19.3.2016

Miten sinä vietit Earth Hourin?

Earth Hourin alkaessa sammuttelen valoja ja autan tenavia sytyttelemään kynttilöitä. Mietin, että tämän tunnin aikana olisi ollut hieno mahdollisuus vaikka meditoida tunti, mutta istun kuitenkin sohvan nurkkaan ja avaan yhden pienen siiderin ja luen korkista elämänviisauden, kuinka hymyni on arvokkain asia, jota kannan. Annan ajatusten lentää ja vaivun hetkeksi pieneen melankoliaan muistellessani menneitä. 


Mieleen pyörähtää jossain vaiheessa minulle tällä hetkellä ajankohtainen aihe, eli tuleva polven tähystysleikkaus. Minua hieman huvittaa lukea vanhoja epikriisejä, joissa on mm. maininta "27-vuotias nainen, joka on aikaisemmin ollut täysin terve". En voi olla vääntämättä siitä mielessäni, että niin monta vuotta sainkin elää terveenä, kun siitä on oikein virallinen lausuntokin. Itse asiassa ilman tuota lausuntoakin olen monesti miettinyt ja jopa ihan ääneenkin sanonut, että tuo 27-vuoden ikä on kyllä jäänyt mieleen. Pääasiassa kaikella hyvällä. Silloin olin vielä tarpeeksi nuori, eikä ikä painanut päälle millään lailla, mutta kuitenkin sen verran vanha, että opiskelut alkoivat olla takanapäin ja olin siirtynyt työelämään. Vaikka elämä oli monin osin vielä hakusessa, alkoivat tietyt peruselementit olla jo kasassa.


Tuo ikä on ollut myös se ikä, jonka jälkeen moni asia voisi olla toisin, kuin mitä se on tänä päivänä. Lueskelen epikriisiäni ja lause "näin korkeassa trombissa keuhkoembolian riski on huomattavasti kasvanut ja potilas otetaan osastolle". En unohda koskaan lääkärin ilmettä, kun hän tulee toteamaan, että saattajasi voi lähteä kotiin ja sinä jäät nyt tänne, johon minä vähän hämmentyneenä totean, että ihan itse minä tänne ajoin ja voin toki lähteä viemään autoa kotiin ja pyytää jotakuta tuomaan minut tänne uudestaan. Lääkärin ilme ja toteamus siitä, että ymmärrätköhän sinä ollenkaan, kuinka vaarallisesta asiasta tässä onkaan kyse on aika hämmentävä. En tainnut. 

Kuitenkin viikon maatessani sairaalassa, jossa syvää laskimotukosta liuotetaan pois, alan pikkuhiljaa ymmärtämään tilanteeni. Muistan, kuinka tunsin elämän pysähtyvän hetkeksi ajatukseen, mitä jos... 


Earth hourin aikana ajatus palaa tähän mitä jos-hetkeen. Mitä kaikkea minulta olisi jäänyt elämättä, jos veritulppa olisi oikeasti lähtenyt liikkeelle ja huonoin vaihtoehto olisi käynyt toteen. En olisi ainakaan koskaan tavannut miestäni, minulla ei olisi kahta ihanaa lasta, en olisi saanut asua kodissa, jossa asun nyt ja johon olen juurtunut, en olisi kokenut niitä seuraavia 15 vuotta iloineen ja suruineen. Niitä päiviä, joita en vaihtaisi pois ja niitä, jotka vain elin, mutta jokainen niistä on silti ollut tärkeä. Niitä päiviä, jotka olen suorittanut ja niitä päiviä, jotka olen elänyt. En olisi tavannut niitä kaikkia ihmisiä, jotka olen matkallani tavannut ja kuinka monen kanssa olen jakanut osan elämästäni enemmän tai vähemmän. Kaikki ne kokemukset, jotka ovat kasvattaneet minua ihmisenä ja syventäneet maailmaani. Vaikka joskus koen, että elämäni on tässä maailmankaikkeudessa aika pientä, on se silti minulle suurta.

Ja vielä arvokkaampaa se on ollut tuon hetken jälkeen, jolloin kävelin ulos sairaalasta miettien, että ei se olekaan niin itsestäänselvää, tämä eläminen. Ihminen on monissa tilanteissa yllättävän vahva, kun taas toisissa tilanteissa elämä onkin hyvin hauraan langan varassa. Tämän kokemuksen jälkeen olen arvostanut elämää enemmän, halunnut kohdella itseäni hyvin, kiinnostunut vieläkin enemmän hyvinvoinnista ja kuinka elää elämää niin, että arvostaa omaa kroppaansa ja hyvinvointiaan.

Olen ymmärtänyt, että elämä on lahja ja jokainen päivä tulisi elää hetkessä. Olla läsnä. Eihän tämä toki aina arjessa toimi, kun kaiken elämisen keskellä hukkuu välillä kiireeseen ja suorittamiseen ja helposti tulee ajateltua, että sitten kun tämä on ohi tai sitten kun minulla on sitä, tätä ja tuota. Tai tarpeeksi pitkään suoritettuaan asioita törmää omaan rajallisuuteensa, jonka oikeastaan ymmärtää vasta jälkikäteen, että ei mennyt ihan putkeen.

Mutta voi hitsi, kun vain muistaisi pysähtyä sen oman tavallisen arjen keskellä ihan vain nauttimaan juuri siitä päivästä ja hetkestä. Ja varsinkin siitä, mitä meillä jo on. Koska meillä on oikeasti jo nyt ihan kaikki.

Onko sinun elämässäsi ollut mitä jos-hetkeä?

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kyllä, todellakin. Välillä niiden ääneen toistaminen auttaa muistamaan, kuinka hyvin asiat itse asiassa ovatkaan :) Aurinkoista viikon alkua <3

      Poista