Voi elämä

Voi jospa olisin tiennyt totuuden maanantaiaamuna instagramia päivittäessäni, niin en olisi laittanut pienellä huumorilla/sarkasmilla siivittämää tekstiäni kuvan jatkoksi: "Ihan mahtavaa maanantaita kaikille. Tästä tulee paras viikko ikinä. Asenne ratkaisee". En minä oikeasti tarkoittanut rivien välistä luettavaksi, että maanantaisin väsyttää tai että kaikki olisi aina vain asenteesta kiinni.

Nyt on tiistai ja tähän mennessä on kyllä päälläni kulkenut sellainen myrskypilvi ja tähdetkin ovat olleet miten sattuu. Maanantaiaamu alkoi sillä, että käytin puolet varaamastani treeniajasta lumitöihin, jotta pääsin työpaikan ovesta sisään. Tai että sain oven kiinni. Sen lisäksi tenavat olivat itsenäisesti muuttaneet suunnitelmia ja toinen oli vielä unohtanut avaimetkin kotiin. Koirakin oli päättänyt pitää pissailumaratonit sisällä poissaollessamme. Siihen kun vielä auton ovet päättivät lopettaa toimintansa ja korjaamiseen vierähti iloisesti pari tuntia, alkoi oma käyrä pikkuhiljaa nousta ja voisi sanoa tilanteen menneen jo tunteisiin.  

Eiväthän nämä mitään isoja juttuja ole ja kaikki oli korjattavissa, mutta joskus vain on päiviä, kun positiivisuus menee piiloon ja tuntuu, että on maailman ainut ihminen, jolle tapahtuu näinkin hirveitä asioita. Eikä tietenkään pidä unohtaa tämän päivän melkein kolaria, jossa jouduin ihan totuudessani jarruttelemaan, etten olisi ollut kolmion takaa tulevan auton kyljessä, niin kyllä minulla on aika vahva tuntuma siitä, että loppuviikko saisi olla ihan vähän mukavampi.

En siis tosiaan ajattele, että kaikki menisi aina kohdallani niinkuin olen suunnitellut, mutta joskus vain tuntuu, että kun yksi asia menee pieleen, on sillä monen monta kaveria. Ja kohtahan sitä ei huomaakaan, kuin ne negatiiviset jutut. Itse olen ainakin todella taitava ruokkimaan tuota negatiivista fiilistä. Onneksi järjen ääni tulee tuonne negailuun aina mukaan ja keksin aika nopeasti pelastautumissuunitelman, etten vaivu sentään ihan epätoivoon.

Tämän kaiken keskellä saatoin kuitenkin hetkeksi unohtaa, että käsilläseisontaharjoitukset menivät paremmin kuin ikinä, leukojakin vedin taas yhden enemmän, olen nauranut paljon ja saanut hyvää energiaa ihmisistä, joita tapaan töissä. Tai kun kirjoittaessani tätä, ystäväni kiittää minua siitä, että minä olen minä. Ja ihan oikeasti sitä alkaa miettiä, miksi sitä antaakaan mielen tummua niin pienistä asioista, jotka ovat oikeastaan aika turhanpäiväisiä ja kaikenlisäksi hoidettavissa.

Mutta tästä siis kohti mukavampaa loppuviikkoa, satoi tai paistoi.

Onko tuo negistelyn tunne sinulle tuttu? Tunne, että joskus sitä oikein ruokkii ja heittää vielä lisää bensaa liekkeihin? Miten sinä pääset siitä yli?

Kommentit