2.7.2016

Minireissulla taas

Johan sitä taas ehtikin olla kotona pari päivää, kunnes taas lähdettiin tenavien kanssa minireissulle kohti Lohjaa, jossa lapsuudenystäväni asuu perheineen. Oikein hävettää myöntää, kuinka huonosti viime vuosina onkaan tullut pidettyä yhteyttä itselle tärkeisiin ihmisiin, joita ei siis näe omassa arjessa päivittäin. Onneksi kuilu ei kuitenkaan näihin lapsena solmittuihin ystäviin syvene, vaan kun vihdoin ja viimein nähdään, tuntuu kuin aikaa ei olisi ollut välissä ollenkaan. 


Vuosien kulumista ei oikeastaan tule huomattua muusta, kuin siitä, kuinka lapset kasvavat. Ei taida ihan yksi tai kaksi vuotta riittää aikaa siihen, kun ollaan viimeeksi lasten kanssa tavattu. Ystävän tenavista on kasvanut todellisia herrasmiehiä ja vaikka meidän tytöt, olivat vielä matkalla vähän sitä mieltä, että onkohan meillä mitään juteltavaa niiden poikien kanssa, haihtui tuo ajatus samantien, kun tenavat pääsivät pihalle hyppimään trampoliinille ja pelaamaan jalkapalloa.

Siinä kohtaa, kun lähdettiin rannalle ensin pelaamaan minigolfia ja sen jälkeen uimaan, olivat tenavat jo kuin vanhoja ystäviä.

Täytyy kyllä sanoa, että näistä tenavien kanssa tehdyistä reissuista vähintään puolet ilosta tulee siitä, kun seuraa niiden tekemisiä ja lasten riemua. Itse koen ainakin oman normiarjen olevan sellaista, että ei tule oltua ihan niin paljon läsnä ja touhuttua tenavien kanssa, kuin ehkä itse haluaisi, niin onneksi näillä lomilla pystyy sitten tarjoamaan vähän enemmän tätä yhteistä laatuaikaa.

Eikä sen tekemisen tarvitse olla mitään kovin kummoista tai ainakaan mitään hurjan kallista. Retki ystävän luo, päivä rannalla, uudet maisemat. Ei sen ihmeellisempää, mutta silti tarpeeksi tuomaan vaihtelua ja luomaan niitä muistoja, joista jää hyvä fiilis.



Iltasella on mukava tehdä yhdessä ruokaa ja istahtaa terassin pöydän ääreen vaikka lasillinen Proseccoa nenän edessä, päivittää kuulumisia vähän syvemmin. Taustalla kuuluu tenavien iloisia ääniä (kuinka paljon lapset oikein jaksavat hyppiä trampalla), aurinko lämmittää vielä, mutta illan viileys alkaa kuitenkin hiipiä päälle. Haetaan huovat harteille ja jutellaan lisää. Aika täydellistä.


Seuraavana päivänä sivistettiin itseämme käymällä Tytyrin kaivosmuseossa, jossa päästiin 80 metrin syvyyteen kaivoskäytävään, jonne oli rakennettu ja tuotu kaivostyöläisten arkea kuvaavia esineitä, työkoneita ja muita asioita. Kierroksen loppupuolella kävimme vielä katsomassa, miltä näyttää vuorenpeikko.




Kohde sopii hyvin sekä aikuisille, että lapsille. Meidän nuorempaa hieman pelotti ajatus vuorenpeikosta ja käytävien koleus sekä pimeys olivat vähän jännittäviä, mutta hyvin hän silti pysyi mukana matkassa.


Kohteessa lapsetkin pääsivät kokeilemaan, mm. kuinka haurasta kalkkikivi on, kuinka painavia työmiesten työkalut ovat, kiipeämään työkoneisiin. Täytyy kyllä nostaa hattua tämän alan tekijöille. Olosuhteet ovat aika karut, eikä työkään ihan toimistossa istumista ole.

Kierroksen lopussa sai itse päättää, lähtikö kaivoksesta kävellen rappusia myöten ylös, vai auton kyydillä. Kieltämättä itseäni houkutteli nuo piiiitkät rappuset, mutta nuoremman toiveesta tällä kertaa valittiin autokyyti. Ehkä tuo jälkikasvu pelkäsi, että niiden olisi pitänyt juosta ne ylös, heh heh.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti