Joskus se on myös se määränpää

Joskus jää mieleen kummittelemaan ihan ohimennen lausutut lauseet. Eilen aamulla olimme Outin kanssa juoksemassa hyppyrimäen portaita ja nuo portaat ovat siinä mielessä hauska paikka, koska kaikkia rappusjuoksijoita yhdistää se sama tuska tai jotain. Ei ole yhtäkään kertaa, etteikö olisi tullut juteltua täysin vieraiden ihmisten kanssa porrasjuoksun "ihanuudesta". Jollain lailla se brutaali tuska yhdistää. Portaissa olen myös kuullut monta tarinaa. Vastaan on tullut yli 80-vuotias mummo, joka kävelee portaat päivittäin tai miehen, joka on ollut töissä hyppyrimäellä. Missään muualla en ole kuullut tuntemattomien kannustavan toisiaan ja hurraavan ylhäällä, kun joku on ylittänyt itsensä.

Niin, niistä ohimennen lausutuista lauseista. Eilen hyppyrimäen portaissa vanhempi mies kysyi vähän ohimennen, että kai teillä on joku syy, miksi te täällä juoksette. Jäätiin vähän molemmat, että ööööö, hyvä kysymys. Ei meillä oikeastaan ole mitään syytä. Hetken aikaa mietittyämme totesimme, että kai se on se hyvä tunne juoksun jälkeen, kun tietää tehneensä. Ei kai kukaan varsinaisesti nauti siitä juoksemisesta. Tai en tiedä. Itse ainakin hammasta purren vain pusken itseäni ylemmäs ja jossain kohtaa jalat vain lakkaavat ottamasta juoksuaskelta. Keuhkot kestäisivät kyllä, mutta jalat sanovat stop. Mutta se hetki, kun ylität itsesi, on sen tuskan arvoinen.


Sanotaan, että "it is the journey, not the destination", mutta ainakin lyhyellä välillä, eli juostessa noita portaita, se ei ole tuo "journey", vaan se, kun olet tehnyt treenin ja kävelet polkua pitkin pois.

Tuota miehen kysymää miksi-lausetta mietin myös päivällä pihalla kitkiessäni rikkaruohoja. Rikkaruohojen kitkeminen on mitä parhaimpaa puuhaa, kun haluaa sitä hiljaisuutta ja omaa aikaa. Kukaan ei varmasti tule kysymään, että saanko minäkin. Hah hah.

Siinä aikani rikkaruohoja kitkettyäni (lue useamman tunnin) alkoi mieleen väkisinkin tulla, että mitähän järkeä tässäkin on? Kitkeä monta tuntia rikkaruohoja, jotka tasanvarmaan kasvavat siihen heti uudestaan, kun selkänsä kääntää. Miksi käytän aikaani tähän? Se ei varmasti ole se taaskaan se "journey", vaan se määränpää. Nauttia hetken siitä, että ylimääräiset tikut ja tupsukat eivät törrötä kukkapenkeistä.

Samalla ei voi välttyä ajattelemasta sanontaa, "mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää". Mietin ihan oikeasti, mitä järkeä on uhrata aikaansa työhön, jolla loppupeleissä on aika vähän merkitystä. Rikkaruohojen kitkeminen ei tee taloamme tai puutarhaamme yhtään sen valmiimmaksi. Aikaa siihen sain kulumaan kuitenkin koko päivän. Ja mielekkäältä se tuntui ensimmäiset pari tuntia, loput ajasta vain tein sitä ihan sen vuoksi, että sain sen tehtyä. Illalla terassin portailla istuessani hymyilin kuitenkin tyytyväisenä, kun se oli tehty. Ja jopa niinkin turhan työn jälkeen voisin sanoa, että kyllä puutarhanhoito on mukavaa. Niin mukavaa, että pää on täynnä ideoita, mitä kirjoitella tännekin. Itseäni tuo grow your own-ajattelu kiehtoo kovin ja mietinkin, että voisin aina silloin tällöin kirjoitella noista oman puutarhan hyötykasveista enemmänkin. Miltäs se kuulostaa?


Kommentit