eilen tuli mieleen, että missäköhän se minun vanha kuksani on. Ja tallessahan se oli.



18.10.2016

Helppoa?

Joogahan on siitä mukava harrastus tai elämäntapa tai ihan nyt mitä vaan, koska siinä ei tule koskaan valmiiksi. Mutta se, että ei tule valmiiksi, ei kuitenkaan pitäisi aiheuttaa tunnetta, että ei ole tarpeeksi hyvä. Päinvastoin. Ihan jokainen on juuri tarpeeksi hyvä aloittamaan joogamiseen tai joogan jo aloittanut ja edistynyt harjoittamaan sitä. Kehitys menee eteenpäin pikkuhiljaa ja matkalla tulee mukavia hetkiä, kun toteaa jonkun asian jo sujuvan, kunnes joku tuleekin taas viemään sinua harjoituksessa seuraavalle tasolle.

Itse harvemmin kehun itseäni, mitä joogaan tulee, koska aina on jossain jotain korjattavaa ja oikeastaan ainoa, missä koen ihan oikeasti olevani hyvä, on loppurentoutus. Sitä ei ole vielä koskaan kukaan korjannut. Mitä taas tulee muihin asanoihin, olen viime aikoina, kiitos Yogafuncin, treenannut ja linjannut tiettyjä asanoja enemmän kuin toisia. Olen ottanut kuvia ja videoita, analysoinut itseäni. Ja tottakai sitä kehittyy, ainakin omasta mielestään jopa uskomaan, että joku asento (mm. navasana) alkaakin tuntua jopa helpolta pitää. Ja tämän menin viikonloppuna ystävälleni ihan ääneen sanomaankin. 

Eipä siinä mennyt edes viittä minuuttia, kun sain jo korjausehdotuksia kyseiseen asanaan ja kieltämättä nauratti ihan ääneen, että pitikin mennä kehua retostelemaan. Ja ihan hyvä niin, koska nyt kyseinen asento tuntuu taas paljon vahvemmalta, vaikkakin sen helppous taas hävisi tuon annetun ohjeen myötä.

Yksi suuri huijaus on myös se, että menet uskomaan, että osaat jotain. Itse olen ollut siinä uskossa, että osaan päälläseisonnan. No en muuten osaa, mutta nyt olen taas vähän parempi viikonlopun jälkeen. Pieniä asioitahan ne toki ovat, joihin saan parannusehdotuksia, mutta yllättävän tärkeitä. Tosin taidan siirtää suosiolla päälläseisonnan taas tehtäväksi ainakin hetkeksi seinää vasten, jotta löydän varmuuden siihen myös tähän korjattuun versioon. 

Mutta viikonlopun jäljiltä minulla on taas joogapäntsien taskut täynnä uusia asanoja, ohjeita, tekniikoita, joita en malttaisi odottaa, että pääsen taas harjoittelemaan. Jee.


16.10.2016

7 x Syksy


Haravointi ja muut pihatyöt. Puutarhahommat ovat lähellä sydäntäni, mutta haravointi kieltämättä kuuluu niihin töihin, jotka aina täytyy tehdä. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä nurmikko tulee haravoida ja vielä leikata lyhyeksi talvea vasten. Tänään laitettiin piha talviteloille, kesän kukat ja hyötykasvit heitettiin pois ja keinu sekä grilli vietiin katoksen alle.

Talvivalot. Tai syysvalot tai jouluvalot. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tähän aikaan vuodesta virittelen niitä pihalle ja illalla onkin mukava tulla kotiin, kun ne tuovat vähän ylimääräistä valoa pimeisiin iltoihin. Ja ehkä pienen aavistuksen joulun tunnelmaa.

Kynttilät ja lyhdyt. Ne ovat ehkä ensimmäinen syksyn merkki ja tuikkukipot löytävätkin jo hyvissä ajoin elokuun puolella ensin sisällä paikkansa ja nyt hieman myöhemmin virittelen myös ulkolyhdyt omille paikoilleen.

Syyskukat. Nyt täytyy kyllä ihan pikkuisen kehaista, mutta keväällä ostamani kukat etuoven katoksen alle ovat täydessä vedossa ja menevät myös syyskukkina, jo ihan väriensäkin puolesta. Yhdessä ruukussa oli tuija, jonka juurelle lisäsin tänään valkoiset kanervat (Calluna), toisessa ruukussa olevat punalehtinen keijunkukka (Heuchera) ja miniversio villiviinistä olivat niin kimpassa keskenään täyttäneet koko ruukun, että sinne ei muita enää sopinut. Kolmannen ruukun japaninkellovaivero (Pieris japonica) punaisessa syysvärissään, koristeapila ja keijunkukka olivat myös vielä niin hyvässä hapessa, että jos ja kun halusin lisätä kuitenkin muutaman kanervan syksyn istutuksiin, ei auttanut muu kuin käydä hakemassa autotallista pari omaa ruukkua niille.


Aikataulut. Kesällä eletään lähes pellossa ja syksyn huomaa hyvin jo heti koulujen alettua siitä, että kalenterit ovat jokapäiväisessä käytössä ja meno talvea kohti vain kiihtyy, eikä mitään uskalla luvata ilman kalenteriin katsomista.

Pipot ja lapaset. Näitä kaivelin jo viime viikonloppuna kesäteloilta. Lapsia täytyy muistuttaa niiden käytöstä ja siitä, että niistä ihan oikeasti pidetään huolta, varsinkin niistä hanskoista, joista tuntuu herkästi toinen aina katoavan jonnekin. Onneksi nykymuoti on paljon myönteisempi pipojen käytölle, kuin mitä se oli vaikka omassa nuoruudessa. Huh, ei muistella sitä ;)

Tee. Tee kuuluu syksyyn ja talveen. Harvemmin juon teetä säännöllisesti kesällä tai edes keväällä. Syksyllä kuitenkin kaivelen termarin esiin ja keittelen aamuisin teetä valmiiksi sinne hautumaan. Termarissa se pysyy sopivan lämpimänä useamman tunnin ja minulla on aina teetä valmiina.

Mitä kuuluu sinun syksyyn?



15.10.2016

Joogasta ja epämukavuusalueesta


Jos minulle olisi ennen reissua sanottu, että palautumiseen voi mennä hyvinkin parikin viikkoa, tuskin olisin uskonut. Kuitenkin myös viime viikko meni hieman kevennetyllä tahdilla ja kroppa väsyi hieman normaalia helpommin. Viikko oli onneksi edeltäjäänsä jo huomattavasti reippaampi, mutta ei kuitenkaan vielä sellainen ihan normiviikko. Minulla onkin jo työn alla kirjoitella vielä listaa asioista, jotka kannattaa huomioida, jos tuollaiselle kävelyreissulle (reilun 300 km pätkä Camino de Santiagoa) varsinkin ensimmäistä kertaa lähtee.

No mutta, ehkä ensi viikolla pääsen jo vauhtiin. Tänä viikonloppuna kroppa ei tosin ihan täysillä pääse palautumaan, koska eilen alkoi Hanne Sydänmaan joogakurssi ja onpahan ollut taas mukavaa. Eilen illalla oli ohjattu ykkössarja ja oma harjoitukseni on tähän asti ollut kahta asanaa vaille tuo ykkössarja. Paitsi kunnes tänään sain ne kaksi viimeistäkin. Wohoo :). Mikään kiirehän tässä ei ole tosiaan ollut ja kieltämättä tuo harjoituksen loppupätkä on ollut vähän heikoilla mielikuvilla tehtyä (jotenkin näin se meni...). Lisäksi polvileikkauksen jälkeen on tuntunut, että istumasarjat ovat vieneet tolkuttoman paljon aikaa, kun olen asetellut varsinkin toista puolta johonkin linjaan, hengitellyt vähän pidempään, jotta parantuva polvi ehtisi rentoutua. 

