6.9.2016

Alkuja ja loppuja


Sanotaan että mikään ei ole niin tärkeää, kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää. Näin syksyllä sitä tulee miettineeksi, kuinka osuva lause tuo onkaan. Jostain kieroutuneesta syystä rakastan puutarhanhoitoa, vaikka jos asiaa miettisi laajemmassa ja vähän yksinkertaisemmassa kuviossa, niin mitä järkeä on laittaa niin paljon aikaa asialle, joka ensin kasvaa ja sitten kuolee. Mutta tässä ei taidakaan olla kyse niinkään tavoitteesta, vaan matkan nauttimisesta.

Keväällä lumien sulaessa odotan innokkaana, että puutarha herää eloon. Kasvit alkavat työntää versojaan maan alta, silmut puhkeavat oksiin ja pikkuhiljaa koko puutarha alkaa saada väriä. Kun ilma on tarpeeksi lämmin, pyörähdän puutarhamyymälässä ostamassa kesäkukkia ja erilaisten syötävien taimia. Kesällä tuskailen rikkakasvien kanssa ja odottelen, että pihan hyötytarha alkaisi antaa satoa. Istun aamuisin terassin portailla kahvikuppi kädessä ja nautin lämpimistä aamuista. Mietin, mitä kaikkea pihalla olisikaan vielä tehtävää. Kalleimmat projektit siirrän suosiolla seuraavalle (tai sitä seuraavalle) kesälle.

Kesän loppupuolella puutarha alkaa pikkuhiljaa tuottamaan satoa; saskatoonit, herukat, luumut, herneet, kesäkurpitsat, salaatit, omenat, kirsikat, karviaiset. Lisäksi löydän penkistä retiisiä, jota en muista edes kylväneeni. Olo on aika innostunut ja kehittelen mielessäni erilaisia reseptejä, joista vain pieni osa loppujen lopuksi ehtii toteutukseen asti.






Näin syyskuun koittaessa suurin osa kesän sadosta alkaa olla kerätty. Jäljellä on enää viinirypäleet ja päärynä. Päärynälle olen käynyt jo juttelemassa, että eiköhän olisi aika jo synnyttää. Jotenkin käy melkein sääliksi koko puuta, jonka oksat roikkuvat maassa asti päärynöiden painosta. Mutta ei, puu vain hautoo jälkikasvuaan hartaudella. Viime sunnuntaina alkoivat onneksi ensimmäiset päärynät tippua puusta ja ehkä puunkin olo alkaa pikkuhiljaa helpottamaan.



Viinirypäleitä käyn maistelemassa silloin tällöin. Äkkiseltään rypäleet näyttävät aivan kypsiltä, mutta maku on vielä kirpsakka. Ei vielä. Antaa niiden muhia. Olen joskus suunnitellut, että eläkkeellä ostan viinitilan jostain etelästä ja istun iltaisin auringon laskiessa vanhan kivitalon pihalla nauttien lasillisen viiniä. Sitä ennen harjoittelen näillä oman pihan köynnöksillä. Tästä määrästä ei taida vielä viiniä irrota, mutta alku se on tämäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti