Peace and quiet

Tämä kesä on ollut kyllä ihanaa aikaa. Kesään on kuulunut paljon tapaamisia ystävien kanssa, retkiä perheen kanssa, vapaata, rentoutumista, vähän juhlintaakin. Hetkiä, joita tulen lämmöllä muistelemaan ensi talvena. Eihän syksy ja talvikaan mitään ankeaa aikaa ole, mutta kyllä kesä on vain jotenkin huolettomampaa ilman samanlaista kiirettä, aikatauluttamista, pimeää ja kylmää. Kesällä tulee jotenkin helpommin elettyä hetkessä, tehtyä ja lähdettyä.

Kuitenkin sitä kaipaa tasapainoa siihen höntsäilyynkin ja olen ihan varma, että kun syksy ja kaikki aikataulut töineen ja kouluineen alkavat tas pyöriä, tuntuu se taas oikein mukavalta. Itse eläisin mielelläni vähän hetkissä ja höntsäillen, mutta tiedän, että säännöllisyys ja arjen rutiinit tuovat minulle kuitenkin sen parhaan tasapainon.


Kesän aikana olen tehnyt kotona paljon karsintaa. Siivonnut ja järjestellyt. Samalla miettinyt, miksi olo on vieläkin vähän rasittunut, vaikka olen saanut pitää vapaata. Kunnes viikonloppuna sen tajusin. Olin itsekseni puutarhassa poimimassa marjoja. Samalla siistin pensaasta huonoja ja vinksallaan olevia oksia. Etenin rauhallisesti, ilman mitään kiirettä. Minun ei tarvinnut kertoa kenellekään, mitä tehdä, puhua yhtään mitään. Joskus vastaus on niinkin lähellä, kuin juuri siinä, mitä on juuri sillä hetkellä tekemässä. Sitä minä kaipaan nyt. Hiljaisuutta.

Omassa työssäni olen koko ajan ihmisten kanssa, puhun paljon, neuvon ja opastan, pidän langat käsissäni. Sama jatkuu luonnollisesti kotona, jossa teen ruokaa, siivoan, pidän huolta että kaikki toimii, pyydän muita tekemään osan töistä, jotta kaikki ei jäisi minulle. Otan ehkä liiankin helposti työnjohtajan roolin. Tuntuu, että jos en itse tee tai kerro muille, mitä pitäisi tehdä, jää paljon asioita tekemättä. Teen mieluummin asiat tänään, jotta ne eivät jää roikkumaan ja kieltämättä on hyvin vaikeaa joskus ymmärtää, että kaikki eivät toimi niin.

Mutta siellä marjapuskassa kyykkiessäni ja niitä oksia leikellessäni tajusin, että se hiljaisuus on nyt sitä, mitä tarvitsen. Omaehtoista tekemistä ilman aikatauluja, hiljaista tekemistä ilman sitä, että pitäisi kertoa muille, mitä pitää tehdä. Aikaa, jossa voin vain tehdä, uppoutua tai olla. Tuntitolkulla. Koko päivän. Monta päivää. Jo ajatus siitä, että voin upota hetkeksi omaan pieneen kuplaani, tuntuu hyvältä.
Ihan näin yksinkertaista se ei toki ole, koska elämää on vähintään perheen verran. Mutta kaikki muu tuntuu juuri nyt siltä, että se olisi mukava työntää hetkeksi taka-alalle. Tämä on jännä tunne itselleni, koska olen aina rakastanut sitä, että ympärillä tapahtuu, ehdin tavata ystäviä, tehdä yhdessä kivoja juttuja, mennä ja tulla. Ja nyt kaipaan yksinäisyyttä, hiljaisuutta, rauhaa. Onko se tämä ikä, kun ei jaksa enää juosta ympäriinsä vai vain tasapainon etsimistä äänekkääseen arkeen?

Kommentit