Viikko sitten kirjoittelin, kuinka joogaharjoitus on alkanut tuntua taas mielekkäältä. Suurin syy tähän on ollut se, että reissun jälkeen olen alkanut viedä itseäni lisää epämukavuusalueelle ja kaikessa ikävyydessään sieltä on taas löytynyt se into tehdä omaa harjoitusta vähän paremmin. Tänään sain opastusta mm. nostojen tekniikasta ja siinäpä onkin minulle taas harjoiteltavaa, jotta välivinyasojen taakse- sekä eteenhypyt sujuisivat mallikkaasti. Aikamoista äheltämistä vielä. Vakavasti harkitsin ottavani tästä ähellyksestä videomateriaalia, jolle voin joskus 10 vuoden päästä hyväntahtoisesti naureskella, että mikähän se oli tuossakin niin vaikeaa. 

Mielekkyyden lisäksi harjoitus on alkanut tuntua myös koko ajan enemmän minun harjoitukseltani. En tiedä, saako kukaan joogan harrastaja kiinni tästä ajatuksesta, mutta harjoitus tuntuu nykyään paljon henkilökohtaisemmalta ja sellaiselta, jota haluaa kehittää tiettyyn suuntaan. Viime aikojen flow on tuntunut hyvältä, enkä mieti asioita liikaa, yritän pitää harjoituksessa tietyn rentouden ja kehittää samalla omia heikkouksia vahvuuksiksi. Valmiiksihan tässä ei tule koskaan, eikä tarvitsekaan, mutta viime aikoina olen oikeasti jotenkin oppinut nauttimaan tästä matkasta.



11.10.2016

Ajattelin nukkua pitkään ja muita ikääntymisen merkkejä

Oman jälkikasvun elämää seuratessa huomaa hyvin mm. oman vanhentumisen. Milloin tulee mieleen lauseita, kuten "taidan olla liian vanha ymmärtämään tuota ja tuota asiaa", "en kai minäkään tuota ajatellut, kun olin nuorempi". Lisäksi tietyt käsitteet ovat saaneet aivan uuden merkityksen. Nykyään täytyy ihan oikeasti kuunnella nuorison juttuja aika tarkkaan, että edes jollain lailla tietää, missä mennään. Jos minulla ei olisi lapsia, en varmasti tietäisi mitään tubettajista tai pokemon gosta. Vielä tuo jälkikasvu ei ole minulle facepalmeja tehnyt, mutta veikkaan sen olevan aika lähellä ;).
 
Lauantai-iltana totesin, että ihanaa, huomenaamulla saa nukkua pitkään. Ja "pitkään" tarkoittaa siis, että en nouse ennen kello kahdeksaa. Ellei sisäinen kelloni herätä minua aiemmin. Mutta kaukana takana ovat ne ajat, kun pitkään nukkuminen tarkoitti lähemmäs puolille päiville nukkumista. 

Tämä tuli mieleeni katsellessani vanhemman esiteinin nykyrytmiä. Viikonloppuina ja lomilla täytyy käydä viimeistään yhdentoista maissa huikkaamassa, että olethan jo herännyt ja yleensä sängyn uumenista nousee silmät sirrillään oleva nuori. Eikä tästä ole edes kovin montaa vuotta aikaa, kun pienet tepsujalat läpsyttivät omasta huoneestaan kertomaan viimeistään aamukuudelta, että "helätkää, on jo aamu. Ei nukuta enää." Eikä silloin nukuttu enää. Muistan myös jupisseeni, että odottakaahan, kun tulette murrosikään, niin herätän teidät joka aamu kuudelta ihan vain muistona näistä pikkulapsivuosista.


