Lenkkipolulla mietittyä

Tömps tömps, phuuh phuuh.

Aargh, miksi tämä juoksu on aina näin kankeaa tauon jälkeen? Kuinka pitkä tauko tässä on ollut? Puoli vuotta ainakin. Tai no, ehkä pidempikin, kun olen viimeeksi käynyt juoksemassa.

"I believe I can fly" - No johan heitti kappaleen tähän juoksun alkumetreille. Ei ihan kuule vastaa nyt fiilistä. Vaikka kivaahan se olisi, jos askel rullaisi ja olo olisi I believe I can fly. Olisi tosiaan mukavaa, jos voisin jatkaa siitä mihin jäin. Miksi sitä aina olettaa, vaikka järki sanookin, että se ei ihan ole mahdollista, jatkaa siihen mihin jäi? Miksi pitää aina astua vähän taaksepäin, jotta pääsee taas eteenpäin.

I believe I can fly, I believe I can touch the sky. Jotenkin tuo ajatus tuli tuon kappaleen mukana kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä siinä juostessani, en miettinyt, juoksinko vai kävelinkö, tuntuiko se rullaavalta vai tuskaiselta. Jossain tämän ajatustenjuoksun seassa muistin, miksi lähdin aina nuorenakin juoksulenkille. Puhdistamaan ajatuksia. Ja sitä se oli myös eilen, kun ihan kokeilumielessä lähdin testaamaan, kestikö polvi juoksua. Kesti se. Mutta juoksu itsessään ei ollut kovin hääviä katseltavaa. Mutta juoksin silti, tasaisen rauhallista tahtia. Mutta juoksin.



Tuota kappaletta kuunnellessani ja samalla hieman huvittuneena ajatellessani, kun kappale ja oma olotilani eivät siinä hetkessä ihan kohdanneet, että näinhän se on monessa muussakin asiassa. Ei pitäisi asettaa itselleen suuria tavoitteita, jos ei ole ihan oikeasti valmis tekemään työtä sen eteen. Ja se työ ei välttämättä aina lähde siitä tavoitteen määrittelyn alkukohdasta suoraa linjaa eteenpäin.

Ei. Se pitää monesti aloittaa astumalla vähän taaksepäin ja miettimällä, mitkä ovat tämän päivän realiteetit saavuttaa tavoite ja onko se ilman muita muutoksia edes mahdollinen. Tästä olen keskustellut monien asiakkaidenikin kanssa. Kuinka he ovat asettaneet tavoitteen, jonka ovat jo joskus ehkä 10 vuotta sitten saavuttaneet, mutta sitten elämään on tullut muutama muuttuva tekijä ja nyt olisi mukava päästä takaisin tuohon tavoitteeseen. Jostain syystä se tavoite tuntuu kuitenkin niin vaikealta saavuttaa ja väkisikin tulee mieleen, että miksi se oli silloin aikanaan  niin helppoa. Joskus riittää jo ihan pieni herättely siihen, että ei se elämä vain enää ole samanlaista, kuin silloin 10 vuotta sitten. Mukaan matkaan on tarttunut esimerkiksi pari lasta, vaativampi työ, muutaman vuoden univajeet ja muut muutokset. Vaikka ajatus muutoksesta tuntuisi kuinka hyvältä ja sopivalta, täytyisi kuitenkin ymmärtää, miksi muutos ei olekaan tänä päivänä enää niin helppo, kuin mitä se oli joskus aikaisemmin. Elämä ei ole enää samanlaista kuin sillon, arkikin on täysin erilaista, arjen muuttuvia tekijöitä on paljon enemmän ja monien asioiden tärkeysjärjestys on muuttunut.

Eli kyllä, ensin täytyisi ymmärtää sen hetkisen elämän realiteetit ja miettiä, kuinka ne sopivat tavoitteisiin. En tarkoita, etteikö mihin tahansa tavoitteeseen ole mahdollista päästä, mutta tapa, jolla sitä kohti lähdetään, ei ole aina se realistisin. Joskus muutoksen tekeminen vain vaatii yllättävän paljon pohjatyötä, jotta se olisi saavutettavissa.


Itse tajusin siinä juostessani, että jos haluan sen fiiliksen siitä I believe I can flysta niihin muutoksiin, joita haluan tehdä, ei riitä, että vain päätän tehdä niin. Ei, ne muutokset vaativat ihan oikeasti muutakin kuin vain päätöksen. Ne vaativat ensin muutamia muita asioita tapahtuakseen, jotta pääsisin edes alkuun. 

Samalla mietin, missä välissä minusta on tullut ihminen, joka ei enää pidäkään kiinni niistä suunnitelmista, joita on päättänyt toteuttaa. Miksi minusta ei tunnu siltä, että ihan oikeasti vain pystyisin pitämään kiinni itselleni tärkeistä päätöksistä. Siksikö, että ne eivät oikeasti ole minulle NIIN tärkeitä vai siksi, että en ole osannut laittaa ensin järjestykseen niitä asioita, joita muutokset vaativat, jotta joku toinen muutos olisi edes mahdollista aloittaa? Vai olenko vain menettänyt sen ns. selkärangan? Vai eikö aika vain ole ollut oikea? Vai mikä on se jarruttava/ne jarruttavat tekijä/t, jotka estävät tavoitteeseen pääsyn?

Onko se väsymys? Kiire? Tekemättömät työt? Stressi? Liian monta rautaa tulessa yhtäaikaa?

Näitä tuli pohdittua koko juoksulenkin ajan ja monet näistä ajatuksista ovat vieläkin vähän työstövaiheessa, mutta ainakin itselleni oli äärettömän tärkeää hokata tämä "monien asioiden summa" vähän syvemmälläkin tasolla. Mutta juoksu on kieltämättä erittäin hyvää aikaa nähdä asioista vähän kauempaa. Ja sitä tarvitsen ainakin itse tällä hetkellä. Irrottautua omista piintyneistä ajatusmalleista ja olettamuksista, katsoa tämän päivän realiteetteja, mitä olen valmis muuttamaan, jotta saavuttaisin tavoitteeni? Riittääkö toisiin vain todella se I believe I can fly ja mitkä vaativat sitä taustatyötä, jotta voin ylipäätään edes suunnitella osaavani lentää.

Ja näin muuten matkalla ketunkin, joka ei tosin liity näihin ajattelin tänään-juttuihin mitenkään. Siellä se nökötti pururadan vieressä. Mitäköhän sen päässä liikkui?


Kommentit