Toinen asia, mitä lapset harrastaisivat mielellään enemmänkin, on shoppailu. Muistan itsekin viettäneeni lauantaipäiviä kaupoilla kierrellessä ja aina mukaan tarttui jotain kivaa. Nyt pakollinen paha on ruokakaupassa käynti kerran viikossa. Nykyään teen täsmäiskuja kauppoihin, kun oikeasti tarvitsen jotain, mutta sellainen kaupoissa kiertely taitaa olla kerta vuoteen harrastettavia asioita ja sitäkin tulee tehtyä enemmän vain reissuilla. Tämä kuulostaa jopa omaan korvaan hieman kalkkikselta, mutta mieluummin vietän aikaani pihatöitä tehden tai metsässä kävellen. 



Hyvällä aasinsillalla päästään pihatöistä näihin kuviin, jotka paljastavat myös viime aikaisen innostukseni (tai sen puutteen) pihatöihin tai tarkemmin vielä haravointiin. Syksy on todellakin saapunut ja pihamaa suorastaan huutaa haravointia ja syystöitä. Ehkä ensi viikonloppuna. Koira nauttikoon vielä lehtien pöllyttämisestä. Se saikin eilen ihan superhepulit pihalla ja juoksulta ei meinannut tulla loppua millään, kun se kaahasi pitkin pihaa välillä pallo suussa välillä haukahdellen meille, jotka seurasimme sen menoa hieman huvittuneina.

 

8.10.2016

Yksinkertaista

Mennyt viikko on ollut yhtäaikaa vauhdikas ja hyvinkin rauhallinen. Paria viikkoa on kurottu kiinni monessa asiassa, mutta totaalinen väsymys on pitänyt huolta, että kaikki paitsi pakollinen on jäänyt. Itse veikkaan lievää ylikuntoa. Tai ainakin oireet ovat vastaavat. Kroppa on toisaaltaan kaivannut lepoa huomattavasti enemmän, mutta toisaalta taas liikekin on tehnyt hyvää.

Viikolla olen joogaillut pariin otteeseen ja käynyt salilla. On ollut ihana päästä venymään, liikkumaan ja kyykkäämään. Vaikka reissu oli toki raskas myös fyysisesti, alkoi kroppa kaipaamaan hieman vastapainoa kävelylle ja rinkan kannolle. Sen lisäksi, että kroppa on kaivannut liikettä ja venymistä, on sitä kaivannut vähintään yhtä paljon myös pääkoppa.


Reissun jälkeen jäin miettimään, että mitähän tuosta reissusta oikein jäi käteen muuta kuin mahtava kokemus, itsensä ylittäminen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pikkuhiljaa päivien kuluessa ovat palaset alkaneet kuitenkin loksahdella kohdalleen. Odotin, että kävelykuplasta poistuminen olisi jotenkin rankka kokemus, mutta kerrankin tuntuu, että loman ja reissun jälkeen ei tipahdakaan ns. takaisin arkeen ja lomalla levätty aika olisi nopeasti pois pyyhkäisty.

Ei. Nyt jäljelle jäi vakaus ja tietty rauha. Ilo ja kiitollisuus sitä arkea kohtaan, jota elää. Oli kivaa palata töihin, oli ikävä kyykkäämistä, oli ikävä joogasalia. Jos treenaamisessa olin joskus hieman turhautunut siihen, että treenipainot ovat viime aikoina tulleet kohisten alas (kiitos polvileikkauksen), tunsin tällä viikolla suunnatonta kiitollisuutta siitä, että kyykyn pohja löytyi oikeasta syvyydestä ja maastaveton sarjat upposivat kohteeseensa.

Joogaharjoitus tuntui pitkästä aikaa hyvältä ja flow löytyi helposti. Viime aikoina olen jostain syystä kokenut harjoituksen rankkana, mutta hieman tylsänä. Tai en ehkä tylsänä, mutta olo on ollut hieman tylsistynyt. Nyt tuo kaikki oli tipotiessään ja tilalle oli tullut tietty rauha. En analysoinut, en miettinyt. Olin vain kiitollinen siitä, että seisoin maton etureunassa, nostin kädet ylös ja aloitin harjoituksen. Ei muuta.

Moni muukin asia tuntuu saaneen rauhan. Tipahdan helposti ajatuksineni hyvinkin syvälle ja pohdin asioita etsien ratkaisumalleja, loogisuutta tai edes jotain kiinnityskohtaa aikaisempaan tietooni. Kuitenkin pitkästä aikaa pääkoppani on aika hiljaa ja olen ottanut maailman vastaan enemmän avoimin mielin, juuri sellaisena kuin se on. Asiat ovatkin yhtäkkiä yllättävän yksinkertaisia ja vaikka moni asia on jäänyt tekemättä tällä viikolla väsymyksen vuoksi, eivät ne jostain syytä ole menneet ihon alle, vaan ovat vain jääneet odottamaan vuoroaan.

En tiedä, johtuneeko juuri tuosta päänsisäisestä rauhasta, on moni muukin asia alkanut tuntua päivänselvältä. En jaksa kääntää ja vääntää asioita monista eri kulmista vaan pidän ne hyvinkin yksinkertaisina. Moni asia on kuitenkin aika yksinkertainen ja turha vatvominen aiheuttaa vain turhaa päänsisäistä kohinaa ja epävarmuutta. En tarkoita tällä, että kaikki asiat olisivat yhtäkkiä järjestyneet paikalleen, mutta yllättävän moni. Ja se tuo sen henkisen vapaudentunteen, jota olen kaivannut.

Olen antanut itselleni luvan olla juuri niin hyvä tai huono, kuin mitä olen. Se on ehkä tällä erää se suurin oivallus. En jaksa asettaa enää itseäni mihinkään muottiin, mitä minun tietyissä rooleissa tulisi olla. Koska ei minun tarvitse. Jos olen jo henkisellä puolella ymmärtänyt aikaa sitten sen, että muiden sanomiset ovat vain heidän mielipiteitään ja kritiikkiä vastaan ei tarvitse aina hyökätä puolustautumalla ja provosoitumalla. Asiat voi ottaa asioina, joissa joko on perää tai ei ole. Itseä on helpompi kehittää, kun osaa ottaa hyvät ja huonot asiat suht neutraalisti vastaan. Kuitenkin toimiessani tietyissä rooleissa mm. äitinä, personal trainerina, vaimona, olen asettanut itselleni tiettyjä normeja, joiden mukaan tulisi toimia.


Reissuun en varsinaisesti asettanut mitään odotuksia, mutta tietyt roolit kulkivat mukanani silti huomaamattani. Kun rooli hiipiikin päänsisään huomaamatta ja se olikin ristiriidassa todellisuuden kanssa, ei sitä pääsekään pakoon tuollaisella matkalla. Vaikka kuinka olit kuvitellut, että oma kunto olisi ihan ok vaeltamiseen, sain tipahtaa omista torneistani aika syvään kuoppaan ja todeta, että omat odotukset ja todellisuus eivät kohdanneetkaan. Silti oli vain käveltävä ja kohdattava totuus. Ja mitä pidemmälle kävelet, sitä vahvemmaksi alkoi tulla sen tietoisuuden kanssa, mitä oikeasti oli. Samalla tuli ihan ajatuksen tasolla kohdattua vastaavia tilanteita omasta arjesta ja hyväksyttävä omat heikkoudet myös niissä tilanteissa.

Tämän jälkeen näiden tilanteiden kohtaaminen on ollut huomattavasti helpompaa ja vähemmin tunteita herättävää. Koska nyt ne vain ovat juuri sellaisia kuin ne ovat.


Näiden ajatusten saattelemana viikko on tuntunut siltä, kuin olisi herännyt jostain todella syvältä ja maailma näyttäytyy edessäpäin paljon avoimempana ja rehellisempänä kuin koskaan.


 
 Kuvat: Minä ja Anni Lankinen (kiitos)